REPORTAASI: Kalusteita elämän keskelle

Askon sohvatehtaan työntekijät valmistavat sohvia, nojatuoleja ja sänkyjä ennätyksellisen kysynnän tahtiin. Korona-aikana ihmisillä on ollut aikaa oman kodin sisustamiseen.

23.6.2021

KUVA YLLÄ: Verhoilija Sirpa Leppäniemen käsittelyssä nojatuoli saa kangaspäällisen. Hän on työskennellyt verhoilualalla 35 vuotta.

INSOFA OY

PERUSTETTU 1918. Tunnetaan myös aputoiminimellä Askon sohvatehdas.
KOTIPAIKKA Lahti
TUOTANTO Olohuoneen istumakalusteet sekä sängyt
HENKILÖSTÖ 73, josta tuotannossa 66
LIIKEVAIHTO 8,5 milj. euroa (2020)

Ompelukoneet naksuttavat, paineilmanaulaimet poksahtelevat ja liimaruiskut suhisevat Lahdessa Askon sohvatehtaalla, jossa valmistuu päivittäin 100–150 sohvaa ja nojatuolia.

Suorakaiteen muotoisen tehdashallin pinta-ala on hieman suurempi kuin kahden täysimittaisen jalkapallokentän. Olohuoneen istumakalusteiden lisäksi tehtaalla valmistetaan erilaisia sänkyjä.

Yrityksen nimi on Insofa Oy, mutta monet tuntevat sen perinteisellä aputoiminimellä Askon sohvatehdas. Tehtaalla valmistuu noin puolet Askon myymälöissä kaupatuista sohvista.

Sohvatehtaan pinta-ala on noin 15 000 neliömetriä, eli hieman enemmän kuin kahden jalkapallokentän ala yhteensä.
Sohvatehtaan pinta-ala on noin 15 000 neliömetriä, eli hieman enemmän kuin kahden jalkapallokentän ala yhteensä.

POIKKEUSAIKANA KOVA KYSYNTÄ

Tehtaalla on korona-aikana valmistettu sohvia täydellä kapasiteetilla. Pandemian alussa myynti sakkasi, mutta kesästä 2020 tahti on ollut ennätyksellistä.

Poikkeusaika on pitänyt ihmiset kotona sisustuksen keskellä. Monella on ollut aikaa miettiä, mitä hankkia omaan kotiinsa.

– Haipakkaa saa mennä, mutta positiivisella fiiliksellä. Tällaisena aikana on hyvä, että on töitä, sanoo pääluottamusmies Saija Suonio.

Suonio on työskennellyt Insofalla kahteen otteeseen. Ensimmäisen työskentelyajan jälkeen hän opiskeli lähihoitajaksi ja teki töitä kotihoidossa yli kolme vuotta. Paluu sohvatehtaalle tuli ajankohtaiseksi, sillä kotihoidossa työ oli todella kiireistä.

– Ei ollut järkeä, kun perhettä ei nähnyt moneen päivään, Suonio kertoo.

Verhoilijana työskentelevä Suonio on työskennellyt sohvatehtaalla paluun jälkeen kolme vuotta. Aiemmin hän on tehnyt töitä myös liimauksessa ja leikkaamossa.

Pääluottamusmies Saija Suonio kertoo, että sohvaa verhoillessa saattaa tulla kuvitelleeksi, millaiseen kotiin tuote on menossa.
Pääluottamusmies Saija Suonio kertoo, että sohvaa verhoillessa saattaa tulla kuvitelleeksi, millaiseen kotiin tuote on menossa.

KYLVETTY HUUMORI KUKKII

Suonio aloitti vuoden alussa pääluottamusmiehenä.

– Keltanokka olen vielä. Pikkuhiljaa opin lisää.

Uuteen luottamustehtävään liittyvät opinnot ovat olleet koronan takia etäopiskelua. Suonio jakaa kiitosta edeltäjälleen, jolta on saanut tarpeen tullen apua.

Insofalla työporukka on ottanut korona-ajan vaatimukset hyvin vastaan. Ruokataukoja on rytmitetty uusiksi ja ylimääräisiä kohtaamisia on muutenkin vähennetty.

– Yritetään pitää toisistamme huolta, Suonio sanoo.

Ihmiset osaavat kylvää hyvää ympärilleen.

Työyhteisön henkeä hän pitää kaikkiaan hyvänä. Isossa porukassa kaikki eivät aina tule toimeen, mutta pääosin huumori kukkii ja fiilis on kohdillaan.

– Ihmiset osaavat kylvää hyvää ympärilleen, Suonio sanoo.

Tehtaalla on henkilöstöä kaikkiaan 73, joista 66 on tuotannon työntekijöitä. Naisia on töissä 40 ja miehiä 33. Töissä on sekä kohta eläkkeelle jääviä että nuoria. Keski-ikä on noin 46 vuotta.

Suonio laskee, että naisia on enemmän töissä alkutuotannossa ja ompelussa. Miehiä taas on enemmän kokoonpanossa ja viimeistelytöissä.

Sohvatehtaalla järjestäytymisaste on Suonion mukaan yli 90 prosentin luokkaa.

OSISTA VALMIIKSI KALUSTEIKSI

Sohvan synty tehtaalla alkaa pehmusteiden, kankaiden sekä runko-osien vastaanotosta.

Alkutuotannossa osa kankaista käsitellään verhoilusuoja-aineella. Tämän jälkeen kankaat leikataan muotoonsa. Robotit hoitavat pääosan leikkuutöistä.

Seuraavaksi kankaat kuljetetaan ompelun esivaiheisiin, joissa niihin kiinnitetään muun muassa vetoketjut. Kokoonpano-ompelussa kangaspaloista tehdään valmiita runkopäällisiä ja tyynyjen päällisiä. Tyynyt täytetään koneellisesti.

Viimeistelytuotannon puolella sohvien puuosat ja runkomekanismit kasataan valmiiksi rungoiksi. Tämän jälkeen runkoihin liimataan pehmusteet.

Seuraavaksi kalustoverhoilija vetää runkopäällisen paikalleen ja niittaa sen kiinni. Tämän jälkeen istuinpehmusteet laitetaan paikoilleen ja valitaan oikeat jalat sohvan mukaan. Kalustoverhoilija myös varmistaa tuotteen laadun ja laittaa nimellään varustetun mestarimerkin tuotteeseen.

Valmis sohva pakataan ja lähetetään asiakkaalle.

OMPELUA MUSIIKIN TAHTIIN

Mirva Wellingin työpisteessä ompelukone tikkaa ja vastamelukuulokkeissa soi tanssimusiikki. Korona-aikana ei pääse tansseihin, joten hieman pitää jammailla työpisteessä.

Welling on työskennellyt Insofalla ompelijana vuodesta 2015. Ensin hän työskenteli työnvuokrausfirman kautta, mutta tuli sittemmin vakinaistetuksi.

Hän työskenteli ennen Insofaa noin 30 vuotta vaateompelijana edellisen työpaikan konkurssiin saakka.

– Ompelu tulee selkärangasta, kun sitä on tehnyt yli 40 vuotta, Welling toteaa.

Ompelija Mirva Wellingin vastamelukuulokkeet peittävät tehtaan äänet ja soittavat tanssimusiikkia.

Työstettävät materiaalit ovat suurin erottava tekijä vaatteiden ja sohvakankaiden ompelussa.

– Onhan se ihan valtava ero. Vaatteet ovat kevyitä, ja sohvanompelu raskasta, Welling sanoo.

Nykyisissä töissä tahti on usein kova, sillä päivässä urakkatahdilla valmistuu 10–12 sohvaa. Hän kertoo, että kädet ja muut jäsenet ovat kuitenkin kestäneet yllättävän hyvin pitkän työuran.

TAITO HÄVIÄÄ, JOS EI KOULUTETA

Sohvamalliston vaihtuvuus on Wellingille virkistävä tekijä.

– Kun tulee uusi malli, niin joutuu aina skarppaamaan.

Muutaman toiston jälkeen uusi malli on jo ulkomuistissa ja siihen on helppo palata myöhemmin.

