Nano – ilmassa leijuva vaara

teollisuusliitto

Nanohiukkasten tutkijat suojataan täydellisesti laboratorioidensa puhdastiloissa. Nanokokoisten aineiden kanssa tehtaissa työskentevien suojaus voi olla jotain aivan muuta.

Suomessa ei ole rekisteriä siitä, missä kaikkialla nanopartikkeleita tuotetaan, käytetään tai mihin tuotteisiin tai ruokiin niitä laitetaan. Akatemiatutkija Anna Lähde Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampukselta näkee yhden taustasyyn asiaintilaan tässä:

– Nano oli kymmenen vuotta sitten hirveä hype, mutta nyt esimerkiksi hiilinanoputkista ei enää pidetä niin kauheaa melua. Vasta jälkikäteen ryhdyttiin miettimään hiilinanoputkien terveysvaikutuksia. Nanotekniikasta ei välttämättä haluta mainita ulospäin. Nyt huomion kohteena on esimerkiksi grafeeni, mutta hiilinanoputkia löytyy myös nykyään myynnissä olevista tuotteista.

Lähde viittaa näin sellaisiin hiilinanoputkiin, jotka käyttäytyvät samalla tavalla kuin asbestikuidut ihmisen elimistössä.

– Nanotekniikkaa käyttävien yritysten määrää Suomessa on todella vaikea arvioida. Yritykset tietävät, mutta mitä siellä käytetään, se jää yrityksen tietoon. Tai sitten työntekijöitä sitoo salassapitovelvollisuus.

Suomi noudattaa EU:n määräyksiä ja REACH-nimellä tunnettua kemikaalilainsäädäntöä. Jonkin tuotteen tai kemikaalin ainesosat pitää lain mukaan kertoa, mutta ei sitä, ovatko ne nanokokoluokkaa. Yrityksen ei välttämättä tarvitse edes rekisteröidä valmistamaansa ainetta, jos se tuottaa sitä alle tonnin vuodessa. Eikä yrityksen tarvitse tehdä kemikaaliturvallisuusarviointia, jos yritys tuottaa sitä alle 10 tonnia vuodessa.

Nanoluokan tuotteet ovat niin kevyitä, ettei niistä useinkaan tarvitse ilmoittaa mihinkään eikä niitä tarvitse tutkia.

Suomen Työterveyslaitoksen tiedotteessa todetaankin näin: ”Nanomateriaaleja on tuhansia, yleisemmin käytössä olevia satoja, mutta tietoa mahdollisista terveydelle haitallisista vaikutuksista löytyy vain pienestä osasta näistä. (…) Suuri osa kirjallisuudesta löytyvästä, teollisesti tuotettuja nanomateriaaleja koskevat toksikologisesta (myrkyllisyyttä tutkivasta) tiedosta perustuu tällä hetkellä eri toksisuusmekanismien tutkimiseen. Kokeet on usein tehty solumalleilla tai altistamalla koe-eläimiä suurille annoksille.” (Teollisesti tuotettujen nanomateriaalien tavoitetasoperustelumuistio. Työterveyslaitos 19.11.2013)

Kyse on siis rottakokeista. Niitä tehdään tähän tapaan:

”Akuuttia myrkyllisyyttä tutkittiin kokeessa, joka noudatti OECD:n TG 423 (MKE, 2010) koeprotokollaa. Sitraatilla päällystettyjä nanohopeapartikkeleita (cAgNP:t, ABC Nanotech Co, Ltd, Etelä-Korea) syötettiin 300:n tai 2 000:en milligramman annoksissa painokiloa kohden 7 viikkoa vanhoille Sprague-Dawley-rottakannan rotille. (…) Mitään poikkeuksellista tai ennenaikaisia kuolemia ei havaittu aineen maksimaalisen pitkään kestäneen eli 14 päivän nauttimisen aikana.” (OECD, Series on Safety of Manufactured Nanomaterials, No. 83, Silver nanoparticles: Summary of the Dossier)

