”Vehkeet kehit­tyvät ihan älytöntä vauhtia. Miehet kehit­tyvät perässä. Silloin kun 2004 aloitin, en osannut kuvitel­la­kaan, että koneella voi tehdä näin paljon”, sanoo hämeen­lin­na­laisen Metsä­ko­ne­pal­velun metsä­ko­neen­kul­jet­taja Henri Lehtonen.

KUVA YLLÄ: Esa Sorila on ajanut hakkuu­ko­neita 1990-luvun alkupuo­leta lähtien. Koneissa on tuona aikana tapah­tunut valtava tekninen kehitys.

METSÄKONEPALVELU OY

KOTIPAIKKA Hämeen­linna
PERUSTETTU 1970
TYTÄRYRITYKSET Kone-Yijälä  Oy (Jämsä), Mkp Dumberg Ab (Eksjö)
OMISTAJAT Yksityis­hen­kilöt ja sijoittajat
TOIMIALA Puunkorjuu
HENKILÖSTÖ 160, josta työnte­ki­jöitä 146 ja toimi­hen­ki­löitä 14
LIIKEVAIHTO 32 miljoonaa euroa

Henri Lehtonen ajaa monitoi­mi­ko­netta ja toimii nuorelle kuljet­ta­jalle Eero Rasti­lalle työno­pas­ta­jana. Vaikka koneet jatku­vasti paran­tuvat, helppoa metsä­ko­netyö ei ole, vaan vaatii kuljet­ta­jilta jatkuvaa uuden oppimista.

– Pitää osata vähän kaikkea. Vaikeam­maksi menee koko ajan. Työhön tulee uusia piirteitä. Jos vertaa siihen, kun aloitin, puolia­kaan silloin ei tarvinnut pelata tieto­tek­niikan kanssa. Toleranssit olivat isompia. Tukin mitat olivat vähän sinne­päin. Ei se ollut niin tarkkaa. Kaikki tämmöinen kiristyy. Paperi­työt lisääntyvät.

– Ala on mennyt niin hienoksi. Kaikki on tieto­ko­neella. Kaikesta pitää rapor­toida. Kaikkea mitataan. Se on nykypäivää, kuten joka alalla.

Metsä­ko­neala on lähtö­koh­dil­taan vaativa. Lehtonen aikanaan kävi Kurussa kolme­vuo­tisen koulu­tuksen metsä­ta­lou­dessa ja metsä­ko­neen kulje­tuk­sessa, mutta vasta käytäntö hioi taidot.

– Oppimi­seen meni itsel­läni viisi–kuusi vuotta ainakin. Ekan vuoden jälkeen tuntui, että osaan, mutta ei silloin mitään osaa. Kahden vuoden jälkeen tulee vauhtia. Kolmen vuoden jälkeen tulevat ongelmat. Sitten vähitellen homma alkaa toimia. Aikaa se oikeasti vie. Tuntuu, että osaa, mutta silti tekee virheitä. On tärkeä kynnys, että virheistä pääsee yli.

UUDET KONEET MUKAVIA

Lehtosen mukaan viime vuosina metsä­ko­neet ovat kehit­ty­neet työntekijäystävällisiksi.

– Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut paljon uudis­tuksia. On pyörivä hytti. Hytissä on lämmin ja nosturit mukavia. Ennen koneet hajosivat. Piti korjata. Kun meni kotiin, oli kädet kyynär­päitä myöten mustana. Enää ei ole. Ennen eivät kestä­neet miehet, eivätkä koneet. Koneista on tullut toimin­ta­var­mempia ja huomat­ta­vasti tehok­kaampia. Syöttö­no­peudet ovat tuplaantuneet.

Metsä­ko­ne­miesten ansiot Metsä­ko­ne­pal­ve­lussa ovat Lehtosen mukaan paran­tu­neet, mutta eivät kasva­neiden tehojen tahdissa.

– Onhan se niinkin, että jos urakalla teet, sitä enemmän saat, mitä enemmän teet. Mutta kyllä ansiosta vähän nipis­te­tään, jos kone on tehok­kaampi. Ei se sitä ole, että saat vanhalla urakalla vetää tehok­kaalla koneella. Mutta kyllä koneen tehok­kuus näkyy ansioissa. On ala paljon kehittynyt.