Kehitettävää hän näkee alan palkkauksessa ja muissa työehdoissa.

– Työehtosopimukset eivät ole tasa-arvoisia ammattialoittain. Niitä pitäisi kehittää, Welling sanoo.

Ompelu tulee selkärangasta, kun sitä on tehnyt yli 40 vuotta.

Ompeluintoa hänellä riittää satunnaisesti myös vapaa-ajalle.

– Kun tekee itselle puseron tai hameen, niin tulee vaihtelua sohvan ompelulle.

1970-luvulla teollisuusompelijan koulutuksen hankkinut Welling on huolissaan suomalaisen ompelutaidon säilymisestä, sillä nykyisin koulutusta on vähän.

– Taito häviää, jos ei kouluteta.

VAIHTELU VOI MYÖS KULUTTAA

Sohvien ja sänkyjen valmistuksessa työskentelevä päällystäjä Ferenc Juhász kertoo, että monipuoliset tehtävät tuovat vaihtelua ja mielekkyyttä työhön.

– Työhön kuuluu tehtäviä verhoilusta liimaukseen. Kokovaltaisesti tulee tehtyä, Juhász sanoo.

Kolme vuotta vakituisesti sohvatehtaalla työskennellyt Juhász oli aiemmin useita kesiä tehtaalla töissä.

Ferenc Juhász työskentelee päällystäjänä, mutta tekee useita työtehtäviä.

Moniosaaminen voi olla myös kuluttavaa, sillä tehtävästä toiseen vaihtaminen vie energiaa. Optimi olisi, jos saisi tehdä samaa työtä ainakin pari päivää putkeen.

– Jos osaa paljon eri asioita, niin heitellään helposti paikasta toiseen, Juhász sanoo.

Puuartesaanin ja verhoilijan koulutukset suorittanut Juhász pohtii, että liikunnallinen elämä on auttanut jaksamaan töissä ja pitänyt jäsenet ehjinä.

TYÖASIAT JÄÄVÄT TEHTAALLE

Sirpa Leppäniemi on työskennellyt verhoilualalla 35 vuotta. Askon sohvatehtaalla hän on verhoillut nyt kolmisen vuotta. Käytännössä työ on sohvien ja tuolien verhoilukankaiden niittaamista kiinni runkoon.

– Tykkään verhoiluhommasta. Jonkun verran olen ollut ompelupuolellakin, Leppäniemi kertoo.

Aiemmin hän on ollut verhoilualan yrittäjänä 17 vuoden ajan.

– Yrittäjänä on se oma vapaus. Pystyy, saa ja joutuu tekemään monipuolisesti, Leppäniemi pohtii.

Kannattaa pitää fyysisestä kunnosta huolta.

Palkkatyössä on vastaavasti omat hyvät puolensa. Tehtaalta kotiin lähtiessä voi yleensä jättää työasiat työpaikalle.

– Eihän sellaista työtä ole kenelläkään, että aina olisi ihanaa. Pääpiirteittäin olen tykännyt, Leppäniemi toteaa.

Työpisteessä tärkeitä apuvälineitä ovat nostopöytä sekä verhoilupukki, johon nojatuolin saa kätevästi pyöriteltäväksi. Selällä nostamista täytyy välttää huonekaluja käsiteltäessä.

– Kannattaa pitää fyysisestä kunnosta huolta. Venyttelen työpäivän päätteeksi ja käyn salilla, Leppäniemi kertaa työssä jaksamisen keinoja.

TYÖTURVALLISUUS KEHITTYY

Työsuojeluvaltuutettu Jere Kujala työskentelee Insofalla puuseppänä kollegan opintovapaan sijaisena. Kuusi vuotta tehtaalla töissä ollut Kujala on aiemmin työskennellyt muun muassa runkokasauksessa.

Hän kertoo, että työvälineet ovat kehittyneet parempaan suuntaan. Esimerkiksi paineilmalla toimivat runkonaulaimet ovat keventyneet.

– Uudemmat eivät lyö niin paljoa käsille, Kujala sanoo.

Hän kertoo, että työasentoihin on kiinnitetty huomiota. Työterveyshuollosta käy asiantuntijoita neuvomassa parempia työskentelyasentoja.

– Vähän kun korjaa asentoa, niin kummasti helpottaa.

Työsuojeluvaltuutettu Jere Kujala työskentelee puuseppänä. Hän valmistaa testikappaleet uusista mallistoon tulossa olevista sohvista.

Myös tehtaalla käytetyt aineet ovat seurannassa. Suunnitelmissa on esimerkiksi luopua viimeisestä liuotinpohjaisesta liimasta ja ottaa tilalle vesiohenteinen vaihtoehto.

– Täytyy ottaa huomioon pitkäaikaiset vaikutukset. Aina parempi, kun vaihdetaan turvallisempiin aineisiin, Kujala toteaa.

Korona-aikana monien työntekijöiden sosiaaliset piirit ovat pienentyneet oman perheen ja työpaikan sisälle. Hän arvelee, että työstä on tullut sosiaalisesti tärkeämpää, joten kitkaa on vältetty.

– Ilmapiiri on jotenkin parantunut, Kujala arvioi.

Tilauskalusteita monenlaisiin koteihin

Askon sohvatehtaalla valmistetaan sohvat asiakkaan valitsemista kankaista. Ferenc Juhász pohtii, että tilauksesta tekeminen on mielekkäämpää kuin tuotteiden valmistaminen varastoon kauppoja odottamaan.

– Se motivoi ainakin itseäni, Juhász kertoo.

Erikoiset materiaalit ja väritykset ovat panneet Mirva Wellingin miettimään, millaiseen kotiin persoonalliset sohvat ovat mahdollisesti menossa.

– Ihmiset osaavat tilata aika räväköitäkin kankaita, niin ehkä kotikin on räväkkä, Welling sanoo.

Myös oman sohvan ompeleminen ennen eläkkeelle jäämistä on käynyt mielessä.

– Yksi lempivärini on kaunis turkoosi. Siitä olen haaveillut, mutta aika näyttää, Welling pohtii.

Ihmiset osaavat tilata aika räväköitäkin kankaita, niin ehkä kotikin on räväkkä.

Sirpa Leppäniemi pitää suomalaisia melko varovaisina sisustajina. Hillityt harmaat ja beiget ovat kestosuosikkeja. Valtavirrasta poikkeavat tilaukset ovat väripilkkuja myös tekijälle.

– Jos on karkinpinkin värinen sohva, tulee mieleen, että se menee naistalouteen tai lastenhuoneeseen, Leppäniemi naurahtaa.

Saija Suonio kertoo, että sohvaa verhoillessa saattaa kuvitella, minne tuote on menossa.

– Välillä tulee mietittyä, millaiseen paikkaan tuote menee ja minkälainen ihminen siinä istuu, Suonio sanoo.

Sängyt mukaan mallistoon

Askon sohvatehtaan historia alkaa vuodesta 1918, jolloin Asko Avonius perusti Lahteen puusepäntehtaan.

Tehtaan nykyinen kiinteistö Lahdessa on valmistunut vuonna 1968. Tehdaspäällikkö Jyrki Vuorio kertoo, että tehdasmaiseen työskentelytapaan siirryttiin 1970-luvun kuluessa.

1990-luvulla Askon liiketoiminta hajaantui, kun esimerkiksi julkikalusteyksikkö myytiin pois. 2000-luvun puolella Indoor Group Oy osti Askon oikeudet, sohvatehtaan ja myymälät. Suomessa ja Baltiassa toimiva Indoor omistaa myös myymäläketju Sotkan.

INVESTOINTEJA TUOTANTOON

Tehtaan jatkuvasti elävässä mallistossa ovat kaikenlaiset olohuoneen istumakalusteet.

– Parin–kolmen viikon välein tulee uusi tuote, Vuorio kertoo.

Myös pitkäaikaisia suosikkeja löytyy valikoimasta.

– Harlekiini-lepotuoli täyttää 30 vuotta tänä vuonna. Se on edelleen suosituin tuote mallistossa.