Rotat eivät ole ainoita eläimiä, jotka uhrautuvat puolestamme – tosin eivät vapaaehtoisesti – nanohiukkasten riskejä selvittelevissä laboratoriokokeissa. Jos kahlaa läpi EU:n tai OECD:n rahoittamia tutkimuksia, tapaa rottien ohella esimerkiksi kaneja, lehmiä ja sikoja. Usein niissä todetaan myös, että kokeessa eläimet tapetaan tietyn ikäisinä, jotta ruumiinavauksissa päästään selvittämään aineiden vaikutuksia elimistöön tai perimään. Tutkimustietoa siitä, mitä vuosikausia jatkuva altistus nanohiukkasille voisi ihmiselle aiheuttaa, ei ole käytännössä lainkaan.

MITÄ TODISTAA ELÄINTEN JOUKKOTUHO LABORATORIOISSA?

”Vaikka todisteita ei olisi, ei tämä tarkoita, ettei niitä voisi olla olemassa.” Anglosaksisessa maailmassa tällä lauseella kuvataan tieteellisten tutkimusten ja niiden tulosten epävarmuuksia, kun puhutaan erilaisten teollisesti tuotettujen aineiden vaikutuksista ihmiseen ja luontoon.

”Uusia nanohiukkasia kehitetään jatkuvasti, mutta niiden vaarallisten ominaisuuksien ennustaminen on edelleen rajallista.” Tätä mieltä on Euroopan ammattiyhdistysliikkeen koulutus- ja tutkimuskeskuksen ETUI:n perusteellinen nanoraportti. (Nanomaterial and workplace health & safety. What are the issues for workers? 2013)

OECD on rikkaiden teollisuusmaiden järjestö. Järjestön pitkä raportti nanoriskien arvioinnista työturvallisuutta suunniteltaessa nostaa puolestaan esiin sen, että nanohiukkasia tutkitaan tavallaan väärillä tavoilla eli kemikaalien perinteisillä koeasetelmilla. Nanohiukkaset eivät kuitenkaan välttämättä sovi tutkittaviksi näin:

”Merkittävä kompastuskivi on se, että REACH:issä riskinarvioinnin ydintiedot saadaan standarditesteillä. Näiden testien vähimmäisvaatimukset on kehitelty vesiliukoisille aineille, eivätkä ne sovi liukenemattomille aineille, joita monet nanomateriaalit ovat. Tämän takia nämä standardien mukaiset testit eivät sovellu yleisesti käytettyjen nanomateriaalien vaarallisuudesta kertovan datan keräämiseen, ja näin lopullinen vaaran arviointi on mahdotonta. On tärkeää huomata, että nanohiukkaset käyttäytyvät eri lailla kuin isommat hiukkaset. Fysikaalisten/kemiallisten ominaisuuksiensa johdosta hiukkasten imeytyminen ja kulkeutuminen kehossa on erilaista ja näin voi syntyä lisää (tai vielä tuntemattomia) pahoja vaikutuksia.” (Condensed risk assessment report on issues relevant to effective risk governance. Nanodiode/Developing Innovative Outreach and Dialogue on responsible nanotechnologies in EU civil society. May 2016)

Samainen OECD:n raportti luonnehtii myös eri toimijoiden, niin sanotun kolmikannan, näkemyksiä tutkimusten luonteen muuttamiseen. Yritysten mielestä kemikaalilainsäädännön määräyksillä pärjätään hyvin. Kansalaisjärjestöt, myös ammattiliitot, vaativat uusia, nanomateriaaleille soveltuvien riskinarvioinnin menetelmien kehittämistä. Hallitukset puolestaan vaativat tieteellisesti todistettuja syitä siihen, että riskinarviointia muutettaisiin. Hallitusten mielestä uudet menetelmät eivät saisi myöskään maksaa liikaa.

MITÄ NANOJA, MITÄ RISKEJÄ?

Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi viime vuoden lopulla oman ohjeistuksensa työntekijöiden suojelemiseksi nanojen mahdollisilta riskeiltä. Ohjeistuksessa (“WHO guideline on protecting workers from potential risks of manufactured nanomaterials”) on luettelo teollisuuden eniten käyttämistä nanoaineista:

  1. Hiilimusta
  2. Synteettinen amorfinen piidioksidi
  3. Alumiinioksidi
  4. Bariumtitanaatti
  5. Titaanidioksidi
  6. Ceriumoksidi
  7. Sinkkioksidi
  8. Hiilinanoputket ja hiilinanokuidut
  9. Nanohopeahiukkaset

Kaikki tämän artikkelin takia luetut raportit ja tätä varten tehdyt haastattelut kehottavat tähän periaatteeseen: Tietojen vähäisyyden takia on ensisijaisesti estettävä työntekijöiden altistuminen millekään nanohiukkasmateriaalille.

Akatemiatutkija Anna Lähde luokittelee puolestaan mahdollisia riskejä monellakin eri tavalla.

– Kaikki ne aineet, jotka ovat bulkkitavaranakin luokiteltu haitallisiksi, voivat olla vielä vaarallisempia nanomuodossa.

Lähde ottaa esimerkiksi raskasmetalli koboltin. Hän muistuttaa myös sen merkityksestä, leijaileeko nanohiukkanen vapaasti ilmassa vai onko se sidottuna johonkin aineeseen. Lähteen mukaan kokeet ovat osoittaneet, että esimerkiksi nanohiiliputkia on todella vaikea saada enää irti, kun ne ovat sidottuina johonkin matriisiin.

– Minä en usko, että kuluttajien riski altistua nanohiukkasille olisi suuri juuri siksi, että hiukkaset ovat valmiissa (kuluttaja)tuotteissa sitoutuneita. Mutta jokuhan ne hiukkaset sinne tuotteisiin laittaa, Lähde mietiskelee viitaten nimenomaan tehtaiden olosuhteisiin.

Tutkija toteaa, että Kuopion laboratoriosta heiltä löytyy laitteita, joilla voidaan määrittää hiukkasen kokoa, lukumäärää, pinta-alaa, massaa ja myös kemiallista koostumusta suoraan aerosolina eli esimerkiksi työpaikan ilmasta. Laitteet ovat tosin kovin kalliita.

– Aina jos nanohiukkaset pääsevät jauhemaisena pölisemään ilmaan, on riski, että ne pääsevät keuhkoihin. Keuhkoista hiukkaset voivat päästä edelleen suoraan verenkiertoon. Hiukkaset voivat kulkeutua soluseinän läpi solujen sisään ja kerääntyä esimerkiksi maksaan tai munuaisiin. Sieltä ne voivat myös poistua virtsan mukana, mutta on myös tutkimuksia, joiden mukaan nanohiukkasia on kerääntynyt aivoihin.

Lähde muistuttaa siitä, että nanohiukkasten muoto ja se, onko ne päällystetty jollain toisella aineella, vaikuttaa myöskin riskeihin.

– Esimerkiksi rauta on magneettinen, ja meillä on veressä rautaa. Mutta rauta ei voi koskaan esiintyä yksinään, nanorautahiukkaset on aina päällystetty. Mutta sitä ei ole tutkittu, miten päällystäminen vaikuttaa vasteisiin (aineen vaikutuksiin elimistössä). Päällystäminen voi lisätä, tai sitten se voi ehkä myös vähentää vasteita.

– Kyllä, hopea tappaa bakteereita ja soluja. Ei siis ihme, että hopea on haitallista vesieliöstölle. Enkä minä nyt hopeaa menisi hengittelemään, toteaa Lähde, kun häneltä kysyy nanohopeahiukkasista.

– Meillä tutkitaan laboratoriossa myös puunpolton hiukkaspäästöjä. Puuta polttaessahan vapautuu sinkkioksidia, joka aiheuttaa solukuolemia. Sinkkioksidista tiedetään siis, että se on haitallista. Nanomuotoinen titaanidioksidi, onko se haitallista vai ei?

