”Työn, talouden ja Euroopan poliittisen rakenteen muutokset muodostivat kokonaisuuden, johon Metalliliiton piti sopeuttaa toimintansa”, tiivistää dosentti Eino Ketola liiton toiminnan viime vuosituhannen lopulla.

Metalliliiton historian viides osa, Metallityöväen Liitto 1984–2000, ilmestyi 4. kesäkuuta Kustannusosakeyhtiön Otavan kustantamana. Kirja on tilattavissa maksutta Teollisuusliiton verkkosivujen kautta tästä (ks. kohta ”Maksuton aineisto”). 

Vielä 1980-luvulla monien jäsenten toimeentulo oli riippuvainen Neuvostoliiton viennistä. Kauppa hiipui. Neuvostoliitto hajosi. Länsi-Euroopan taloudellinen yhdentyminen vauhdittui. Yritysrakenteet muuttuivat ja alihankinta lisääntyi.

– Liitossa nähtiin hyvin varhain reaalisosialismin kriisi ja ryhdyttiin tutkimaan uusia kauppasuuntia. Euroopan yhteisöjen suhteen tehtiin yhteistyötä myös työnantajien kanssa. Metalli oli ensimmäinen SAK:lainen liitto, joka otti myönteisen kannan Suomen EY-jäsenyyteen. Kaiken takana oli huoli metalliteollisuuden tulevaisuudesta ja jäsenten työpaikoista, historiakirjan kirjoittanut dosentti Eino Ketola kuvailee.

Osa tätä uutta suuntausta oli myös panostaminen kansainvälisissä konserneissa työntekijöiden yhteistyöhön. Edunvalvontanäkökulma muuttui. Myöhemmin asiasta säädettiin EU-direktiivi.

Kotimaassa sopimusasenteet muuttuivat. Metalli siirtyi lakkoherkältä alalta entistä vahvemmin sopimusperusteiseen työmarkkinamaailmaan.

Liiton organisaatio ja toimisto pystyivät hallitsemaan muutoksen ihailtavasti, mutta eivät ongelmitta, Ketola sanoo.

– Liiton johto halusi ajoissa selvittää taloudellisen integraation vaikutukset. Pian siitä tuli koko toimiston rutiinityötä.

Ketola nostaa liiton tutkimusosaston ja Murikka-opiston keskeisiksi tekijöiksi liiton sisäisessä uudistumisessa. Ilman näiden 1990-luvulla tarjoamaa uudentyyppistä ajattelutapaa se ei olisi onnistunut. Luottamusmiehet hyväksyivät käsityksen terveestä yrityksestä.

AMMATTIOSASTOISSA MUUTOS VAIKEINTA

Suurin vaikeus oli ammattiosastotasolla. Kaikkialla ei ollut poliittisesti helppoa hyväksyä liittymistä eurooppalaiseen kapitalistijärjestelmään.

– Paikallistason toiminta oli pakko saada liiton ohjaukseen. Tätä varten luotiin aluetoimistojärjestelmä, joka oli sosialidemokraattien johdossa. Sosialidemokraattinen ryhmä hyväksyi vasemmistoryhmän yhteistyökykyisiä henkilöitä ja näin hajotti taistolaisia isoilla työpaikoilla.

Edellinen historiateos vuosilta 1961–1983 painottui taisteluun poliittisesta vallasta sosialidemokraattien ja kommunistien välillä. Nyt käsitellyllä jaksolla oli keskeistä kommunismin kuolettaminen ja kuoleutuminen Neuvostoliiton tuen puutteessa, Ketola sanoo.

– Puheenjohtaja Per-Erik Lundh oli sisäisesti kova antikommunisti. Hän kuitenkin suosi ja hyväksyi maltillisia vasemmistoliittolaisia ja sieti ammattitaitoisia radikaaleja.

LUNDH KÄÄNSI HEIKKOUTENSA EDUKSEEN

Lundh toimi liiton puheenjohtajana 1984–2000. Ketola kuvaa Lundhia henkilöksi, joka käänsi heikkoutensa edukseen.

– Ujona ja pidättäytyvänä Lundh oli poikkeuksellisen tyyni eikä rakentanut hovia ympärilleen. Hän osasi nimittää keskeisiin toimitsijatehtäviin henkilöitä, jotka hoitivat tehtävänsä itsenäisesti.

Lundh myös ajatteli itsenäisesti, vaikka keskustelikin paljon liiton keskeisten toimitsijoiden ja työnantajien kanssa, Ketola muistuttaa. Hän oli tarvittaessa huomattavan riippumaton SDP:n, SAK:n, Suomen Pankin tai maan hallituksen kannoista.

– Tämä korostui 1990-luvun alun devalvaatiokeskustelussa, jossa Lundh avoimesti kannatti sitä jo varhain. Toki samaan aikaan valmistauduttiin liittokokousvaaleihin. Lundh seurasi tarkasti myös oman asemansa kehitystä.