Harlekiini-nojatuolin rungon linjat miellyttävät sisustajia. 30 vuotta mallistossa ollut tuoli on edelleen suosituin tuote.

Nykyisin sohvatehtaalla valmistetaan myös sänkyjä. Koetuotanto alkoi vuonna 2018, ja seuraavasta vuodesta alkaen Lahdessa on tehty sänkyjä kaikkiin Askon myymälöihin. Tehtaalla myös investoidaan sänkytuotantoon.

– Ensin hankittiin patjanvalmistukseen pakkauskone, kesän aikana tulee sijaispatjojen päällystyskoneet, ja syksyllä automatiikkaa patjanvalmistukseen, Vuorio kertoo.

Vuodelle 2022 on suunniteltu investointeja myös sohvatuotannon puolelle. Vuorion arvion mukaan sohvien tuotanto säilyy jatkossakin käsityöpainotteisena, sillä automaatio taipuu huonosti moniin sohvatuotannon vaatimuksiin.

VASTUULLISET TEOT ESIIN

Insofa aloitti keväällä Lahden kaupungin ilmastokumppanina.

Mukaan lähteneet yritykset asettavat itselleen kehityskohteita. Sohvatehtaalla kohteina ovat jätelajittelun parantaminen, loisteputkivalaisimien uusiminen led-valoihin ja liuotinpohjaisesta liimasta luopuminen.

Vuorio kertoo, että ilmastokumppanuus liittyy Indoor Groupissa menossa olevaan vastuullisuusprojektiin. Ilmastoasioiden lisäksi läpi käydään kaikki toiminta mukaan lukien työturvallisuus.

– Sekä ympäristö- että muita asioita tehdään koko ajan, mutta emme ole toistaiseksi tuoneet niitä esiin, Vuorio sanoo ja viittaa esimerkiksi materiaalien korkeaan kotimaisuusasteeseen.

TEKSTI ANTTI HYVÄRINEN
KUVAT LAURI ROTKO

REPORTAASI: Murata valmistaa elintärkeitä antureita

Murata valmistaa Vantaalla antureita, joita käytetään esimerkiksi autoissa ja sydämentahdistimissa. Työntekijät arvostavat vaihtelevia tehtäviä sekä mahdollisuutta opiskella ja edetä uralla.

23.4.2021

KUVA YLLÄ: Aluevastaava Sanna Nieto Pinzon pukee suojavarusteita, jotka tarvitaan Muratan tuotannon puhdastiloissa.

MURATA ELECTRONICS OY

PERUSTETTU 1991 nimellä VTI Technologies. Osa Murata-konsernia vuodesta 2012.
KOTIPAIKKA Vantaa
TUOTANTO Anturit, joita käytetään autoteollisuudessa, terveysteknologiassa ja teollisuuden sovelluksissa.
HENKILÖSTÖ 1 100, josta tuotannossa lähes 800.
LIIKEVAIHTO yli 169 milj. euroa (3/2020 päättyneellä tilikaudella)

Valmis anturi on kotelo, joka sisältää anturielementit ja älymikropiirit.
Valmis anturi on kotelo, joka sisältää anturielementit ja älymikropiirit.

Murata Electronics Oy suunnittelee, kehittää ja valmistaa Suomessa patentoituun teknologiaan perustuvia antureita, joilla mitataan muun muassa kiihtyvyyttä, kallistusta, tärinää ja painetta.

– Antureita on käytännössä kaikkialla, missä on liikettä, toteaa pääluottamusmies Jarkko Leppänen.

– Ja jos ei vielä ole, on se potentiaalinen käyttökohde, lisää työsuojeluvaltuutettu Niko Kuusisto.

Anturien synnyttämän tiedon pohjalta erilaiset laitteet ja järjestelmät voivat säädellä toimintaansa.

Muratan antureita käytetään esimerkiksi henkilöautoissa, rekoissa, leikkuupuimureissa, metsätyökoneissa, matkustajalentokoneissa, silloissa, tunneleissa, sairaalasängyissä ja sydämentahdistimissa.

Yhtiö on maailman johtava autoteollisuuden kiihtyvyys- ja kaltevuusantureiden valmistaja. Antureiden avulla auto esimerkiksi korjaa kuljettajan ajovirheitä ja helpottaa mäkilähtöä.

Vantaalla Martinlaakson teollisuusalueella toimiva Murata on myös johtava sydämentahdistimien liikeantureiden toimittaja. Terveydenhuollossa esimerkiksi sänkyyn asennetut anturit voivat tunnistaa, onko potilas paikalla.

– Käyttökohteet ovat niin vaativia, että meillä valmistettujen tuotteiden pitää olla erittäin laadukkaita ja toimintavarmoja, Leppänen toteaa.

Pääluottamusmies Jarkko Leppänen
Pääluottamusmies Jarkko Leppänen kertoo, että sekä Muratalla että ammattiosastossa on menossa sukupolvenvaihdos.

TYÖNTEKIJÄT ERI TAUSTOISTA

Muratalla on henkilöstöä noin 1 100, joista noin 70 prosenttia työskentelee tuotannossa. Työntekijöiden keski-ikä on vähän yli 30 vuotta. Ikähaitari on 18-vuotiaista eläköityviin.

– Työ ei vaadi tiettyä ammattikoulutusta. Meiltä löytyy alanvaihtajia ja koulusta suoraan tulevia, Kuusisto sanoo.

Taantumavuosien 2008 ja 2009 jälkeen yhtiön tuotanto kasvoi nopealla tahdilla. Kuusisto aloitti Muratan tuotannossa operaattorin töissä heti armeijan jälkeen vuonna 2011.

– Tulin pahimmassa sumassa. Omalla linjalla oli viisi ihmistä ja kokenein oli puoli vuotta ollut talossa, Kuusisto muistelee.

Perehdytyksessä oli kiivaan kasvun aikaan puutteita, joten työntekijöiden vaihtuvuus oli suurta.

– Kouluttaminen piti opetella uudestaan, Kuusisto kertoo.

Sittemmin kouluttamiseen on panostettu enemmän ja työntekijöiden vaihtuvuus on vähentynyt.

Vaihtuvuutta on pyritty hillitsemään myös lisäämällä työtehtävien kiertoa ja talon sisäisiä etenemismahdollisuuksia. Muratalle on myös avattu opintopolku, jossa työnantaja tukee työn ohessa suoritettavaa ammatti- ja ammattikorkeakoulutusta.

– Opintopolku on omiaan parantamaan uramahdollisuuksia, Leppänen toteaa.

Muratan tuotanto tapahtuu puhdastiloissa, joissa pienetkin epäpuhtaudet olisivat ongelma.
Muratan tuotanto tapahtuu puhdastiloissa, joissa pienetkin epäpuhtaudet olisivat ongelma.

TUOTANTO PUHDASTILOISSA

Muratan tuotannossa tehdään töitä puhdastiloissa, suojavarusteet päällä. Mikrometrien kokoluokassa liikkuvien tuotteiden rinnalla hius on valtava roska.

– Pölyhiukkanenkin on ongelma, Kuusisto toteaa.

Puhdastiloissa työskentely jakaa mielipiteitä työntekijöiden joukossa, mutta lähtökohtaisesti puhtaissa tiloissa työskentely on vetovoimatekijä rekrytoinnissa.

Anturielementtien valmistuksen lähtökohtana ovat parin kämmenen kokoiset ohuet piikiekot. Kiekkoja käsitellään lukuisissa erilaisissa työvaiheissa, joissa koneet prosessoivat kiekkoja kemikaalien ja kaasujen avulla. Kun halutut mikrometriset muodot on saavutettu, kiekot yhdistetään.

Kootusta kiekosta rajataan yksittäiset anturielementit, minkä jälkeen elementit kulkevat jälleen lukuisien työvaiheiden läpi.

Seuraavaksi anturielementit koteloidaan ja yhdistetään älymikropiireihin. Tämän jälkeen anturit viimeistellään ja testataan. Lopuksi valmiit anturit pakataan ja lähetetään maailmalle lentokoneen kyydissä.