Työterveyslaitoksen vanhempi asiantuntija Tiina Santonen istuu EU:n riskinarviointikomiteassa eli RAC:ssä. Hän kertoo sähköpostiviestissään titaanidioksidista seuraavaa:

– RAC luokitteli titaanidioksidin mahdollisesti syöpävaaralliseksi hengitettynä. Kantaa ei otettu erikseen nanokokoluokan titaanidioksidipartikkeleihin, ja syöpävaarallisuus liittyi nimenomaan hienojakoisiin partikkeleihin, jotka pääsevät kertymään keuhkoihin. Muita altistumisreittejä (kuten suun kautta) altistuttaessa ei ole näyttöä titaanidioksidin syöpävaarallisuudesta.

– Luokittelu ei ota myöskään kantaa riskiin. Rottakokeissa, joissa syöpävaikutuksia on nähty, altistuminen on ollut niin suurta, että se on johtanut titaanidioksidin keuhkopoistuman heikkenemiseen, joka rotilla herkästi johtaa keuhkosyöpiin.

– Työpaikoilla relevantit (merkitykselliset) altistumiset ovat kertaluokkia näiden tasojen alla. Noita luokittelun perusteena olevia vaikutuksia ei pidetä matalilla tasoilla enää kovin relevantteina.

Työterveyslaitoksella tiedetään, että Suomessa esimerkiksi Tikkurilan väritehdas käyttää eri kokoisia titaanidioksidijauheita valkoisten maalien pigmenttinä. Määristä ei Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kai Savolaisen mukaan ole tietoja. Näin Savolainen arvioi sähköpostiviestissään nanoluokan titaanidioksidin riskejä:

– Titaanidioksidihiukkaset eivät läpäise ihoa, näin ollen kuluttajien riski on minimaalinen millekään titaanidioksidin haitoille. Mielestäni riskit liittyvät työympäristöön, missä työntekijät voivat altistua näille hiukkasille. Näiden mahdollinen syöpävaarallisuus on alhainen, ja mitatut altistumispitoisuudet ovat alhaisia, joten onneksi työntekijöiden riski esimerkiksi Suomessa on vähäinen.

Entä kuormitus luonnolle? Päätyykö nanoluokan titaanidioksidia jätteisiin?

– Titaanidioksidia päätyy jätteisiin, esimerkiksi aurinkovoiteiden tai elintarvikkeiden materiaalista valtaosa tai suurin osa. Mikä tämä määrä on, siitä ei ole tutkimuksia eikä siten myöskään tietoa, Savolainen kertoo.

MITEN SUOJAUTUA KÄYTÄNNÖSSÄ?

– Varovaisuusperiaatteen mukaisesti suositus on, että kaikilta nanohiukkasilta on suojauduttava. Mutta nanomateriaaleja ei voi missään nimessä käsitellä yhtenä altisteryhmänä. Materiaaleja on niin erilaisia. Nanohiukkasen koko ja kemia, muoto, pintakemia, päällyste – kaikki vaikuttavat, toteaa Työterveyslaitoksen erikoistutkija Anna-Kaisa Viitanen.

– Olomuoto vaikuttaa myös. Lähtökohtaisesti voi sanoa, että jos nanohiukkaset ovat nestemäisenä tai kiinni jossain matriisissa, ne eivät ole niin vaarallisia kuin jauhemaisena.

– Mutta jos nanomateriaalia sisältävää nestettä ruiskutetaan, niin silloin on mahdollisuus altistua. Olomuoto, käyttötapa ja aineen terveydelle vaaralliset ominaisuudet siis ratkaisevat, vanhempi asiantuntija Arto Säämänen samalta laitokselta huomauttaa.

Riskinarvioinnin kaikkia tavanomaisia periaatteita pitäisi noudattaa myös nanohiukkasten tapauksessa. Pitäisi siis selvittää, onko nanohiukkasille altistuminen ylipäänsä mahdollista työpaikalla ja jos on, mille hiukkasille, missä määrin ja miten.

