”Työn, talou­den ja Euroo­pan poliit­ti­sen raken­teen muutok­set muodos­ti­vat koko­nai­suu­den, johon Metal­li­lii­ton piti sopeut­taa toimin­tansa”, tiivis­tää dosentti Eino Ketola liiton toimin­nan viime vuosi­tu­han­nen lopulla.

Metal­li­lii­ton histo­rian viides osa, Metal­li­työ­väen Liitto 1984–2000, ilmes­tyi 4. kesä­kuuta Kustan­nus­osa­keyh­tiön Otavan kustan­ta­mana. Kirja on tilat­ta­vissa maksutta Teol­li­suus­lii­ton verk­ko­si­vu­jen kautta tästä (ks. kohta ”Maksu­ton aineisto”). 

Vielä 1980-luvulla monien jäsen­ten toimeen­tulo oli riip­pu­vai­nen Neuvos­to­lii­ton vien­nistä. Kauppa hiipui. Neuvos­to­liitto hajosi. Länsi-Euroo­pan talou­del­li­nen yhden­ty­mi­nen vauh­dit­tui. Yritys­ra­ken­teet muut­tui­vat ja alihan­kinta lisääntyi.

– Liitossa nähtiin hyvin varhain reaa­li­so­sia­lis­min kriisi ja ryhdyt­tiin tutki­maan uusia kaup­pa­suun­tia. Euroo­pan yhtei­sö­jen suhteen tehtiin yhteis­työtä myös työnan­ta­jien kanssa. Metalli oli ensim­mäi­nen SAK:lainen liitto, joka otti myön­tei­sen kannan Suomen EY-jäse­nyy­teen. Kaiken takana oli huoli metal­li­teol­li­suu­den tule­vai­suu­desta ja jäsen­ten työpai­koista, histo­ria­kir­jan kirjoit­ta­nut dosentti Eino Ketola kuvailee.

Osa tätä uutta suun­tausta oli myös panos­ta­mi­nen kansain­vä­li­sissä konser­neissa työn­te­ki­jöi­den yhteis­työ­hön. Edun­val­von­ta­nä­kö­kulma muut­tui. Myöhem­min asiasta säädet­tiin EU-direktiivi.

Koti­maassa sopi­mus­a­sen­teet muut­tui­vat. Metalli siir­tyi lakko­her­kältä alalta entistä vahvem­min sopi­mus­pe­rus­tei­seen työmarkkinamaailmaan.

Liiton orga­ni­saa­tio ja toimisto pystyi­vät hallit­se­maan muutok­sen ihail­ta­vasti, mutta eivät ongel­mitta, Ketola sanoo.

– Liiton johto halusi ajoissa selvit­tää talou­del­li­sen inte­graa­tion vaiku­tuk­set. Pian siitä tuli koko toimis­ton rutiinityötä.

Ketola nostaa liiton tutki­mus­osas­ton ja Murikka-opis­ton keskei­siksi teki­jöiksi liiton sisäi­sessä uudis­tu­mi­sessa. Ilman näiden 1990-luvulla tarjoa­maa uuden­tyyp­pistä ajat­te­lu­ta­paa se ei olisi onnis­tu­nut. Luot­ta­mus­mie­het hyväk­syi­vät käsi­tyk­sen terveestä yrityksestä.

AMMATTIOSASTOISSA MUUTOS VAIKEINTA

Suurin vaikeus oli ammat­tio­sas­to­ta­solla. Kaik­kialla ei ollut poliit­ti­sesti help­poa hyväk­syä liit­ty­mistä euroop­pa­lai­seen kapitalistijärjestelmään.

– Paikal­lis­ta­son toiminta oli pakko saada liiton ohjauk­seen. Tätä varten luotiin alue­toi­mis­to­jär­jes­telmä, joka oli sosia­li­de­mo­kraat­tien johdossa. Sosia­li­de­mo­kraat­ti­nen ryhmä hyväk­syi vasem­mis­to­ryh­män yhteis­työ­ky­kyi­siä henki­löitä ja näin hajotti tais­to­lai­sia isoilla työpaikoilla.