Lundh teki kylmän rajusti päätöksiä ja korosti realiteetteja. Teollisuus oli rakennemuutoksessa ja oli toimittava kapitalistisen järjestelmän ehdoilla. Kun vallankumousta ei voinut tehdä, oli tehtävä sopimuksia.

Taloudellisen toimintaympäristön muutos johti myös ratkaisuihin, jotka jälkikäteen arvioituina eivät olleet aivan onnistuneita, Ketola muistuttaa.

– 1990-luvulla ennen lamaa teollisuusliittojen välinen palkkakilpailu johti suuriin palkankorotusvaatimuksiin. Lopputulemana oli inflaation kiihtyminen.

SUOMALAISILLA TAIPUMUS SELVIYTYÄ

Minkälaisen opetuksen vuosien 1984–2000 tutkiminen voisi antaa, dosentti Eino Ketola?

– Suomalaisilla on taipumus selviytyä kaikista itse luomistaan tilanteista. Tosi paljon ne kansalle ovat kyllä maksaneet.

Ketola täsmentää tarkoittavansa 1980-luvun hallituspolitiikkaa, kansantalouden realiteettien ymmärtämättömyyttä ja näin luotua lamaa. Ammattiyhdistysliike oli siihen osasyyllinen, vaikka pääasiallinen syy olikin Suomen Pankin ja Harri Holkerin hallituksen epäonnistuminen vaihtotaseen vajeen rajoittamisessa. Poliittinen järjestelmä ei hallinnut kansantaloudellista järjestelmää, joka kuumeni rahan määrän lisääntyessä pankkien myöntämien valuuttaluottojen vuoksi.

Suomi sittenkin itäeurooppalainen?

Yllättävintä minulle oli se, kuinka lähellä Suomi tuona aikana oli Itä-Euroopan siirtymätalouksia, kuten Viroa, DDR:ää, Puolaa ja Unkaria, Eino Ketola sanoo.

– Tarkoitan tällä sitä, kuinka kyvyttömiä Suomessa oltiin hallitsemaan markkinaehtoista toimintaa ja valuuttojen vapaata liikkumista. Tämä johti 1980-luvunlopun ja 1990-luvun alun kriisikehitykseen.

Ketola kuvaakin Suomen tilannetta ”pohjoismaiseksi versioksi Neuvostoliiton jälkeisestä siirtymätalouden ajasta”. Tähän liittyivät myös Suomen irtautuminen Pariisin rauhansopimuksen rajoituksista ja YYA-sopimuksesta, presidentin luopuminen KGB-välitteisestä ulkopolitiikasta sekä Suomen hallitusmuodon uudistus.

Hän muistuttaa, että samalla tämä ajanjakso oli suomalaisen demokratian kriisi. Valitut hallitukset eivät kyenneet sopeutumaan uuteen tilanteeseen valuuttalainoilla kiihdytetyn nousukauden aikana. Kansantalouden reunaehtoja ei hallittu eikä ymmärretty. Pankkitarkastuslain valmistelua viivytettiin ja vastuu ulkomaanvelasta jäi keskenään kilpaileville pankeille.

– Usko lainalla elvyttämiseen SDP:ssä oli vahva. Paavo Lipposen hallituksen aloittaessa Esko Ahon hallituksen tekemien menoleikkausten jälkeen valtiontalouden sopeuttamisvaatimukset olivat vielä 20 miljardia markkaa. Välttämättömiä leikkauksia tehnyt Lipposen hallitus olikin jälkeenpäin epäsuosittu vasemmiston keskuudessa, vaikka sen toimin oli päästy uuteen talouskasvuun.

Kirjassa kuvataan runsaasti ja yksityiskohtaisestikin Euroopan ja Suomen talouden murrosta. Ketola painottaakin, että ammattiliiton historiaa ei voi kirjoittaa vain järjestöhistoriana irrallaan taloudesta ja muusta yhteiskunnasta. Erityisesti suurten poliittisten ja taloudellisten murrosten aikana tämä on välttämätöntä.

– Irrottautuminen 1900-luvun lopun reaaliympäristöstä loisi väärän kuvan siitä, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Poliittisesti aktiivisilla ihmisillä oli aatteellisia ja edunvalvontaan liittyviä päämääriä. Niihin saattoi liittyä uskonvarainen tai tietämättömyyteen perustuva vakaumus, että ne olisivat olleet toteutettavissa ilman ikäviä seurauksia.

Eino Ketola aloitti Metalliliiton historian tutkimisen vuonna 2002. Vuosia 1961–1983 käsitellyt kirja ilmestyi vuonna 2007. Nyt ilmestyneen teoksen työstäminen alkoi vuonna 2015.

TEKSTI HEIKKI PISKONEN
KUVAT OTAVA / KIRJAN KUVITUSTA