Valmis anturi voi olla sormenpään kokoinen ja sen sisällä voi olla yksi tai useampia anturielementtejä. Elementtien sisällä on puolestaan millimetrin tuhannesosissa mitattavia rakenteita, kuten jousia.

Tuotantoprosessi piikiekosta valmiiksi anturiksi voi kestää esimerkiksi kuukauden ja sisältää sata työvaihetta omine koneineen.

TEHTÄVIEN KIERTO TUO MIELEKKYYTTÄ

Max Blomqvist on työskennellyt Muratan tuotannossa operaattorina vuodesta 2019.

Työhön kuuluu muun muassa tuotteiden siirtämistä koneiden käsiteltäväksi, prosessin tarkkailua ja laadunvarmistusta.

Tehtävät kiertävät päivittäin, jolloin yhtenä päivänä esimerkiksi siirretään tuotteita pinsettien avulla.

– Seuraavana päivänä sormet ovat hellänä, mutta katseletkin silloin mikroskoopin läpi, Blomqvist antaa esimerkin.

Operaattori Max Blomqvist
Operaattori Max Blomqvist toimii ammattiosaston puheenjohtajana. Korona-aikana osaston toimintaa on pyritty virkistämään etäyhteyksien avulla.

Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa myyntineuvottelijana, timanttiporaajana ja sähkömiehenä.

Muratalla Blomqvist laskee työn hyvien ja huonojen puolien menevän suurin piirtein tasan.

– Aiemmissa työpaikoissa on ollut enemmän ketutusta kuin onnistumisen riemua, Blomqvist vertailee.

Blomqvist toimii Länsi-Vantaan Metallityöväen ammattiosasto 255:n puheenjohtajana. Työolojen parantamishalu veti mukaan toimintaan.

– Olen huomannut, että asioihin voi vaikuttaa, jos on mukana ay-toiminnassa, Blomqvist sanoo.

Anturielementit valmistetaan piikiekoista, jollaista työntekijä käsittelee tässä pinseteillä.
Anturielementit valmistetaan piikiekoista, jollaista työntekijä käsittelee tässä pinseteillä.

HYVÄ NEUVOTTELUYHTEYS

Työehtosopimuksen tulkinta ja paikallinen sopiminen ovat sujuneet Muratalla hyvin, arvioi pääluottamusmies Leppänen.

– Meillä on kohtuullisen hyvä neuvotteluyhteys. Mikäli havaitaan poikkeamia, ne korjataan, hän kertoo.

Leppänen korostaa, että toimiva edunvalvonta on yleensä yhdessä tekemistä, ei kaupankäyntiä.

Järjestäytymisaste on takavuosina vaihdellut työpaikalla. Tällä hetkellä järjestäytyneitä on noin 35 prosenttia työntekijöistä.

Työntekijöiden vaihtuvuuden vähentyessä myös järjestäytyminen on ollut kasvamaan päin. Pääluottamusmiehen mukaan sekä työpaikalla että ammattiosastossa on ollut menossa sukupolvenvaihdos.

Vuonna 2018 Muratalla aloittanut Leppänen on työskennellyt aiemmin muun muassa paperitehtaalla, kirjapainossa sekä rakennusalalla.

Aiemmallakin työurallaan luottamustehtävissä toiminut Leppänen valittiin pääluottamusmieheksi tämän vuoden alusta alkaen. Muratalla hän on toiminut myös työsuojeluasiamiehenä ja työsuojeluvaravaltuutettuna.

– Joka päivä on ollut opettavainen ja joka päivä ollut kiva tulla töihin, Leppänen sanoo.

KEMIKAALIEN JA ASENTOJEN KANSSA TARKKANA

Muratalla työstettävät tuotteet ovat mittakaavaltaan pieniä, mutta monet työsuojelulliset seikat ovat samoja kuin perinteisemmässä teollisuudessa.

– Suurimmat työllistäjät työsuojelun kehittämisen kannalta ovat kemikaalit sekä ergonomiset työskentelyasennot, työsuojeluvaltuutettu Kuusisto toteaa.

Hän on toiminut aiemmin myös luottamusmiehenä.

– Yhteistyö on sujunut hyvin työnantajan kanssa. Ollaan kohtuullisen avoimia kehitystyölle, Kuusisto kertoo.

Hän pohtii, että työsuojelussa palkitsevinta on, kun saadaan ennalta estettyä tapaturma tai konflikti. Ihmisten välisissä suhteissa ja käytöksessä olevien ongelmien selvittely puolestaan on tehtävän kuormittava puoli.

työsuojeluvaltuutettu Niko Kuusisto
”Kymmenen vuotta olen ollut täällä töissä ja edelleen opin uutta”, kertoo työsuojeluvaltuutettu Niko Kuusisto.

Kuusisto sanoo, että työyhteisö on ollut tärkein seikka, mikä on pitänyt saman työnantajan leivissä. Myös tehtävän vaihtelevuus on plussaa.

– Kymmenen vuotta olen ollut täällä töissä ja edelleen opin uutta, Kuusisto sanoo.

Koronapandemia näkyi viime vuonna Muratan tuotteiden kysynnän laskuna. Lomautuksia on ollut, mutta osa ilmoitetuista lomautuksista jätettiin toteuttamatta vuoden lopulla virkistyneen kysynnän ansiosta.

Koronatartunnoilta on Muratalla pääosin säästytty. Yksittäinen tapaus on tullut tietoon, mutta virus ei päässyt leviämään laajemmin henkilöstöön.

– Maskipakko tuli loppusyksystä ja suositus monta kuukautta aiemmin, Kuusisto kertoo.

OPINTOPOLKU TYÖN OHESSA

Sanna Nieto Pinzon on työskennellyt Muratalla aluevastaavana vuodesta 2018.

– Työpäivän tehtäviin kuuluu seurata oman tiimin toimintaa sekä tuotteiden läpikulkua linjastolla, tarttua ongelmatilanteisiin ja kehittää toimintaa, Nieto Pinzon kertoo.

Aluevastaavana hän toimii esimiehen oikeana kätenä sekä operaattoreiden tukena päivittäisessä työssä. Myös tiedonvälitys on osa työnkuvaa.

– Suoritan satunnaisesti prosessia työntekijöiden kanssa, mutta pääosin työni on päätetyöskentelyä.

Aluevastaava Sanna Nieto Pinzon
Aluevastaava Sanna Nieto Pinzon suorittaa töiden ohessa tietoliikennetekniikan ammattiopintoja.

Ennen Muratalle tuloa hän työskenteli kymmenen vuotta ravintola-alalla muun muassa vuoropäällikkönä.

Nykypestistä Nieto Pinzon sai vinkin Muratalla töissä olleelta ystävältään. Alanvaihto ei ole kaduttanut, sillä työtehtävät ovat vastuullisia ja sosiaalisia. Myös työyhteisö miellyttää.

Hän tarttui Muratan tarjoamaan opintopolkuun vuoden 2019 lopulla. Työn ohessa suoritetut tietoliikennetekniikan ammattiopinnot valmistuvat näillä näkymin kuluvan vuoden aikana.

– Sähköalan opinnot tukevat nykyistä työtehtävääni monipuolisesti, Nieto Pinzon sanoo.

Työn ja opiskelun yhdistäminen on sujunut kevyesti. Opiskelun kannustimena on urakehityksen mahdollisuuden lisäksi Muratan tarjoama rahallinen palkkio valmistuville.

Nieto Pinzon kertoo, että pidemmän ajan suunnitelmissa ovat ammattikorkeakouluopinnot.

TYÖPORUKKA TUKEE TOISIAAN

Kenneth Kourula työskentelee Muratalla huolto-operaattorina. Työtehtäviin kuuluu muun muassa kaasupesurien puhdistukset, huollot, mittaukset ja kalibroinnit.

– Teen myös kehitystyötä kaasupesureiden puolelle. Vahingossa olen ominut sitä itselle, Kourula naurahtaa.

