NÄKIJÄ: Petteri Pieti­käinen: Sairaus­lo­malla peite­tään yhteisön ongelma

Mielen­ter­veyden histo­riaa tutki­neen profes­sori Petteri Pieti­käisen mielestä työelämän raken­teel­lisia ongelmia pyritään liian usein yksilöl­lis­tä­mään. Kun työntekijä ahdistuu kelvot­to­mista työjär­jes­te­lyistä tai surkeasta esimies­toi­min­nasta, on näihin ongel­miin puuttu­misen sijasta helpompi lykätä hänelle käteen masen­nus­diag­noosi ja passittaa sairauslomalle.

– Diagnoosi vaientaa yhtei­söl­lisen ongelman. Ei tarvitse ruveta ikävästi puhumaan työteh­tä­vistä tai työyh­teisön valta­suh­teista, selittää aate- ja oppihis­to­rian profes­sori Petteri Pieti­käinen Oulun yliopistosta.

– Kyse on usein työuu­pu­muk­sesta. Ei jakseta enää jatkuvia muutoksia tai toistuvia yt-neuvot­te­luja. Masen­nusta rehel­li­sempi termi asialle olisi loppuun­pa­la­minen. Se kääntää katseen oikealla tavalla olosuh­tei­siin. Hollan­nissa tällainen työter­vey­teen liittyvä diagnoosi on olemassa.

– Jos raken­teille ei tehdä mitään, niin ei siellä mikään muutu­kaan. Tästä pitäisi esimiesten ja myös koko työyh­teisön kantaa paremmin vastuuta.

Pienestä asiasta ei ole kysymys. Masennus on erityi­sesti työikäisten ongelma. Se on suurin yksit­täinen syy työky­vyt­tö­myy­se­läk­keen myöntä­mi­seen. Pari vuotta sitten kysei­sellä eläkkeellä oli 161 000 henkilöä, joista 40 prosenttia oli eläköi­tynyt mielenterveyssyistä.

– Masen­tu­neelta ihmiseltä katoaa odotus­ho­ri­sontti: Se, että tavoit­telee parempaa elämää ja turvaa itsel­leen ja perheelleen.

– Mitä parem­massa sosio­eko­no­mi­sessa asemassa sinä olet, sitä terveempi olet. Asemasi huonon­tuessa heikkenee myös tervey­tesi. Et jaksa pitää itses­täsi huolta, Pieti­käinen kuvaa kohta­lo­kasta yhtälöä.

Pieti­käinen on tutkinut psykoa­na­lyysin, psykiat­rian ja psyko­lo­gian histo­riaa, mutta myös evoluu­tio­teo­rioiden ja utopia-ajattelun histo­riaa. Hänen neljä vuotta sitten ilmes­tynyt palkittu tieto­kir­jansa Hulluuden historia oli menestys ja sai aikaan paljon keskustelua.

SURU EI OLE SAIRAUS

Pieti­käisen mukaan ongel­mien yksilöl­lis­tä­minen tapahtuu yhteis­kun­nas­samme medika­li­saa­tion kautta. Medika­li­saatio tarkoittaa taval­listen elämän­ta­pah­tu­mien ja niihin liitty­vien tunne­ti­lojen lääke­tie­teel­lis­tä­mistä sillä tavalla, että ne luoki­tel­laan sairauksiksi.

– Elämme pidem­pään ja olemme terveempiä kuin koskaan, mutta meille kerro­taan yhä herkemmin, että olemme sairaita.

Kansain­vä­linen mielen­ter­veys­häi­riöiden DSM-tauti­luo­kitus on ohjannut tulkit­se­maan esimer­kiksi läheisen kuole­masta aiheu­tu­nutta surua masen­nuk­seksi. Diagnoo­siin riittää syvän surun jatku­minen univai­keuk­si­neen ja ruoka­ha­lut­to­muuk­si­neen yli kaksi viikkoa kuolemasta.

Alakulon lisäksi on medika­li­soitu inhimil­lisiä eroja. Jos toiseen verrat­tuna opit hitaammin tai lihot nopeammin, sinulle voidaan diagno­soida hoitoa vaativa medikaa­linen tai psyko­lo­ginen ongelma.

– Kun asian­tun­tijat tällä tavoin määrit­te­levät arkista käyttäy­ty­mis­tämme uudel­leen, ihmise­lämän monimuo­toi­suus typistyy ja suvait­se­mat­to­muus lisääntyy, Pieti­käinen varoittaa.