Edel­li­nen histo­ria­teos vuosilta 1961–1983 painot­tui tais­te­luun poliit­ti­sesta vallasta sosia­li­de­mo­kraat­tien ja kommu­nis­tien välillä. Nyt käsi­tel­lyllä jaksolla oli keskeistä kommu­nis­min kuolet­ta­mi­nen ja kuoleu­tu­mi­nen Neuvos­to­lii­ton tuen puut­teessa, Ketola sanoo.

– Puheen­joh­taja Per-Erik Lundh oli sisäi­sesti kova anti­kom­mu­nisti. Hän kuiten­kin suosi ja hyväk­syi maltil­li­sia vasem­mis­to­liit­to­lai­sia ja sieti ammat­ti­tai­toi­sia radikaaleja.

LUNDH KÄÄNSI HEIKKOUTENSA EDUKSEEN

Lundh toimi liiton puheen­joh­ta­jana 1984–2000. Ketola kuvaa Lund­hia henki­löksi, joka käänsi heik­kou­tensa edukseen.

– Ujona ja pidät­täy­ty­vänä Lundh oli poik­keuk­sel­li­sen tyyni eikä raken­ta­nut hovia ympä­ril­leen. Hän osasi nimit­tää keskei­siin toimit­si­ja­teh­tä­viin henki­löitä, jotka hoiti­vat tehtä­vänsä itsenäisesti.

Lundh myös ajat­teli itse­näi­sesti, vaikka keskus­te­li­kin paljon liiton keskeis­ten toimit­si­joi­den ja työnan­ta­jien kanssa, Ketola muis­tut­taa. Hän oli tarvit­taessa huomat­ta­van riip­pu­ma­ton SDP:n, SAK:n, Suomen Pankin tai maan halli­tuk­sen kannoista.

– Tämä koros­tui 1990-luvun alun deval­vaa­tio­kes­kus­te­lussa, jossa Lundh avoi­mesti kannatti sitä jo varhain. Toki samaan aikaan valmis­tau­dut­tiin liit­to­ko­kous­vaa­lei­hin. Lundh seurasi tarkasti myös oman asemansa kehitystä.

Lundh teki kylmän rajusti päätök­siä ja korosti reali­teet­teja. Teol­li­suus oli raken­ne­muu­tok­sessa ja oli toimit­tava kapi­ta­lis­ti­sen järjes­tel­män ehdoilla. Kun vallan­ku­mousta ei voinut tehdä, oli tehtävä sopimuksia.

Talou­del­li­sen toimin­taym­pä­ris­tön muutos johti myös ratkai­sui­hin, jotka jälki­kä­teen arvioi­tuina eivät olleet aivan onnis­tu­neita, Ketola muistuttaa.

– 1990-luvulla ennen lamaa teol­li­suus­liit­to­jen väli­nen palk­ka­kil­pailu johti suuriin palkan­ko­ro­tus­vaa­ti­muk­siin. Loppu­tu­le­mana oli inflaa­tion kiihtyminen.

SUOMALAISILLA TAIPUMUS SELVIYTYÄ

Minkä­lai­sen opetuk­sen vuosien 1984–2000 tutki­mi­nen voisi antaa, dosentti Eino Ketola?

– Suoma­lai­silla on taipu­mus selviy­tyä kaikista itse luomis­taan tilan­teista. Tosi paljon ne kansalle ovat kyllä maksaneet.

Ketola täsmen­tää tarkoit­ta­vansa 1980-luvun halli­tus­po­li­tiik­kaa, kansan­ta­lou­den reali­teet­tien ymmär­tä­mät­tö­myyttä ja näin luotua lamaa. Ammat­tiyh­dis­tys­liike oli siihen osasyyl­li­nen, vaikka pääasial­li­nen syy olikin Suomen Pankin ja Harri Holke­rin halli­tuk­sen epäon­nis­tu­mi­nen vaih­to­ta­seen vajeen rajoit­ta­mi­sessa. Poliit­ti­nen järjes­telmä ei hallin­nut kansan­ta­lou­del­lista järjes­tel­mää, joka kuumeni rahan määrän lisään­tyessä pank­kien myön­tä­mien valuut­ta­luot­to­jen vuoksi.