Hän on työskennellyt Muratalla vuodesta 2011 lähtien, eli Kourula lukeutuu Muratan kokeneeseen kaartiin. Myös hän sai vinkin avoimista töistä Muratan leivissä olleelta ystävältä.

Huolto-operaattori Kenneth Kourula
Huolto-operaattori Kenneth Kourula on pyrkinyt antamaan panoksensa edunvalvontaan ja työsuojeluun, vaikka ei olekaan toiminut virallisissa luottamustehtävissä.

Huolto-operaattorin pitää tuntea satoja laitteita, joten tietojen ja taitojen karttuminen ei tapahdu hetkessä. Ennen nykyistä tehtävää hän työskenteli operaattorina, kouluttajana ja ohjausvastaavana.

– On mahdollisuuksia edetä uralla. Se on pitänyt mielenkiinnon yllä tosi hyvin, Kourula sanoo ja kertoo, että seuraavaksi suunnitelmissa on saada teknikon titteli.

Työssä viihtymisestä pisteitä saavat myös kollegat.

– Osataan auttaa ja tukea toisiamme, Kourula sanoo.

LAATUA TÄRKEISIIN TUOTTEISIIN

Mira Junttila työskentelee Muratalla kouluttajana. Tehtävän ytimessä ovat työntekijöiden osaamisen ylläpito sekä laadun varmistaminen.

Osaamista pidetään yllä auditoinneilla, joihin kuuluu sähköinen tentti sekä katsaus työpisteelle, jossa operaattori näyttää miten tekee työn ja kouluttaja kysyy tarkentavia kysymyksiä.

– Tekee itselleen palveluksen, kun puuttuu ongelmakohtiin. Ei tarvitse palata niihin virheen muodossa, Junttila toteaa.

Laatua varmistetaan muun muassa työpisteitä parantamalla sekä ohjeita kehittämällä ja sanamuotoja selkeyttämällä.

– Pienellä asialla voidaan vaikuttaa monen ihmisen työhön, Junttila sanoo.

Kouluttaja Mira Junttila
Kouluttaja Mira Junttilan mukaan työn mielekkyyttä lisää tieto siitä, että anturit auttavat parantamaan ihmisten turvallisuutta ja terveyttä.

Merkonomikoulutuksen suorittanut Junttila on työskennellyt aiemmin kaupassa ja pankissa.

– Asiakaspalvelutaustasta on hyötyä täälläkin.

Hän aloitti Muratalla 2016 operaattorina kiekkovalmistuksessa. Vuoroperehdyttäjän tehtävien kautta hän siirtyi päätoimiseksi kouluttajaksi ja on viihtynyt hyvin.

– Työ pitää mielen virittyneenä. Yksikään päivä ei ole ollut samanlainen, Junttila sanoo.

Kehitystyöstä massatuotantoon

Japanilaiseen Murata-konserniin kuuluvan Murata Electronicsin historia alkaa vuodesta 1991, jolloin mittalaiteyritys Vaisala Oyj:stä irrotettiin tuotekehitysyksikkö VTI Technologies -yhtiöksi.

Alkuun toiminta oli pääosin autoalan anturien tuotekehitystä, mutta sittemmin skaala on laajentunut.

2000-luvun puolella toiminta laajeni anturien massatuotantoon vuonna 1998 valmistuneen tehtaan ansiosta. Tuotanto on kasvanut myös vuosina 2005 ja 2019 valmistuneiden tehdaslaajennusten myötä.

Nykyisin Murata valmistaa Vantaan tehtaalla yli 75 miljoonaa anturielementtiä vuodessa.

Japanilainen elektroniikkakomponenttien valmistaja Murata Manufacturing osti yrityksen vuonna 2012, jolloin nimi muuttui Murata Electronics Oy:ksi.

Murata-konsernilla on maailmanlaajuisesti henkilöstöä 74 000 ja liikevaihto oli 12,4 miljardia euroa vuonna 2019.

Työntekijä siirtää piikiekkoja prosessivaiheesta toiseen Muratan elementtivalmistuksessa. Takana kuljetetaan kemikaaleja.
Työntekijä siirtää piikiekkoja prosessivaiheesta toiseen Muratan elementtivalmistuksessa. Takana kuljetetaan kemikaaleja.

Autonominen ajaminen keihäänkärkenä

– Pitkän tähtäimen visio on, että mahdollistetaan turvallinen autonominen ajaminen, kertoo Murata Electronicsin toimitusjohtaja Tomy Runne.

Autonominen ajaminen tarkoittaa teknologian avulla itsekseen liikkuvia ja ympäristöön reagoivia ajoneuvoja. Autonomiset ajoneuvot tarvitsevat tarkkoja liikkeeseen liittyviä mittaustietoja, joita Muratan anturit tuottavat.

Hän arvioi, että autonomiset ajoneuvot tulevat kuluttajien käyttöön kymmenen vuoden kuluessa. Kehitystyö on siis kiivaassa vaiheessa, ja uutta tutkimustietoa saadaan jatkuvasti.

– Meillä on tärkeä rooli jälleen kerran, kun uusia applikaatioita ollaan kehittämässä, Runne kertoo yhteistyöstä asiakkaiden kanssa.

Hän muistuttaa, että Murata tekee kehitystyötä jatkuvasti myös terveysteknologioissa ja teollisuuden sovelluksissa. Samalla tavoitteena on säilyttää kärkipaikka autojen anturiteknologioissa.

– Autonominen ajaminen on keihäänkärki, Runne toteaa.

TEKSTI ANTTI HYVÄRINEN
KUVAT ANNIKA RAUHALA ja MURATA

REPORTAASI: Tehtävä tien päällä

Raskaan kaluston asentajan päivystysvuorossa sattuu ja tapahtuu. Koskaan ei voi tietää, minne seuraava keikka vie.

29.3.2021

DMITRI TUTTUREV

IKÄ 35 vuotta
KOTIPAIKKAKUNTA Helsinki
AMMATTI Ajoneuvoasentaja
TYÖPAIKKA Scania Suomi Oy, Helsinki
AMMATTIOSASTO Helsingin seudun autoalan ammattilaiset ao. 84

On kirpeä helmikuun torstai. Aurinko paistaa sinitaivaalta ja pakkasta on liki kaksikymmentä astetta. Kello on pari minuuttia yli yksi.

Scania Suomi Oy:n raskaan ajoneuvokaluston asentajan Dmitri Tutturevin kotona Helsingin Kannelmäessä soi puhelin. Soitto merkitsee päivystyksessä olevalle asentajalle korjauskeikkaa jonnekin sadan kilometrin säteellä.

Päivystyskeikalla vastassa on rikkoontunut kuorma-auto. Turma ei katso aikaa ja paikkaa. Joskus se on tuulessa ja viimassa keskellä moottoritietä, toisinaan auringossa parkkialueen rauhassa.

Tutturev saa tiedot tiedot auton sijainnista ja vian laadusta Scanian korjauskeskukselta Ruotsista. Rikkoutuneen auton kuljettaja on ilmoittanut viasta sinne.

Tutturevin Scania Assistance -apuauto paluumatkalla Lahden moottoritiellä.

VIKA-ARVIO ETÄNÄ

Tutturev näkee kotona olevalta tietokoneeltaan auton tiedot. Kokeneena tekijänä hän osaa päätellä, mitä osia ja työkaluja korjaaminen todennäköisesti vaatii. Joitakin vikoja voidaan tunnistaa jopa etänä, kun auto ja Tutturevin tietokone kytketään internetin välityksellä toisiinsa.

– Voin esimerkiksi analysoida, että paineanturi on rikki, jolloin haen sellaisen mukaan Konalan korjaamoltamme. Näin vältymme turhilta hakumatkoilta, kun osa on valmiina mukana.

Korjattavan auton on päästävä hyvässä kunnossa liikkeelle niin pian kuin mahdollista, sillä jokainen tunti syö asiakkaalta euroja. Siksi päivystävällä asentajalla on korjausauto kotinsa lähellä parkissa, jotta hän voi lähteä keikoille nopeasti.