Raaka-aineista ei tarvitse lain mukaan paljastaa, ovatko ne nanokoossa. Suomessa toisin kuin joissain muissa EU-maissa ei kuitenkaan ole julkisia rekistereitä nanomateriaaleista. Säämänen ei osaa neuvoa, mistä esimerkiksi yksittäinen työsuojeluvaltuutettu voisi varmuudella löytää tiedot tehtaalla käytetyistä nanoaineista, jos työnantaja ei ole asiasta tietoinen tai ei jaa tietojansa.

Ongelmallista on myös se, että nanohiukkasten mittaaminen vaatii vielä nykyisin kalliit ja vaikeasti liikuteltavat laitteet. Säämäsen arvion mukaan työpaikan nanohiukkasten esiintymisen mittauttaminen maksaa 5 000–10 000 euron välillä.

– Nanokokoluokan hiukkaset löydetään suhteellisen helposti, mutta laitteet eivät kerro, mitä hiukkasia ne ovat, Viitanen toteaa.

– Näytteet kerätään yleensä hiilisuodattimiin, jolloin hiilipohjaisten nanohiukkasten tunnistaminen on vaikeaa. Pitää käyttää täydentäviä keinoja eli tutkia näytteet elektronimikroskoopilla. Jokaisen näytteen tutkiminen vie tunteja, ja mikroskoopin käyttäjän pitää olla vielä hyvin ammattitaitoinen, Säämänen kertoo työn vaikeuskertoimista.

Kumpikin tutkija toteaa, että nanoilta suojautumisessa tulisi käyttää tavanomaista työsuojelutoimenpiteiden hierarkiaa: Voiko aineen korvata jollain muulla? Voisiko saman aineen korvata jollain vähemmän riskialttiilla, eli siirtyä esimerkiksi nanohiukkasjauheesta rakeisiin, pastoihin, nesteisiin jne? Voiko prosessin eristää ihmisistä? Tai jos tämä ei käy, voiko ihmisen eristää prosessista? Voiko käyttää vetokaappeja tai muita ilmanvaihdon ratkaisuja? Vasta kaikkien näiden teknisten ratkaisujen jälkeen pitäisi turvautua henkilökohtaisiin suojaimiin.

Mutta ne ilmanvaihdon suodattimetkin pitää jonkun joskus vaihtaa, rikki menneet koneet korjata ja tehdastilat siivota. Miten käy näistä tehtävistä huolehtivien työntekijöiden?

– Tämä on erittäin hyvä pointti. Kunnossapitäjien suojaaminen pitää ottaa huomioon, vaikka useinkaan ei jää paljon muita vaihtoehtoja kuin henkilökohtaisten suojainten käyttö, Viitanen sanoo.

Tutkijat muistuttavat, että töiden kierrätys vähentää mahdollista altistumisaikaa, märkäpyyhintä pitää valita harjaamisen sijasta ja imurointi paineilmapuhdistuksen sijaan. Töiden suunnittelulla ja työtavoilla on siis myös tärkeä sijansa riskien torjunnassa.

Työntekijät tai suuri yleisö eivät välttämättä saa tietää, missä kaikkialla nanoja on.

KAIKILLEKO OIKEUS NANOTIETOIHIN?

– Kyllä, vastaa Anna Lähde.

– Miksei meilläkin voisi olla nanorekisteri? Ranska on ollut tässä hyvin tiukka, Lähde toteaa.

– Lähtökohtaisesti myös kuluttajalla pitäisi olla kaikki tieto aivan kuten geenimuuntelussa. Tämä on mielestäni hyvä. Ei siksi, että pelkäisin geenimuunneltujen tuotteiden aiheuttavan minulle vaaraa vaan siksi, että kuluttajalla on oltava oikeus valita.

Kuopiossa vaikuttavalle tutkijalle, joka on ollut äskettäin Fulbright-stipendiaattina Berkeleyssä Kaliforniassa, on tuttua myös Yhdysvaltain tiukka linja työturvallisuuteen.

