NÄKIJÄ: Petteri Pieti­käi­nen: Sairaus­lo­malla peite­tään yhtei­sön ongelma

Mielen­ter­vey­den histo­riaa tutki­neen profes­sori Petteri Pieti­käi­sen mielestä työelä­män raken­teel­li­sia ongel­mia pyri­tään liian usein yksi­löl­lis­tä­mään. Kun työn­tekijä ahdis­tuu kelvot­to­mista työjär­jes­te­lyistä tai surkeasta esimies­toi­min­nasta, on näihin ongel­miin puut­tu­mi­sen sijasta helpompi lykätä hänelle käteen masen­nus­diag­noosi ja passit­taa sairauslomalle.

– Diag­noosi vaien­taa yhtei­söl­li­sen ongel­man. Ei tarvitse ruveta ikävästi puhu­maan työteh­tä­vistä tai työyh­tei­sön valta­suh­teista, selit­tää aate- ja oppi­his­to­rian profes­sori Petteri Pieti­käi­nen Oulun yliopistosta.

– Kyse on usein työuu­pu­muk­sesta. Ei jakseta enää jatku­via muutok­sia tai tois­tu­via yt-neuvot­te­luja. Masen­nusta rehel­li­sempi termi asialle olisi loppuun­pa­la­mi­nen. Se kään­tää katseen oikealla tavalla olosuh­tei­siin. Hollan­nissa tällai­nen työter­vey­teen liit­tyvä diag­noosi on olemassa.

– Jos raken­teille ei tehdä mitään, niin ei siellä mikään muutu­kaan. Tästä pitäisi esimies­ten ja myös koko työyh­tei­sön kantaa parem­min vastuuta.

Pienestä asiasta ei ole kysy­mys. Masen­nus on erityi­sesti työi­käis­ten ongelma. Se on suurin yksit­täi­nen syy työky­vyt­tö­myy­se­läk­keen myön­tä­mi­seen. Pari vuotta sitten kysei­sellä eläk­keellä oli 161 000 henki­löä, joista 40 prosent­tia oli eläköi­ty­nyt mielenterveyssyistä.

– Masen­tu­neelta ihmi­seltä katoaa odotus­ho­ri­sontti: Se, että tavoit­te­lee parem­paa elämää ja turvaa itsel­leen ja perheelleen.

– Mitä parem­massa sosio­eko­no­mi­sessa asemassa sinä olet, sitä terveempi olet. Asemasi huonon­tuessa heik­ke­nee myös tervey­tesi. Et jaksa pitää itses­täsi huolta, Pieti­käi­nen kuvaa kohta­lo­kasta yhtälöä.

Pieti­käi­nen on tutki­nut psykoa­na­lyy­sin, psykiat­rian ja psyko­lo­gian histo­riaa, mutta myös evoluu­tio­teo­rioi­den ja utopia-ajat­te­lun histo­riaa. Hänen neljä vuotta sitten ilmes­ty­nyt palkittu tieto­kir­jansa Hulluu­den histo­ria oli menes­tys ja sai aikaan paljon keskustelua.

SURU EI OLE SAIRAUS

Pieti­käi­sen mukaan ongel­mien yksi­löl­lis­tä­mi­nen tapah­tuu yhteis­kun­nas­samme medi­ka­li­saa­tion kautta. Medi­ka­li­saa­tio tarkoit­taa taval­lis­ten elämän­ta­pah­tu­mien ja niihin liit­ty­vien tunne­ti­lo­jen lääke­tie­teel­lis­tä­mistä sillä tavalla, että ne luoki­tel­laan sairauksiksi.

– Elämme pidem­pään ja olemme terveem­piä kuin koskaan, mutta meille kerro­taan yhä herkem­min, että olemme sairaita.

Kansain­vä­li­nen mielen­ter­veys­häi­riöi­den DSM-tauti­luo­ki­tus on ohjan­nut tulkit­se­maan esimer­kiksi lähei­sen kuole­masta aiheu­tu­nutta surua masen­nuk­seksi. Diag­noo­siin riit­tää syvän surun jatku­mi­nen univai­keuk­si­neen ja ruoka­ha­lut­to­muuk­si­neen yli kaksi viik­koa kuolemasta.

Alaku­lon lisäksi on medi­ka­li­soitu inhi­mil­li­siä eroja. Jos toiseen verrat­tuna opit hitaam­min tai lihot nopeam­min, sinulle voidaan diag­no­soida hoitoa vaativa medi­kaa­li­nen tai psyko­lo­gi­nen ongelma.

– Kun asian­tun­ti­jat tällä tavoin määrit­te­le­vät arkista käyt­täy­ty­mis­tämme uudel­leen, ihmi­se­lä­män moni­muo­toi­suus typis­tyy ja suvait­se­mat­to­muus lisään­tyy, Pieti­käi­nen varoittaa.