Huoltoautossa on melkoinen määrä sekä työkaluja että varaosia. Scanian ajoneuvoja, kuten linja-autoja, kuorma-autoja, jakeluautoja, maansiirtoautoja, rekkojen nuppeja, paloautoja ja muita erikoisajoneuvoja, on tien päällä runsaasti eri malleja useammalta vuosikymmeneltä. Onneksi eri malleissa on paljon samoja osia.

– Joskus tulee vastaan 1990-luvulla valmistettuja autoja.

Rekan kuljettaja Mika Räty kertoo Tuttureville, miten vika ilmeni.

SYVÄ KIINNOSTUS AUTOIHIN

Tutturev on ollut aina kiinnostunut autoista. Alun perin tavoitteena oli päästä rekkakuskiksi. Tie veikin Kokkolan ammattiopistoon opiskelemaan logistiikan perustutkintoa. Sieltä Tutturev valmistui autonkuljettajaksi vuonna 2005. Töitä hän sai kuitenkin asentajana, ensin pari vuotta Kokkolan Scanialla ennen kuin hän siirtyi Helsinkiin.

– Tässä työssä pääsen sopivasti ajamaan tätä huoltoautoa.

Omankin 8 vuotta vanhan Kia-perheauton Tutturev hoitaa varmalla otteella.

Työssään Tutturev tapaa monesta maasta tulevia. Venäjän kielestä, jonka Tutturev hallitsee täysin, on usein hyötyä.

– Entisen Neuvostoliiton alueilta tulevia kuljettajia on paljon. Osa heistä osaa venäjää ja heidän kanssaan on helppo kommunikoida, kun kuulen suoraan kuljettajalta, miten vika on ilmennyt. Jos kuljettajalla ei ole englannin kielen taitoa, eikä muutakaan yhteistä kieltä ole, pitää asiat yrittää selvittää muilla keinoin.

Tutturev poistaa alleajosuojan ennen kuin pujahtaa auto alle.

YÖKEIKAT HARVASSA

Joskus kiire on kova, kun korjattava auto on vaikkapa aura-auto tai elintarvikkeita kuljettava rekka. Tällä kertaa näin ei ole, vaan Tutturev ehtii hyvin käydä korjaamolla hakemassa päivystyksen huoltoautoon paineilmamittarin, jota arvelee tarvitsevansa rekkanupin reistailevan käsijarrun kanssa.

Kun keikka alkaa, Tutturev kirjaa tietokoneelleen Scania Assistance -korjausautonsa kilometrilukeman, keikalle lähdön kellonajan ja arvioidun matka-ajan korjauskohteeseen. Hän lähettää tiedot korjausjärjestelmään. Navigaattori vielä päälle ja sitten matkaan.

– Joka päivä tulee yleensä vähintään yksi keikka. Eilen oli kolme ja tämän vuoron aikana on ollut yhteensä 11 keikkaa.

Tutturev vaihtaa työhaalarit apuautossa.

VIIKKO YMPÄRIVUOROKAUTISTA PÄIVYSTYSTÄ

24 tuntia vuorokaudessa kattava päivystysvuoro kestää seitsemän päivää perjantaista perjantaihin. Sen jälkeen on kuusi viikkoa normaalia korjaamotyötä maanantaista perjantaihin, jonka jälkeen seuraa uusi päivystys. Päivystyksen ajalta maksetaan ylimääräistä: jokaisesta keikasta lisätyökorvaus ja kello 15 jälkeen ylityökorvaus. Yökeikat ovat onneksi harvassa, Tutturevilla oli vain yksi tämän päivystyksen aikana.

Perjantaisin puoliltapäivin on vuoronvaihto, jolloin päivystäjä pesee auton, täydentää huoltoauton varaosavaraston ja luovuttaa huoltoauton seuraavalle päivystäjälle.

– Jos perjantaiaamuna tulee keikkoja, ne vielä otan. Jos keikkoja tulee paljon, sovin seuraavan kanssa, miten ne hoidetaan. Perjantai-iltapäivänä hoidan paperihommia.

Apuautolla on sopiva rekkari.

Päivystysalueet on jaettu ympäri Suomen niin, että Tutturevin keikat ovat enimmillään sadan kilometrin säteellä Helsingistä, kuten Tammisaaressa, Lohjalla, Sipoossa ja Porvoossa.

– Vaihteleva työ on mukavaa. Koskaan ei tiedä, millainen seuraava keikka on.

Suoraan koulusta valmistunutta ei tien päälle voi lähettää. Päivystäviksi asentajiksi valitaan niitä, jotka ovat olleet useita vuosia töissä korjaamolla.

Ennen kuin Tutturev saapuu korjattavan auton luo, hän saa hälytyksen toiseen korjauskohteeseen. Vantaan paloasemalla on vuoden 2008 paloautoon tullut vika. Tilanne ei ole kiireinen, vaan sen keikan voi hoitaa, kun käsillä oleva työ on tehty.

TURVALLISUUS ON YKKÖNEN

Paikka, jossa korjattava auto on, on vaikuttava näky. Inexin logistiikkakeskuksessa on nimittäin 270 000 neliömetriä ja 3,5 miljoonaa kuutiota varastotilaa. Kerrotaan, että se on Euroopan suurin logistiikkarakennus. Autoja kulkee päivässä toista tuhatta yli 300 lastauspaikalla.

Tuttureville paikka on tuttu, ja korjattava auto löytyy vaivatta lastauslaituri B229:n kohdalta.

Kun Tutturev saapuu paikalle, hän varmistaa ensimmäiseksi työkohteen turvallisuuden.

– Tarkastan aina ennen työn alkua, täyttääkö paikka turvallisuusvaatimuksemme: onko lähellä esimerkiksi jalankulkijoita tai trukkeja. Paikan pitää olla turvallinen minulle, asiakkaalle ja ympäristössä oleville ihmisille. Kun näin on, kuittaan järjestelmään, että kaikki on kunnossa.

Vaihteleva työ on mukavaa. Koskaan ei tiedä, millainen seuraava keikka on.

Aina ei keli tai ympäristö ole turvallinen. Esimerkiksi vilkkaasti liikennöity moottoritie, huono keli ja heikko näkyvyys luovat olosuhteet, jossa töitä ei voi tehdä turvallisesti. Silloin Tutturev kuittaa järjestelmään, ettei työtä aloiteta ja tilaa paikalle hinausauton. Nämä tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia.

Joissakin paikoissa, kuten Nesteen Kilpilahden jalostamolla tai Helsinki-Vantaan lentoasemalla, alueen turvallisuusvaatimukset ovat hyvin tarkat.

– Lentokenttäalueelle mentäessä pitää luovuttaa kaikki nesteet samalla tavalla kuin matkustajien.

Työkalut ovat hyvässä järjestyksessä apuautossa.

PAKKASEN AIHEUTTAMA ONGELMA

Tutturev tapaa korjauspaikalla valkoisen perävaunuyhdistelmän kuljettajan. Mika Räty on ajanut aamulla Kouvolasta Espooseen ja Helsinkiin elintarvikkeita ja on nyt lastannut reilut 800 kuormalavaa paluukuormaksi Kouvolaan.

Nelisen vuotta pääasiassa Kouvolan ja pääkaupunkiseudun väliä ajava Räty ei kuitenkaan pääse autollaan liikkeelle, sillä käsijarru ei vapaudu.

Ennen kuin Tutturev alkaa selvittää vikaa tarkemmin, käy hän ohjaamossa, kokeilee käsijarrua, tulee ulos, avaa auton edestä maskin ja tutkii jarruletkuja. Sen jälkeen Tutturev menee vaihtamaan työvaatteet päälle.

– Auton hyttiin mennään aina puhtaissa vaatteissa ja sen jälkeen vasta vaihdetaan työvaatteet päälle.

Paikan pitää olla turvallinen minulle, asiakkaalle ja ympäristössä oleville ihmisille.

Tutturev keskustelee Rädyn kanssa viasta.

– Onkohan käsijarru jäätynyt kiinni, kun se ei vapaudu, Räty arvelee.