– Siellä yritys on todella vastuussa työntekijänsä turvallisuudesta ja jos sen laiminlyö, yritys voi joutua maksamaan valtaisia korvauksia.

Yhdysvalloissa on luotu ohjearvot muutamille nanohiukkasille työpaikan ilmassa. Lähde kannattaa ehdottomasti sitä, että sitovia ohjearvoja luotaisiin myös meille. Hän on toki tietoinen siitä, että nanohiukkaset keveydessään uhmaavat tavanomaisia mittaustapoja.

– Pitäisikö mitata massaa? Vai lukumäärää? Hiukkasten lukumäärä ei kuitenkaan vielä paljasta nanomateriaalin haitallisuutta tai haitattomuutta.

– Pidän nyt erittäin tärkeänä sitä, että tähän tutkimuksen puoleen panostetaan, jotta raja-arvot saadaan määriteltyä ja että niitä pystytään työpaikoilla myös mittaamaan.

 

NANOTEKNOLOGIALLA tarkoitetaan nanohiukkasia hyödyntäviä materiaaleja, rakenteita ja prosesseja.
NANOHIUKKASET ovat teollisesti tuotettuja hiukkasia. Vähintäänkin niiden yksi ulottuvuus on alle 100 nm. Nanometri on metrin miljardisosa eli millimetrin miljoonasosa. Nanohiukkasen ja pingispallon halkaisijoiden suhde vastaa pingispallon suhdetta maapalloon. Hiukkasten pinta-ala on valtaisan suuri verrattuna niiden painoon. Nanohiukkaset käyttäytyvät eri lailla kuin emoaineensa. Esimerkiksi nanohopea käyttäytyy eri lailla kuin hopea. Niillä on uusia fysiologisia, kemiallisia ja biologisia ominaisuuksia. Ne johtavat ja varastoivat sähköä eri lailla. Nanohiukkaset reagoivat muihin aineisiin ja muiden aineiden kanssa uudella tavalla. Nanoja käytetään jo valtaisassa määrässä tuotteita.

 

SUOJAUTUMISKEINOT TYÖPAIKALLA

1. KORVAAMINEN JA PÄÄSTÖN VÄHENTÄMINEN

– käytetään vähiten haitallista materiaalia
– käytetään nanomateriaalia kuivan aineen sijaan liuoksena, pastana tai vaahtona

2. LEVIÄMISEN ESTÄMINEN

– suljetut laitteistot
– työtilojen alipaineistus
– vetokaappityöskentely
– kohdepoiston käyttö
– kauko-ohjaukset ja automaatio
– tehokas poistoilmansuodatus

3. TYÖN TEKEMISEEN JA TYÖNTEKIJÄÄN KOHDISTUVAT KEINOT

– vähennetään altistavassa prosessissa työskentelevien henkilöiden määrää ja/tai työaikaa
– noudatetaan hyvää siisteyttä ja järjestystä työpaikalla
– koulutetaan työntekijöitä, opastetaan hyvät työtavat
– käytetään henkilökohtaisia suojaimia
– pyyhitään pinnat kostealla paperilla tai liinalla, ei sallita kuivaharjausta

4. HENKILÖNSUOJAIMET

– hengityksensuojaimet; suodattava hengityksensuojain, tehokkuusluokka P3 tai moottoroitu hengityksensuojain, tehokkuusluokka TH3 tai TM3
– suojavaatteet; haitallisia materiaaleja käsiteltäessä tulee käyttää kemikaaleilta suojaavaa suojavaatetusta ja suojakäsineitä, joissa on jompi kumpi alla olevista merkinnöistä.

Huomioi myös suojakäsineiden mekaaninen kestävyys, kertakäyttökäsineitä aina kaksi päällekkäin!

LÄHDE: Tietokortti 32, Työterveyslaitos

 

TOIMITTAJAN KOMMENTTI


SUVI SAJANIEMI

Miksi?

