NÄKIJÄ: Petteri Pietikäinen: Sairauslomalla peitetään yhteisön ongelma

Mielenterveyden historiaa tutkineen professori Petteri Pietikäisen mielestä työelämän rakenteellisia ongelmia pyritään liian usein yksilöllistämään. Kun työntekijä ahdistuu kelvottomista työjärjestelyistä tai surkeasta esimiestoiminnasta, on näihin ongelmiin puuttumisen sijasta helpompi lykätä hänelle käteen masennusdiagnoosi ja passittaa sairauslomalle.

– Diagnoosi vaientaa yhteisöllisen ongelman. Ei tarvitse ruveta ikävästi puhumaan työtehtävistä tai työyhteisön valtasuhteista, selittää aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen Oulun yliopistosta.

– Kyse on usein työuupumuksesta. Ei jakseta enää jatkuvia muutoksia tai toistuvia yt-neuvotteluja. Masennusta rehellisempi termi asialle olisi loppuunpalaminen. Se kääntää katseen oikealla tavalla olosuhteisiin. Hollannissa tällainen työterveyteen liittyvä diagnoosi on olemassa.

– Jos rakenteille ei tehdä mitään, niin ei siellä mikään muutukaan. Tästä pitäisi esimiesten ja myös koko työyhteisön kantaa paremmin vastuuta.

Pienestä asiasta ei ole kysymys. Masennus on erityisesti työikäisten ongelma. Se on suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeen myöntämiseen. Pari vuotta sitten kyseisellä eläkkeellä oli 161 000 henkilöä, joista 40 prosenttia oli eläköitynyt mielenterveyssyistä.

– Masentuneelta ihmiseltä katoaa odotushorisontti: Se, että tavoittelee parempaa elämää ja turvaa itselleen ja perheelleen.

– Mitä paremmassa sosioekonomisessa asemassa sinä olet, sitä terveempi olet. Asemasi huonontuessa heikkenee myös terveytesi. Et jaksa pitää itsestäsi huolta, Pietikäinen kuvaa kohtalokasta yhtälöä.

Pietikäinen on tutkinut psykoanalyysin, psykiatrian ja psykologian historiaa, mutta myös evoluutioteorioiden ja utopia-ajattelun historiaa. Hänen neljä vuotta sitten ilmestynyt palkittu tietokirjansa Hulluuden historia oli menestys ja sai aikaan paljon keskustelua.

SURU EI OLE SAIRAUS

Pietikäisen mukaan ongelmien yksilöllistäminen tapahtuu yhteiskunnassamme medikalisaation kautta. Medikalisaatio tarkoittaa tavallisten elämäntapahtumien ja niihin liittyvien tunnetilojen lääketieteellistämistä sillä tavalla, että ne luokitellaan sairauksiksi.

– Elämme pidempään ja olemme terveempiä kuin koskaan, mutta meille kerrotaan yhä herkemmin, että olemme sairaita.

Kansainvälinen mielenterveyshäiriöiden DSM-tautiluokitus on ohjannut tulkitsemaan esimerkiksi läheisen kuolemasta aiheutunutta surua masennukseksi. Diagnoosiin riittää syvän surun jatkuminen univaikeuksineen ja ruokahaluttomuuksineen yli kaksi viikkoa kuolemasta.

Alakulon lisäksi on medikalisoitu inhimillisiä eroja. Jos toiseen verrattuna opit hitaammin tai lihot nopeammin, sinulle voidaan diagnosoida hoitoa vaativa medikaalinen tai psykologinen ongelma.

– Kun asiantuntijat tällä tavoin määrittelevät arkista käyttäytymistämme uudelleen, ihmiselämän monimuotoisuus typistyy ja suvaitsemattomuus lisääntyy, Pietikäinen varoittaa.

Hänen mielestään suurimman hyödyn ”masennusepidemiasta” korjaavat lääkeyritykset. Depressio oli 1970-luvulle tarkoittanut lähinnä hyvin vakavaa masennusta. Siihen sairastuneita olikin vähän. Masennuslääkkeiden kulutus on diagnoosin yleistyessä moninkertaistunut.

Aiemmin mainitussa tautiluokituksessa ujouskin nimettiin ”sosiaaliseksi ahdistushäiriöksi”. Niinpä ujouteen kehitettiin Yhdysvalloissa lääke, joka tosin osoitettiin tehottomaksi tai jopa vahingolliseksi lapsille ja nuorille. Lääkeyhtiö tuomittiin maksamaan korvauksia. Sellaista lääkettä olisi voinut kuvitella ujoutensa takia ahdistuneiden suomalaisten popsivan kuin salmiakkia konsanaan.

Mutta tarvitseeko masennusta aina ”parantaa”? Melankolinen ihminenhän saattaa ottaa itselleen vain aikalisää arjen oravanpyörästä ja koota itseään henkisesti.

– Jos ihminen asettaa itselleen kohtuuttomia tavoitteita ja vaatimuksia, lievä tai keskivaikea masennus voi auttaa häntä laskemaan rimaa realististen mahdollisuuksien tasolle.

Pietikäinen muistuttaa saksalaisen filosofin ja kirjailijan Johann Wolfgang von Goethen 1700-luvun lopulla esittämästä ajatuksesta. Goethe totesi luottavansa maailman inhimillistymiseen mutta pelkäävänsä samalla, että maailmasta tulee valtava sairaala, jossa jokainen meistä on toinen toisensa sairaanhoitaja.