Parhaaksi viime aikojen keksin­nöksi metsä­ko­neissa Lehtonen nimeää tasaavan ohjaamon.

– Kun kone kallistuu, mies pysyy suorassa. Kun vanhan koneen ajoi kannon ylle, olit aina vinossa. Minulle tuli ensim­mäinen tasaava ohjaamo vuonna 2011.

KOKENEEN KULJETTAJAN OPISSA

Eero Rastila, 19, aloitti vuonna 2016 opinnot Jämsän­kosken metsä­ko­ne­kou­lussa, ja työura käynnistyi vuosi sitten Metsä­ko­ne­pal­ve­lussa, jossa nuori kuljet­taja opiskelee ammatin hienouksia Henri Lehtosen ohjauk­sessa. Tapaamme työparin marras­kuun alussa vuoron­vaihdon aikaan kello 14 lähellä Tammelan Lauta­por­rasta sijait­se­vassa leimi­kossa. Lehtonen on tehnyt aamuvuoron ja Rastila jää iltaan.

– Homma alkoi aika nollasta. Ensim­mäi­senä kuukau­tena tulin tunnin tai pari aikai­semmin iltavuo­roon, ja seurasin selän takaa Lehtosen toimintaa. Kuuntelin neuvoja, miten kannattaa eri kohteita käsitellä. Sitten vaihdoimme paikkoja. Henkka istui tunnin verran takana ja katsoi, miten menee ja ohjasi eteenpäin.

– Sitten hän lähti kotiin, ja minä jatkoin työvuoroa. Jos oli sanomista, että jonkin asian voisi tehdä toisella tapaa, hän kertoi siitä heti suoraan. On huonoa, jos oppii väärälle työta­valle. Siitä poisop­pi­minen on vaikeaa, Rastila kertoo.

VÄLILLÄ JOUTUU MIETTIMÄÄN

Rastila työsken­telee metsässä yksin, mutta hänellä voi tarvit­taessa ongel­mien ilmaan­tuessa soittaa Lehtoselle.

– Koulusta sain hyvän pohjan työhön. Mutta työpai­kalla olen saanut isot opit tieto­ko­nee­seen. Myös tekemi­sestä olen oppinut paljon. Työka­veri on osannut neuvoa, mistä kannattaa lähteä harven­ta­maan ja miten suunni­tella ajouraa.

Yksin pimeässä metsässä eteen tulevia ongelmia joutuu ratko­maan itse.

– Välillä olen pysäh­tynyt mietti­mään ja käynyt ulkona katso­massa, mikä on edessä oleva tilanne, ja miten on järke­vintä edetä. Sitten on vain tehtävä ratkaisu ja mentävä eteen­päin. Sen jälkeen voi katsoa selän taa, miltä työjälki näyttää ongel­ma­ti­lan­teen jälkeen. Joskus tulee mieleen, että tämän voisi tehdä toisella tapaa tai että tuo oli onnis­tunut ratkaisu, jota voi käyttää tulevai­suu­dessa hyväksi.

Lehtonen ei ole ainoa, joka neuvoo Rastilaa.

– Myös ajoko­ne­mies antaa palau­tetta. Tämä on tiimityötä.

Rastilan mukaan metsä­ko­neala on haastava.

– Nuorien kuljet­ta­jien ei pidä kuiten­kaan pelätä lähteä mukaan, vaan tulla rohkeasti ketjuun. Uusille kuljet­ta­jille on aina tarvetta, ja kyllä heitä opete­taan lisää.

Hän on tyyty­väinen työsken­te­lyyn metsä­ko­ne­fir­massa, jossa resurssit ovat kunnossa.

– Täällä tosi asial­li­sesti pidetään työnte­ki­jöistä huolta. Saa kertoa, jos on jotain murheita. Kysytään myös, että miten menee. Työpaikka on oikein loistava.

MIEHET AJAVAT TULITERILLÄ KONEILLA

Metsä­ko­ne­pal­velu on Suomen suurin metsä­ko­ney­ritys, jolla on noin 140 työnte­kijää ja 90 konetta Suomessa, ja 20 konetta ja 30 työnte­kijää Ruotsin puolella.