Suomi sitten­kin itäeurooppalainen?

Yllät­tä­vintä minulle oli se, kuinka lähellä Suomi tuona aikana oli Itä-Euroo­pan siir­ty­mä­ta­louk­sia, kuten Viroa, DDR:ää, Puolaa ja Unka­ria, Eino Ketola sanoo.

– Tarkoi­tan tällä sitä, kuinka kyvyt­tö­miä Suomessa oltiin hallit­se­maan mark­ki­naeh­toista toimin­taa ja valuut­to­jen vapaata liik­ku­mista. Tämä johti 1980-luvun­lo­pun ja 1990-luvun alun kriisikehitykseen.

Ketola kuvaa­kin Suomen tilan­netta ”pohjois­mai­seksi versioksi Neuvos­to­lii­ton jälkei­sestä siir­ty­mä­ta­lou­den ajasta”. Tähän liit­tyi­vät myös Suomen irtau­tu­mi­nen Parii­sin rauhan­so­pi­muk­sen rajoi­tuk­sista ja YYA-sopi­muk­sesta, presi­den­tin luopu­mi­nen KGB-välit­tei­sestä ulko­po­li­tii­kasta sekä Suomen halli­tus­muo­don uudistus.

Hän muis­tut­taa, että samalla tämä ajan­jakso oli suoma­lai­sen demo­kra­tian kriisi. Vali­tut halli­tuk­set eivät kyen­neet sopeu­tu­maan uuteen tilan­tee­seen valuut­ta­lai­noilla kiih­dy­te­tyn nousu­kau­den aikana. Kansan­ta­lou­den reunaeh­toja ei hallittu eikä ymmär­retty. Pank­ki­tar­kas­tus­lain valmis­te­lua viivy­tet­tiin ja vastuu ulko­maan­ve­lasta jäi keske­nään kilpai­le­ville pankeille.

– Usko lainalla elvyt­tä­mi­seen SDP:ssä oli vahva. Paavo Lippo­sen halli­tuk­sen aloit­taessa Esko Ahon halli­tuk­sen teke­mien meno­leik­kaus­ten jälkeen valtion­ta­lou­den sopeut­ta­mis­vaa­ti­muk­set olivat vielä 20 miljar­dia mark­kaa. Vält­tä­mät­tö­miä leik­kauk­sia tehnyt Lippo­sen halli­tus olikin jälkeen­päin epäsuo­sittu vasem­mis­ton keskuu­dessa, vaikka sen toimin oli päästy uuteen talouskasvuun.

Kirjassa kuva­taan runsaasti ja yksi­tyis­koh­tai­ses­ti­kin Euroo­pan ja Suomen talou­den murrosta. Ketola painot­taa­kin, että ammat­ti­lii­ton histo­riaa ei voi kirjoit­taa vain järjes­tö­his­to­riana irral­laan talou­desta ja muusta yhteis­kun­nasta. Erityi­sesti suur­ten poliit­tis­ten ja talou­del­lis­ten murros­ten aikana tämä on välttämätöntä.

– Irrot­tau­tu­mi­nen 1900-luvun lopun reaa­liym­pä­ris­töstä loisi väärän kuvan siitä, mikä oli mahdol­lista ja mikä ei. Poliit­ti­sesti aktii­vi­silla ihmi­sillä oli aatteel­li­sia ja edun­val­von­taan liit­ty­viä päämää­riä. Niihin saat­toi liit­tyä uskon­va­rai­nen tai tietä­mät­tö­myy­teen perus­tuva vakau­mus, että ne olisi­vat olleet toteu­tet­ta­vissa ilman ikäviä seurauksia.

Eino Ketola aloitti Metal­li­lii­ton histo­rian tutki­mi­sen vuonna 2002. Vuosia 1961–1983 käsi­tel­lyt kirja ilmes­tyi vuonna 2007. Nyt ilmes­ty­neen teok­sen työs­tä­mi­nen alkoi vuonna 2015.

TEKSTI HEIKKI PISKONEN
KUVAT OTAVA /​ KIRJAN KUVITUSTA