Hänen mieles­tään suurimman hyödyn ”masen­nuse­pi­de­miasta” korjaavat lääkey­ri­tykset. Depressio oli 1970-luvulle tarkoit­tanut lähinnä hyvin vakavaa masen­nusta. Siihen sairas­tu­neita olikin vähän. Masen­nus­lääk­keiden kulutus on diagnoosin yleis­tyessä moninkertaistunut.

Aiemmin maini­tussa tauti­luo­ki­tuk­sessa ujouskin nimet­tiin ”sosiaa­li­seksi ahdis­tus­häi­riöksi”. Niinpä ujouteen kehitet­tiin Yhdys­val­loissa lääke, joka tosin osoitet­tiin tehot­to­maksi tai jopa vahin­gol­li­seksi lapsille ja nuorille. Lääkeyhtiö tuomit­tiin maksa­maan korvauksia. Sellaista lääkettä olisi voinut kuvitella ujoutensa takia ahdis­tu­neiden suoma­laisten popsivan kuin salmiakkia konsanaan.

Mutta tarvit­seeko masen­nusta aina ”parantaa”? Melan­ko­linen ihminenhän saattaa ottaa itsel­leen vain aikalisää arjen oravan­pyö­rästä ja koota itseään henkisesti.

– Jos ihminen asettaa itsel­leen kohtuut­tomia tavoit­teita ja vaati­muksia, lievä tai keski­vaikea masennus voi auttaa häntä laske­maan rimaa realis­tisten mahdol­li­suuk­sien tasolle.

Pieti­käinen muistuttaa saksa­laisen filosofin ja kirjai­lijan Johann Wolfgang von Goethen 1700-luvun lopulla esittä­mästä ajatuk­sesta. Goethe totesi luotta­vansa maailman inhimil­lis­ty­mi­seen mutta pelkää­vänsä samalla, että maail­masta tulee valtava sairaala, jossa jokainen meistä on toinen toisensa sairaanhoitaja.

KYLÄHULLU OLI TARPEEN

Suoma­lai­sessa kulttuu­rissa ”hulluutta” ei ole koettu kovin vasten­mie­li­seksi termiksi. Sillä on viitattu tyypil­li­sesti kummal­li­seen ja ehkä huvit­ta­vaan, mutta ei varsi­nai­sesti mielen­vi­kai­seen käyttäy­ty­mi­seen. Kun psykiatria kehittyi 1800-luvun alkupuolen Länsi-Euroo­passa, alkoi hulluus muuttua mieli­sai­rau­deksi ja ihmisen vieraan­tu­mi­seksi sekä itses­tään että ympäristöstään.

Psykiatria on määri­telty osuvasti ”epätoivon hallin­naksi”. Tuo hallinta on aina ollut vaikeaa, koska henkisen kärsi­myksen kirjo on hyvin laaja. ”Seinä­hul­luuden” ja terveen mielen välille jää suuri ja epämää­räinen harmaa vyöhyke. Siellä ovat aina mielel­lään liikku­neet taiteilijat.

Pieti­käinen on tutkinut kansal­lis­kir­jai­li­jamme Juhani Ahon tuotantoa. Hän löysi sieltä puolen­sataa viittausta hulluu­teen, mutta vain pari mieli­sai­rau­teen. Hullu saattoi olla ihminen, joka teki jotain odotta­ma­tonta tai uhkaroh­keata. ”Älä ole hullu!” huudet­tiin heikolle jäälle menevälle.

– Aho kirjoittaa maiste­rista, joka yltyy naura­maan kaikelle ihmisten hulluu­delle. Häntä pidetäänkin hulluna, eikä hullua ruveta ahdis­te­le­maan, ennen kuin se on aivan välttä­mä­töntä, Pieti­käinen kertoo.

Viime vuosi­sadan alkupuo­lella paikka­kun­nalta toiselle kulke­vissa työpo­ru­koissa tai ”toppa­roi­kissa” ei papereiden tai terveyden perään kyselty.

– Toppa­roi­kassa oli aina niitä kummia tyyppejä, jotka puhuivat sekavia, mutta osasivat työnsä.