KYLÄHULLU OLI TARPEEN

Suomalaisessa kulttuurissa ”hulluutta” ei ole koettu kovin vastenmieliseksi termiksi. Sillä on viitattu tyypillisesti kummalliseen ja ehkä huvittavaan, mutta ei varsinaisesti mielenvikaiseen käyttäytymiseen. Kun psykiatria kehittyi 1800-luvun alkupuolen Länsi-Euroopassa, alkoi hulluus muuttua mielisairaudeksi ja ihmisen vieraantumiseksi sekä itsestään että ympäristöstään.

Psykiatria on määritelty osuvasti ”epätoivon hallinnaksi”. Tuo hallinta on aina ollut vaikeaa, koska henkisen kärsimyksen kirjo on hyvin laaja. ”Seinähulluuden” ja terveen mielen välille jää suuri ja epämääräinen harmaa vyöhyke. Siellä ovat aina mielellään liikkuneet taiteilijat.

Pietikäinen on tutkinut kansalliskirjailijamme Juhani Ahon tuotantoa. Hän löysi sieltä puolensataa viittausta hulluuteen, mutta vain pari mielisairauteen. Hullu saattoi olla ihminen, joka teki jotain odottamatonta tai uhkarohkeata. ”Älä ole hullu!” huudettiin heikolle jäälle menevälle.

– Aho kirjoittaa maisterista, joka yltyy nauramaan kaikelle ihmisten hulluudelle. Häntä pidetäänkin hulluna, eikä hullua ruveta ahdistelemaan, ennen kuin se on aivan välttämätöntä, Pietikäinen kertoo.

Viime vuosisadan alkupuolella paikkakunnalta toiselle kulkevissa työporukoissa tai ”topparoikissa” ei papereiden tai terveyden perään kyselty.

– Topparoikassa oli aina niitä kummia tyyppejä, jotka puhuivat sekavia, mutta osasivat työnsä.

”Kylähullulle” on ollut aina paikkansa joka kylässä tai kaupunginosassa. Teollisuustyöhön hyväksyttiin vähälahjaisia, jotka suorittivat yksinkertaisia työtehtäviä ja joiden kustannuksella voitiin pilaillakin. Heitä saatettiin jopa suojella heidän yhteisön kannalta tärkeän roolinsa takia.

– Lohjan tiilitehtaallakin oli töissä lievästi kehitysvammaisia. Työ ei vaatinut ammattitietoa eikä sosiaalisia taitoja. Aikaisemmin mielisairaaloiden potilaat saattoivat osallistua lähistöllä sijaitsevien maatilojen töihin.

Tänä päivänä tehtaiden työtehtävät ovat monimutkaistuneet ja työrytmi muuttunut sillä tavalla, ettei kylähullulle ole enää paikkaa työyhteisössä. Tiimityössä jokaisen on tehtävä osuutensa tehokkaasti ja nopeasti.

HULLU PALJON TÖITÄ TEKEE

Suomalaisissa sananlaskuissa ja muissa kansanviisauksissa työtä kunnioitetaan, mutta on sille myös kyetty osoittamaan paikkansa: ”Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä.”

Sananlaskun voi halutessaan nähdä laiskuuden ylistyksenä, kykynä delegoida työtehtäviä tai teettää itselleen kuuluvia töitä ovelasti muilla. Pietikäisen mielestä sen voi tulkita myös elämänohjeeksi.

– On hyvä jättää turha rehkiminen ja kilvoittelu pois, ottaa työ työnä eikä elämäntehtävänä. Ja onkin ihan hullua samastua liikaa omaan työminäänsä ja laiminlyödä läheisiään.

Vielä 1900-luvun alussa tai sodanjälkeisessä Suomessa suuri osa ihmisistä sai arvostusta tekemällä jotain näkyvää käsillään. Nyt ihminen saa arvostusta puhumalla seminaareissa tai pitämällä kalvosulkeisia.

– Työmarkkinoille hakeutuvien nuorten on yhä enemmän pystyttävä myymään osaamistaan ja saamaan huomiota rakentamalleen ”elämänprojektille”. Ujot ja muut sosiaalisesti kömpelöt voivat tällaisessa tilanteessa ajautua heikompaan asemaan työmarkkinoilla.

Pietikäinen kertoo olleensa taannoin kuuntelemassa mielenkiintoista brittipsykiatrin esitelmää nykypäivän nuorista Englannissa. Hänen mielestään siinä oli yhtymäkohtia myös suomalaiseen todellisuuteen. Samaan aikaan kun nuorilla aikuisilla ovat itsemurhat, alkoholinkäyttö ja tupakointi vähentyneet, heillä on lisääntynyt itsensä vahingoittaminen.

– Nuorten naisten itsensä viiltely on hurjassa nousussa Englannissa. Psykiatri epäili sen liittyvän kilpailuun ja omaan itsekuvaan liittyvään pettymykseen. Yksilöllisyyttä korostava aikamme saa heidät asettamaan itselleen kohtuuttomia vaatimuksia ulkonäöstä ja lahjakkuudesta.

Pietikäinen on monien muiden lailla väsynyt työelämässä nykyisin vallalla olevaan jatkuvan muutoksen tilaan. Jokainen vähänkin isompi yksityinen tai julkinen organisaatio on ollut myllerrysten kourissa jo parinkymmenen vuoden ajan. Teollisuusyrityksen vaihtaessa omistajaa tuotantotilojen rakenne muutetaan riippumatta sen toimivuudesta. Vastenmielisintä näissä projekteissa on niiden konsulttivetoisuus.

– Kun konsultti on kutsuttu organisaatioon, aivan varmasti hän keksii jonkin välttämättömän muutoksen. Ja työntekijät joustavat loputtomiin, Pietikäinen puhisee.

TEKSTI MARKKU TASALA
KUVAT ARI MÄKELÄ