Hänen mieles­tään suurim­man hyödyn ”masen­nuse­pi­de­miasta” korjaa­vat lääkey­ri­tyk­set. Depres­sio oli 1970-luvulle tarkoit­ta­nut lähinnä hyvin vaka­vaa masen­nusta. Siihen sairas­tu­neita olikin vähän. Masen­nus­lääk­kei­den kulu­tus on diag­noo­sin yleis­tyessä moninkertaistunut.

Aiem­min maini­tussa tauti­luo­ki­tuk­sessa ujous­kin nimet­tiin ”sosi­aa­li­seksi ahdis­tus­häi­riöksi”. Niinpä ujou­teen kehi­tet­tiin Yhdys­val­loissa lääke, joka tosin osoi­tet­tiin tehot­to­maksi tai jopa vahin­gol­li­seksi lapsille ja nuorille. Lääkeyh­tiö tuomit­tiin maksa­maan korvauk­sia. Sellaista lääkettä olisi voinut kuvi­tella ujou­tensa takia ahdis­tu­nei­den suoma­lais­ten popsi­van kuin salmiak­kia konsanaan.

Mutta tarvit­seeko masen­nusta aina ”paran­taa”? Melan­ko­li­nen ihmi­nen­hän saat­taa ottaa itsel­leen vain aika­li­sää arjen oravan­pyö­rästä ja koota itse­ään henkisesti.

– Jos ihmi­nen aset­taa itsel­leen kohtuut­to­mia tavoit­teita ja vaati­muk­sia, lievä tai keski­vai­kea masen­nus voi auttaa häntä laske­maan rimaa realis­tis­ten mahdol­li­suuk­sien tasolle.

Pieti­käi­nen muis­tut­taa saksa­lai­sen filo­so­fin ja kirjai­li­jan Johann Wolf­gang von Goet­hen 1700-luvun lopulla esit­tä­mästä ajatuk­sesta. Goethe totesi luot­ta­vansa maail­man inhi­mil­lis­ty­mi­seen mutta pelkää­vänsä samalla, että maail­masta tulee valtava sairaala, jossa jokai­nen meistä on toinen toisensa sairaanhoitaja.

KYLÄHULLU OLI TARPEEN

Suoma­lai­sessa kult­tuu­rissa ”hulluutta” ei ole koettu kovin vasten­mie­li­seksi termiksi. Sillä on viitattu tyypil­li­sesti kummal­li­seen ja ehkä huvit­ta­vaan, mutta ei varsi­nai­sesti mielen­vi­kai­seen käyt­täy­ty­mi­seen. Kun psykiat­ria kehit­tyi 1800-luvun alku­puo­len Länsi-Euroo­passa, alkoi hulluus muut­tua mieli­sai­rau­deksi ja ihmi­sen vieraan­tu­mi­seksi sekä itses­tään että ympäristöstään.

Psykiat­ria on määri­telty osuvasti ”epätoi­von hallin­naksi”. Tuo hallinta on aina ollut vaikeaa, koska henki­sen kärsi­myk­sen kirjo on hyvin laaja. ”Seinä­hul­luu­den” ja terveen mielen välille jää suuri ja epämää­räi­nen harmaa vyöhyke. Siellä ovat aina mielel­lään liik­ku­neet taiteilijat.

Pieti­käi­nen on tutki­nut kansal­lis­kir­jai­li­jamme Juhani Ahon tuotan­toa. Hän löysi sieltä puolen­sa­taa viit­tausta hulluu­teen, mutta vain pari mieli­sai­rau­teen. Hullu saat­toi olla ihmi­nen, joka teki jotain odot­ta­ma­tonta tai uhka­roh­keata. ”Älä ole hullu!” huudet­tiin heikolle jäälle menevälle.

– Aho kirjoit­taa mais­te­rista, joka yltyy naura­maan kaikelle ihmis­ten hulluu­delle. Häntä pide­tään­kin hulluna, eikä hullua ruveta ahdis­te­le­maan, ennen kuin se on aivan vält­tä­mä­töntä, Pieti­käi­nen kertoo.

Viime vuosi­sa­dan alku­puo­lella paik­ka­kun­nalta toiselle kulke­vissa työpo­ru­koissa tai ”toppa­roi­kissa” ei pape­rei­den tai tervey­den perään kyselty.

– Toppa­roi­kassa oli aina niitä kummia tyyp­pejä, jotka puhui­vat seka­via, mutta osasi­vat työnsä.