– Vika voi olla myös jarrukellossa, Tutturev pohtii ja hakee korjausautosta paineilmamittarin.

– Mittaan paineilmamittarilla, pysyykö paine käsijarrupiirissä. Tutkin, pysyykö paine jarrukelloon saakka. Jos painetta ei ole, voi olla, että jarrukello on jäässä. Silloin se pitää lämmittää ja vapauttaa.

JARRUKELLO VUOTAA

Tutturev asettaa kiilat auton renkaiden eteen ja laskee auton jousituksen. Näin hän varmistaa turvallisen työskentelyn auton alla.

Sitten hän ottaa auton vasemmalla sivulla olevan alleajosuojan pois paikaltaan ja sujahtaa mittariletkun kanssa auton alle tutkimaan jarruja. Diagnoosi on selvä: oikean puolen käsijarru ei liiku, koska jarrukello vuotaa. Siksi käsijarru ei vapaudu.

– Jarrukellon tiiviste tai kalvo vuotaa. Näitä ei korjata, vaan kello pitää uusia kokonaan.

Tutturev sulkee jarrukelloon johtavan putken, jolloin paine ei pääse karkaamaan jarrukellosta. Tämä johtaa siihen, ettei oikean puolen vetoakselin käsijarru toimi. Muuten käsijarrua voi käyttää.

– Voin tehdä vain väliaikaisen korjauksen, koska minulla ei ole mukana uutta jarrukelloa. Tässä tapauksessa pyydän kuljettajalta luvan, että hän suostuu väliaikaiseen korjaukseen ja ottaa siitä vastuun siihen saakka, kun auto saadaan Kouvolaan huoltokorjaamolle.

Tämä sopii Rädylle, sillä käsijarrun puuttuminen ei haittaa ajoa, vaan auton voi ajaa korjauksen jälkeen Scanian Kouvolan korjaamolle.

Dmitri Tutturev

NOPEA KORJAUS

Varsinainen korjaus on ohi kymmenessä minuutissa ja on aika testata työn tulos. Tutturev ottaa korjausautonsa takatilasta avukseen punaisen ilmanpaineella toimivan tunkin, jolla hän nostaa korjattavaa autoa ylös niin, että pyörät nousevat muutaman sentin ilmaan. Sen jälkeen hän tarkastaa, pyörivätkö pyörät vapaasti, kun käsijarru on vapautettu. Kaikki toimii niin kuin pitää.

Kun ensimmäinen testi on tehty, auto lasketaan alas.

Tutturev menee sitten keltaisten kiilojen luokse ja pyytää Rätyä käynnistämään auton. Kiilat pois ja kevyesti kaasua. Käsijarru vapautuu ja auto liikkuu vaivatta pienen matkan eteen ja taakse. Lyhyen testin tulos: toimii kuten pitää, ja Räty on tyytyväinen. Kiilat vielä hetkeksi paikoilleen.

– Kun kolmesta taka-akselista yhden käsijarru on pois käytöstä, kannattaako käsijarrua käyttää, Räty kysyy.

– Ihan hyvin voi käyttää. Ei mitään ongelmia, Tutturev sanoo.

Kun työt ja testit on tehty, Tutturev kiinnittää alleajosuojan, nostaa auton ilmajousitusta, sulkee auton maskin ja ottaa kiilat pois. Homma on valmis puoli tuntia sen jälkeen, kun Tutturev on aloittanut työt.

Tärkeintä on, että asiakas pääsi nopeasti ja turvallisesti jatkamaan matkaansa.

Valkoinen yhdistelmäperävaunu lähtee Rätyn ohjaamana kohti Kouvolaa. Tutturev vie kiilat, paineilmamittarin ja muut työkalunsa omille paikoilleen huoltoautoonsa ja vaihtaa puhtaan haalarin päälle.

– Tämä meni nopeammin kuin ennakoin. Tällaisessa hommassa voi mennä tunnista kolmeen tuntiin, jos joudutaan vaihtamaan putkia. Tärkeintä on, että asiakas pääsi nopeasti ja turvallisesti jatkamaan matkaansa.

Keikka ei lopu, ennen kuin työt on kuitattu. Kuittauksen Tutturev tekee jo keikkapaikalla. Hän kirjaa muun muassa korjaukseen käytetyn ajan, huoltoauton kilometrimäärän, mikä vika oli, minkälainen korjaus oli kyseessä sekä mitä osia ja materiaaleja on käytetty. Aikaa kului kaikkiaan noin tunti.

– Kun olen tehnyt raportin, lähetän sen eteenpäin. Konalassa vielä kirjaan lopulliset kilometrit.

Keikan jälkeen Tutturev soittaa Vantaan paloasemalle tarkentaakseen, kuinka kiireinen keikka heillä on. Jos kiirettä ei ole, matka jatkuu takaisin Konalaan, missä Tutturev palauttaa lainaamansa työkalut ja jatkaa päivystystä vielä seuraavaan puoleen päivään.

TEKSTI JUKKA NORTIO
KUVAT PEKKA ELOMAA

REPORTAASI: Laivoja 155 vuoden kokemuksella – Telakka pysyy keskellä Helsinkiä

Yli 150 vuoden kokemus telakkatöistä takaa, että Helsingin telakan rautakourille riittää tulevaisuudessakin töitä.

HELSINKI SHIPYARD OY

PERUSTETTU Tällä nimellä 2019, alun perin 1865
KOTIPAIKKA Helsinki
OMISTAJA Algador Holdings Ltd.
TUOTANTO Arktiset erikoisalukset: jäänmurtajat ja risteilijät
HENKILÖSTÖ 480, omia tuotannon työntekijöitä 215
LIIKEVAIHTO 4,4 miljoonaa (2019), mutta ollut esimerkiksi 289 miljoonaa (2017)

Kuljetusmies Victoria Kurnosova seuraa korkealta katon rajasta, miten laiva valmistuu pala palalta.

Helsinki Shipyard Oy:n Helsingin Hietalahden telakan yli 280 metriä pitkä allashalli avautuu upeasti katonrajasta. Siltanosturin ohjaamossa työskentelee sinioranssiin työhaalariin pukeutunut kuljetusmies Victoria Kurnosova. Hän tuli telakalle vuonna 2016 suoraan koulusta, kun veli kertoi, että työtä olisi tarjolla.

– Luulin, että tulen tänne siivoushommiin, mutta päädyin veljeni työpariksi kuljetusmieheksi. Kuljetan lohkoja, siirrän tavaroita trukilla, olen nosturikuski ja myös telakan ensimmäinen naispuolinen nosturin alamies. Toistaiseksi olen ajanut sisällä näitä siltanostureita, mutta keväällä saan koulutuksen myös ulkonostureihin, Kurnosova kertoo.

Häntä kiinnostaa työssä kokonaisuuden ymmärtäminen: miten laiva rakennetaan vaiheittain merille valmiiksi alukseksi. Nosturinsa ohjaamosta hän näkee, miten laiva kasvaa päivä päivältä.

”Toistaiseksi olen ajanut sisällä näitä siltanostureita, mutta keväällä saan koulutuksen myös ulkonostureihin”, Victoria Kurnosova kertoo.

OMA TIIMI TÄRKEIN

Laivanrakennus on imaissut Kurnosovan niin, ettei hän muita aloja enää suunnittele. Sen sijaan laivanrakennuksen opinnot, kuten laivojen sisustaminen, voivat olla hänellä vielä edessä. Vaikka laivat innostavat, ihmiset ja työilmapiiri merkitsevät Kurnosovalle eniten.

– On hienoa, että täällä on paljon ihmisiä eripuolilta maailmaa ja mukava päästä tutustumaan heihin.

Oma tiimi on kaikki kaikessa.

– Tykkään tosi paljon kymmenen hengen nostoporukastamme. Se on minulle kuin perhe.

Kuljetusmies Victoria Kurnosova on Helsingin telakan ensimmäinen naispuolinen nosturin alamies.