Ajoko­neen kuljet­taja Mika Tapio tekee aamuvuoroa metsä­tien varressa Rengon ja Hattulan rajalla.

– Aamulla töihin, puut kyytiin ja pinolle. Tehdään pienet huollot, syödään eväät ja lähde­tään kotiin. Kuormia vuoron aikana kertyy noin 200–300 kuutiota avohak­kuulta tai harven­nuk­selta noin puoli­toista sataa kuutiota, Tapio kertoo.

Metsä­ko­ne­pal­ve­lussa koneet uusitaan tiheästi.

– Konekanta pidetään uutena, ettei tarvitse tehdä remonttia. Ei ole mitään järkeä, että ne seisovat heikon kuntonsa takia. Se ei tuota mitään. Nykyinen ajokone on minulla ollut 2,5 vuotta, ja se on alkuvuo­desta menossa vaihtoon. Se on hintansa haukkunut ja menee eteen­päin. Sillä on ajettu alle 8,5 tuhatta kilometriä ja alle kymmenen tuhannen se vaihdetaan.

METSÄN HARVENNUSTA PIENILLÄ KONEILLA

Luotta­mus­mies Esa Sorilalla on 23. vuosi Metsä­ko­ne­pal­velun hakkuu­ko­neen­kul­jet­ta­jana menossa. Hänet tapasimme Janak­ka­lassa hakkuutyömaalta.

– Tein nuorena metsä­töitä motti­pal­kalla. Sitten ajoin ajoko­netta muutamia vuosia. 1980-luvun loppu­puo­lella opettelin ajamaan itse raken­nettua hakkuu­ko­netta. Olen itseop­pinut, hän kertoo pitkästä urastaan.

Työn ohella Sorila toimii työno­pas­ta­jana nuorille kuljettajille.

– Meillä on opastajia ja pereh­dyt­täjiä koulu­tet­tiin ensim­mäisen kerran vuonna 2010. Koko ajan on ollut harjoit­te­li­joita ainakin jollakin koneella. Noin vuosi sitten alettiin kouluttaa ajoko­neen kuljet­ta­jista hakkuu­ko­neen kuljet­tajia. Se projekti pyöri hyvin. Sieltä tuli motolle muutama taitava kuski.

Eniten Sorila kertoo pitävänsä harvennushakkuusta.

– Avohak­kuuseen on järeämmät koneet. Harven­nus­hak­kuussa käyte­tään pääsään­töi­sesti keski­ko­koisia tai pienempiä. Kaikkiin kohtei­siin löytyy omat koneet. Meiltä onnistuu kaikki.

– Myös jatkuvan kasva­tuksen hakkuita tehdään. Ne ovat jonkin verran lisään­ty­neet, mutta eivät ne vielä työhön ole vaikut­ta­neet millään lailla.

”IHAN TYÖNANTAJIEN KÄRKIKASTIA”

Luotta­mus­mies Sorilan mukaan Metsä­ko­ne­pal­ve­lussa on neuvo­teltu paikal­li­sesti koko hänen työuransa ajan.

– Meillä mennään niin täysin tessin mukai­sesti, että mitään palkkae­ri­mie­li­syyksiä ei tule. Asiat sovitaan. Paikal­lista sopimista meillä on aika paljon.

– Palkkauk­sessa meillä on tunti­palkka, kannus­te­palkka ja urakka­palkka kuljet­ta­jilla käytössä. Se on sellainen jatkumo, että alalle tulija ensin tekee tunti­pal­kalla. Kehit­tyes­sään hän alkaa saada tunti­palkan päälle kannus­tetta. Sitten kun ammat­ti­taitoa on riittä­västi, kannattaa harkita urakkapalkkaa.

– Porukka on sen kokenut positii­vi­sesti. Jokai­seen eri palkka­muo­toon on tekijänsä. Ihmiset ovat erilaisia.

Luotta­mus­mies Sorilalla ja varaluot­ta­mus­mies Mika Tapiolla on sellainen työnjako, että Sorila hoitaa enemmän motokus­kien ja Tapio ajoko­neen­kul­jet­ta­jien asioita.