”Kylä­hul­lulle” on ollut aina paik­kansa joka kylässä tai kaupun­gin­osassa. Teol­li­suus­työ­hön hyväk­syt­tiin vähä­lah­jai­sia, jotka suorit­ti­vat yksin­ker­tai­sia työteh­tä­viä ja joiden kustan­nuk­sella voitiin pilail­la­kin. Heitä saatet­tiin jopa suojella heidän yhtei­sön kannalta tärkeän roolinsa takia.

– Lohjan tiili­teh­taal­la­kin oli töissä lievästi kehi­tys­vam­mai­sia. Työ ei vaati­nut ammat­ti­tie­toa eikä sosi­aa­li­sia taitoja. Aikai­sem­min mieli­sai­raa­loi­den poti­laat saat­toi­vat osal­lis­tua lähis­töllä sijait­se­vien maati­lo­jen töihin.

Tänä päivänä tehtai­den työteh­tä­vät ovat moni­mut­kais­tu­neet ja työrytmi muut­tu­nut sillä tavalla, ettei kylä­hul­lulle ole enää paik­kaa työyh­tei­sössä. Tiimi­työssä jokai­sen on tehtävä osuu­tensa tehok­kaasti ja nopeasti.

HULLU PALJON TÖITÄ TEKEE

Suoma­lai­sissa sanan­las­kuissa ja muissa kansan­vii­sauk­sissa työtä kunnioi­te­taan, mutta on sille myös kyetty osoit­ta­maan paik­kansa: ”Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä.”

Sanan­las­kun voi halu­tes­saan nähdä lais­kuu­den ylis­tyk­senä, kykynä dele­goida työteh­tä­viä tai teet­tää itsel­leen kuulu­via töitä ovelasti muilla. Pieti­käi­sen mielestä sen voi tulkita myös elämänohjeeksi.

– On hyvä jättää turha rehki­mi­nen ja kilvoit­telu pois, ottaa työ työnä eikä elämän­teh­tä­vänä. Ja onkin ihan hullua samas­tua liikaa omaan työmi­näänsä ja laimin­lyödä läheisiään.

Vielä 1900-luvun alussa tai sodan­jäl­kei­sessä Suomessa suuri osa ihmi­sistä sai arvos­tusta teke­mällä jotain näky­vää käsil­lään. Nyt ihmi­nen saa arvos­tusta puhu­malla semi­naa­reissa tai pitä­mällä kalvosulkeisia.

– Työmark­ki­noille hakeu­tu­vien nuor­ten on yhä enem­män pystyt­tävä myymään osaa­mis­taan ja saamaan huomiota raken­ta­mal­leen ”elämän­pro­jek­tille”. Ujot ja muut sosi­aa­li­sesti kömpe­löt voivat tällai­sessa tilan­teessa ajau­tua heikom­paan asemaan työmarkkinoilla.

Pieti­käi­nen kertoo olleensa taan­noin kuun­te­le­massa mielen­kiin­toista brit­tip­sy­kiat­rin esitel­mää nyky­päi­vän nuorista Englan­nissa. Hänen mieles­tään siinä oli yhty­mä­koh­tia myös suoma­lai­seen todel­li­suu­teen. Samaan aikaan kun nuorilla aikui­silla ovat itse­mur­hat, alko­ho­lin­käyttö ja tupa­kointi vähen­ty­neet, heillä on lisään­ty­nyt itsensä vahingoittaminen.

– Nuor­ten nais­ten itsensä viil­tely on hurjassa nousussa Englan­nissa. Psykiatri epäili sen liit­ty­vän kilpai­luun ja omaan itse­ku­vaan liit­ty­vään petty­myk­seen. Yksi­löl­li­syyttä koros­tava aikamme saa heidät aset­ta­maan itsel­leen kohtuut­to­mia vaati­muk­sia ulko­näöstä ja lahjakkuudesta.

Pieti­käi­nen on monien muiden lailla väsy­nyt työelä­mässä nykyi­sin vallalla olevaan jatku­van muutok­sen tilaan. Jokai­nen vähän­kin isompi yksi­tyi­nen tai julki­nen orga­ni­saa­tio on ollut myller­rys­ten kourissa jo parin­kym­me­nen vuoden ajan. Teol­li­suus­yri­tyk­sen vaih­taessa omis­ta­jaa tuotan­to­ti­lo­jen rakenne muute­taan riip­pu­matta sen toimi­vuu­desta. Vasten­mie­li­sintä näissä projek­teissa on niiden konsulttivetoisuus.

– Kun konsultti on kutsuttu orga­ni­saa­tioon, aivan varmasti hän keksii jonkin vält­tä­mät­tö­män muutok­sen. Ja työn­te­ki­jät jous­ta­vat loput­to­miin, Pieti­käi­nen puhisee.

TEKSTI MARKKU TASALA
KUVAT ARI MÄKELÄ