”Kylähul­lulle” on ollut aina paikkansa joka kylässä tai kaupun­gin­osassa. Teolli­suus­työhön hyväk­syt­tiin vähälah­jaisia, jotka suorit­tivat yksin­ker­taisia työteh­täviä ja joiden kustan­nuk­sella voitiin pilail­lakin. Heitä saatet­tiin jopa suojella heidän yhteisön kannalta tärkeän roolinsa takia.

– Lohjan tiili­teh­taal­lakin oli töissä lievästi kehitys­vam­maisia. Työ ei vaatinut ammat­ti­tietoa eikä sosiaa­lisia taitoja. Aikai­semmin mieli­sai­raa­loiden potilaat saattoivat osallistua lähis­töllä sijait­se­vien maati­lojen töihin.

Tänä päivänä tehtaiden työteh­tävät ovat monimut­kais­tu­neet ja työrytmi muuttunut sillä tavalla, ettei kylähul­lulle ole enää paikkaa työyh­tei­sössä. Tiimi­työssä jokaisen on tehtävä osuutensa tehok­kaasti ja nopeasti.

HULLU PALJON TÖITÄ TEKEE

Suoma­lai­sissa sanan­las­kuissa ja muissa kansan­vii­sauk­sissa työtä kunnioi­te­taan, mutta on sille myös kyetty osoit­ta­maan paikkansa: ”Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä.”

Sanan­laskun voi halutes­saan nähdä laiskuuden ylistyk­senä, kykynä delegoida työteh­täviä tai teettää itsel­leen kuuluvia töitä ovelasti muilla. Pieti­käisen mielestä sen voi tulkita myös elämänohjeeksi.

– On hyvä jättää turha rehki­minen ja kilvoit­telu pois, ottaa työ työnä eikä elämän­teh­tä­vänä. Ja onkin ihan hullua samastua liikaa omaan työmi­näänsä ja laimin­lyödä läheisiään.

Vielä 1900-luvun alussa tai sodan­jäl­kei­sessä Suomessa suuri osa ihmisistä sai arvos­tusta tekemällä jotain näkyvää käsil­lään. Nyt ihminen saa arvos­tusta puhumalla seminaa­reissa tai pitämällä kalvosulkeisia.

– Työmark­ki­noille hakeu­tu­vien nuorten on yhä enemmän pystyt­tävä myymään osaamis­taan ja saamaan huomiota raken­ta­mal­leen ”elämän­pro­jek­tille”. Ujot ja muut sosiaa­li­sesti kömpelöt voivat tällai­sessa tilan­teessa ajautua heikom­paan asemaan työmarkkinoilla.

Pieti­käinen kertoo olleensa taannoin kuunte­le­massa mielen­kiin­toista brittip­sy­kiatrin esitelmää nykypäivän nuorista Englan­nissa. Hänen mieles­tään siinä oli yhtymä­kohtia myös suoma­lai­seen todel­li­suu­teen. Samaan aikaan kun nuorilla aikui­silla ovat itsemurhat, alkoho­lin­käyttö ja tupakointi vähen­ty­neet, heillä on lisään­tynyt itsensä vahingoittaminen.

– Nuorten naisten itsensä viiltely on hurjassa nousussa Englan­nissa. Psykiatri epäili sen liittyvän kilpai­luun ja omaan itseku­vaan liitty­vään petty­myk­seen. Yksilöl­li­syyttä koros­tava aikamme saa heidät asetta­maan itsel­leen kohtuut­tomia vaati­muksia ulkonäöstä ja lahjakkuudesta.

Pieti­käinen on monien muiden lailla väsynyt työelä­mässä nykyisin vallalla olevaan jatkuvan muutoksen tilaan. Jokainen vähänkin isompi yksityinen tai julkinen organi­saatio on ollut myller­rysten kourissa jo parin­kym­menen vuoden ajan. Teolli­suus­yri­tyksen vaihtaessa omistajaa tuotan­to­ti­lojen rakenne muute­taan riippu­matta sen toimi­vuu­desta. Vasten­mie­li­sintä näissä projek­teissa on niiden konsulttivetoisuus.

– Kun konsultti on kutsuttu organi­saa­tioon, aivan varmasti hän keksii jonkin välttä­mät­tömän muutoksen. Ja työnte­kijät joustavat loput­to­miin, Pieti­käinen puhisee.

TEKSTI MARKKU TASALA
KUVAT ARI MÄKELÄ