Tapio antaa tunnus­tusta työpaikan neuvottelukulttuurille.

– Ei voi moittia. Olen ollut reilu kuusi vuotta, eikä ikinä ole ollut mitään vääntöä. Tämä kuuluu ihan työnan­ta­jien kärkikastiin.

”Ei kasvu vielä tähän pääty”

Metsä­ko­ne­pal­velun toimi­tus­joh­taja Timo Tolpan mukaan Äänekosken tehtaan ja sellun hypetyksen jälkeen metsä­ko­nea­lalla podet­tiin viime vuonna krapulanpoikasta.

– Mutta voin 40 vuoden kokemuk­sella sanoa, että se menee ohi.

Tolpan mielestä pitää erottaa ajankoh­tainen tilanne ja pitkän ajan trendi.

– Viime vuoden lopulla markki­noilla oli ylimää­räistä puuta ja vähän kaikkea liikaa. Työllis­tä­minen oli meilläkin tosi hankalaa. Muuta­malta pakko­lo­mal­ta­kaan ei vältytty. Mutta jos katsoo megat­ren­dejä, sellun kysyntä kasvaa. Se on yksi tekijä, mikä kannat­telee metsä­teol­li­suutta. Kun puhutaan ilmas­to­nä­kö­kul­masta, mikään ei ole parempaa kuin rakentaa puutaloja.

– Suomen metsä­teol­li­suus on pystynyt uudis­tu­maan ja inves­toi­maan sellai­seen, millä näyttää olevan maail­man­laa­juista kysyntää ja kysynnän trendit ylöspäin. Metsä­teol­li­suus tarvitsee puita, ja joku niitä tekee. Metsä­ko­nea­lalla pitää koittaa olla hieman taita­vampi kuin muut ja pärjätä sillä.

”Pakko tunnustaa, että kyllä iso teolli­suus osaa meitä tiukalla pitää.”

Metsä­ko­ne­pal­velun kotikenttää ovat Kanta-Häme ja Päijät-Häme. Sillä on tytäryhtiö Ruotsissa. Viime elokuussa se kasvoi merkit­tä­västi ostamalla Kone-Yijälä Oy:n Jämsästä. Mukana kaupassa tuli 45 henkilöä ja 25 konetta.

– Keski-Suomessa me olemme voimak­kaassa kasvussa. Koko ajan meillä on kasvusuun­ni­telmia. Ei tämä ole äärilaita. Jos kasvu­ha­kui­selta yrityk­seltä kysyy, että milloin se kasvu loppuu, niin ei se meidän kohdal­lamme tähän vielä pääty.

Alansa isoimman, kymme­nien miljoo­nien liike­vaih­dolla toimivan metsä­ko­ney­ri­tyksen toimi­tus­joh­taja Tolppa myöntää, että kokoero vaikuttaa, kun vastaan hinta­neu­vot­te­luissa asettuu miljar­di­summia pyörit­tävä metsäkonserni.

– Ei auta muu kuin vastata laaduk­kaalla palve­lulla. Silloin kun hinta ei tyydytä, joutuu urakoista kieltäy­ty­mään. Kaikilla hinnoilla ei pysty tekemään. Mutta pakko tunnustaa, että kyllä iso teolli­suus osaa meitä tiukalla pitää.

Metsä­ko­ne­pal­velu on yksi metsä­ko­nealan uranuur­ta­jista. Sen perus­ta­jiin kuulunut nykyisen toimi­tus­joh­tajan Timo Tolpan isä Tauno Tolppa oli 1950-luvulta lähtien kehit­tä­mässä koneita ensin Työte­ho­seu­rassa ja sitten Tapion konetoi­mis­tossa, joka yhtiöi­tet­tiin Metsä­pal­velu Oy:ksi. Rahoit­ta­ja­pank­kien ajettua toiminnan alas vuonna 1970 perus­tettu Metsä­ko­ne­pal­velu hankki ensim­mäiset koneensa Metsä­pal­velun konkurs­si­pe­sästä. Tolpan lisäksi perus­ta­massa oli useita henki­löitä, muun muassa työpääl­li­köitä ja metsäkoneenkuljettajia.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT HARRI NURMINEN