Miksi emme enää osaa pestä sukkapyykkiä? Miksi emme enää osaa pyyhkiä likaista jääkaappia? Miksi emme enää osaa maistaa happamaksi käynyttä maitoa?

Uusia teknologioita perustellaan usein huikeilla visioilla, miten kolmannen maailman rajut ympäristö- tai muut ongelmat ratkaistaan. Todellisuudessa uusia teknologioita käytetään ensimmäisen maailman hyvin toimeentulevien asukkaiden ”ongelmien” ratkaisuun. Meillä on rahaa, ei köyhien maiden köyhillä. Meillä pitäisi olla nanohopeasukat. Hopea tappaisi sukkabakteerimme eivätkä sukat haisisi. (Ei haisisi muutaman pesukerran verran.) Myös jääkaappi pitäisi pinnoittaa nanohopealla, kun emme viitsi pyyhkiä jääkaappia esimerkiksi etikkaan kostutetulla liinalla, mistä jää kaappiin raikas tuoksu. Ja kaikkein tyhmintä on, että meidän pitäisi ostaa älykkäitä elintarvikepakkauksia. Maitopurkin pitäisi olla rakennettu niin hurjista määristä nanohiukkasia, että ne välähtelevät kosmista varoitusvaloa, jos maito on hapanta.

Asbesti oli aivan loistelias eriste. Lyijy oli mitä tehokkain bensiinin lisäaine. DDT oli suuresti suositeltu hyönteismyrkky.

Miksi teemme tämän kaiken uudestaan? Jokainen näistä loisteliaista aineista on osoittautunut kiroukseksi ihmisille, eläimille ja luonnolle.

Ja asbesti on sentään kuitu, jonka poistaminen, kerääminen ja käsittely erikoisjätteenä on vielä jotenkin kuviteltavissa ja teoretisoitavissa. Toista ovat nanomittaluokan hiukkaset. Kukaan ei kai tosissaan väitä, että ikävän myrkyllisiksi jälkikäteen havaitut nanoluokan partikkelit pystyttäisiin edes teoriassa poistamaan luonnon kiertokulusta?

Toivoisin sydämestäni, että perusteltu pelkoni – luin artikkelia varten 600 sivua englanninkielisiä tutkimuksia ja ohjeistuksia – nanohiukkasten haittavaikutuksista osoittautuisi aivan aiheettomaksi. Mutta saattaa se osoittautua aiheelliseksikin. Minua tietäväisemmätkin ovat huolissaan. Näin todetaan Juho Rajalan Helsingin yliopistoon viime vuonna tekemän tohtorinväitöskirjan tiedotteessa:

”Happamat olosuhteet (…) liuottivat hopeananohiukkasia ja niistä vapautui eliöille hyvin myrkyllistä liukoista hopeaa. Kaikissa Rajalan suorittamissa kokeissa liukoinen hopea oli hopeananohiukkasia myrkyllisempää (…) hopeananohiukkaset rikastuvat ravintoketjussa, eli pitoisuus esimerkiksi harvasukasmatoja syövissä kaloissa kasvaa (…) ennen kaikkea tulokset avaavat useita uusia tutkimuskysymyksiä, joihin tulisi vastata ennen hopeananohiukkasten päätymistä ympäristöön suuremmissa määrissä.”

 

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
LABORATORIOKUVAT HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN
ANNA LÄHTEEN KUVA KITI HAILA

Tekijän toimitus yritti päästä vierailulle useisiin yrityksiin, joissa Teollisuusliiton työympäristöyksikön tietojen mukaan käytetään nanomateriaaleja osana tuotantoa. Syystä tai toisesta missään kyseisistä yrityksistä ei ollut valmiutta osallistua jutuntekoon nanoista. Artikkelin laboratoriokuvat on otettu Itä-Suomen yliopiston Kuopion FunktioMat-laboratoriossa, jossa voidaan pilottimittakaavassa valmistaa nanomateriaaleja.