MONIPUOLISTA TYÖTÄ

Alhaalla allashallissa putkiasentaja Esko Pesonen huhkii laivan konetilan varustelussa sijaitsevassa työpisteessä.

Työn alla on ensimmäinen kolmesta noin sadan metrin pituisesta arktisesta tutkimusristeilijästä. Vaikka työvaiheet ovat pitkälti samanlaisia eri laivoissa, on niiden eri alueilla asioita, jotka pitää sisäistää ennen töiden aloittamista.

– Kun menen laivassa uudelle alueelle, kuluu aina muutama päivä, ennen kuin olen hommassa sisällä. Piirustukset pitää käydä läpi ja funtsia, miten työ etenee. Sitten se lähtee rullaamaan.

Putkiasentaja Esko Pesosella on liki kolmen vuosikymmenen kokemus telakkatöistä. Kun Helsingissä työt ovat vähentyneet, hän on käynyt matkatöissä Turussa.

Pesonen on viihtynyt työssään, vaikka olosuhteet ovatkin välillä kovat. Melu, savu ja kaasut ovat montussa melkoiset. Monipuolinen työ ja vapaus tehdä omaan tahtiin ovat Pesoselle tärkeitä.

Kun omalla työpaikalla on viime aikoina ollut hieman hiljaisempaa, Pesonen on ollut pariin otteeseen komennuksella Turun telakalla auttamassa kolmen risteilijän rakentamisessa. Nyt töitä piisaa onneksi tutussa ympäristössä.

– Mukavampaahan se on käydä kotoa käsin töissä. Turun keikalla tehtiin 12 tunnin päiviä. Tässä iässä niin pitkät päivät jo tuntuvat.

Nuoria Pesonen toivoo työssään rinnalleen.

– Työnantaja saisi palkata lisää nuoria. Oma väki käy koko ajan vähäisemmäksi, kun porukkaa jää paljon eläkkeelle.

ULKOISTAMINEN ARVELUTTAA

Polttokoneen käyttäjä Kari Notko muistelee koneensa äärellä kaiholla aikoja ennen vuotta 2003, jolloin telakalla tehtiin lohkot itse pitkästä tavarasta.

– Mittaustyö oli meillä huipussaan juuri silloin, kun johtajat päättivät siirtää lohkojen tekemisen Turkuun. Kun teimme lohkot itse, ne olivat kerralla kunnossa ja ne laitettiin suoraan kiinni. Kun tekeminen on siirretty nyt Liettuan Klaipedaan, homma on mennyt jälleen taaksepäin.

Polttokoneen käyttäjä Kari Notko valmistaa laivoihin pieniä osia kuten polvioita ja korvia.

Notko on telakalla yksi harvoista, joka jatkaa oman käsityön perinnettä. Hän valmistaa jo ikääntyneellä polttokoneellaan laivaan tarvittavia pieniä osia, kuten polvioita, korvia ja nimilappuja. Polttokoneella osat valmistetaan enintään 3 kertaa 6 metrin teräslevystä.

Liki neljänkymmenen vuoden työurallaan Notko on koonnut laivoja monessa eri työvaiheessa. Hitsaustyötkin sujuvat.

– Piirustuksiakin osaan lukea, ainakin jollain tasolla, Notko sanoo vaatimattomasti.

LAKOLLA KIKYT POIS

Matkalla Notkon polttokoneen ääreltä seuraavaan työpisteeseen ohitetaan halli, jonka nimi merkitsee paljon jokaiselle telakkatyöläiselle: Vallankumoushalli.

– Kun ammattiosasto ilmoittaa, että kokoonnumme Vallankumoushallissa, kaikki tietävät, että kyse on tästä hallista, Helsinki Shipyardin pääluottamusmies ja toisen polven luottamusmies Ilpo Haaja sanoo.

Kokoontumisiin liittyi takavuosina eriväristen lappujen jakaminen. Tummanpunainen tarkoitti valmistautumista 2–3 päivän lakkoon ja vaaleampi punainen lyhyempää työnseisausta.

– Kerran kävi niin, että tummanpunaiset laput jaettiin. Luultiin, että lakko tulee, ja kaikilla oli koko telakalla siviilit päällä. Mutta ei lakkoa tullutkaan, koska kokous päätti niin, Haaja muistelee vuosia, jolloin Hietalahden telakka oli lakkoilussa Suomen ykkönen.

Telakalla koittaa pääluottamusmies Ilpo Haajan mukaan uusi päivä, kun töitä riittää jälleen useammaksi vuodeksi.

Viime vuosina Vallankumoushalliin on kokoonnuttu harvoin. Aihetta ei ole ollut. Pienen syyn takia ei lakkoasetta kaiveta esiin.

Kikyn saaminen pois oli riittävän iso syy lakkoon. Lakko myös kannatti: kiky-tunteja ei tullut, muihinkaan heikennyksiin ei jouduttu, eivätkä työntekijät antaneet tässä asiassa mistään periksi. Työnantaja on toki erimieltä lakon merkityksestä. Ammattiosasto sai lakosta 5 000 euron sakot.

– Lakkoa pitää käyttää harkiten ja vain silloin, kun on todella aihetta. Jos turhaan lakkoilee, lakkoase happanee, Haaja sanoo.

MATKATÖISTÄ PALUU HIETALAHTEEN

Vallankumoushallissa työskentelee putkihitsaaja Pauli Kokko. Hän on telakan paluumuuttaja. Kokko tuli Helsingin telakalle ensimmäisen kerran levyseppähitsaajakurssille 1970- ja 1980-lukujen taitteessa ja uudestaan vuonna 2012.

Päätös hitsarinuralle oli aikanaan helppo.

– Kun lukuhaluja ei ollut ja asuin lähellä, hain tänne Wärtsilän telakan kurssille. Sillä tiellä ollaan.

Putkihitsaaja Pauli Kokko tuli telakalle töihin 1980-luvun alussa Wärtsilän levyseppähitsaajakurssin kautta.

Välissä Kokko ehti kiertää hitsaustöissä Suomen eri telakoilla sekä Norjassa ja Venäjällä.

– Pääkaupunkiseudulla syntyneelle tämä on hyvä pitkäaikainen työpaikka, vaikka välillä onkin ollut vaakalaudalla, miten tämä jatkuu. Reissuhommat eivät enää kiinnosta, vaan kiinteä työpaikka on hyvä asia.

Hitsarina Kokkoa harmittaa alihankkijoilta tulleet maalatut lohkot, joiden kokoonpano tehdään telakalla. Lohkojen varusteluvaiheessa työntekijät altistuvat maalinkärylle ja hiontapölylle.

Telakan uudelta omistajalta Kokko odottaa jatkuvuutta.

– Olisipa uusi omistaja niin vakavarainen, että toiminta olisi vakaalla pohjalla.

JOKAISTA KYSYTÄÄN LIITTOON

Vanhan polven työntekijöille ammattiosastoon kuuluminen on itsestäänselvyys. Nyt monet nuoret eivät ole koskaan kuuluneet liittoon, ja heidän mukaan saaminen on vaikeampaa kuin ennen.

– Jokaista, joka tänne tulee, jututetaan niin kauan, että saisimme hänet liittymään liittoon. Aivan kaikkia emme kuinkaan onnistu saamaan jäseniksi, Haaja harmittelee.

Pääluottamusmies Haajan huoliin kuuluu myös tuhansien teollisuuden työpaikojen väheneminen pääkaupunkiseudulla ja erityisesti Helsingissä.

– Kaikista meistä ei ole lukijoiksi ja siistiin toimistotyöhön. Käsityön osaajille pitäisi riittää töitä.

Telakalla rakennetaan parhaillaan ensimmäistä kolmesta arktisesta tutkimusristeilijästä.

Telakkatyö on edelleen käsityötä, vaikka työmenetelmät ja työolot ovatkin muuttuneet paljon niiden 40 vuoden aikana, kun Haaja on telakalla työskennellyt. Aikanaan työt tehtiin pelkästään ulkona, nyt pääasiassa sisällä.

Iso osa telakan omista työpaikoista häviää eläköitymisten vuoksi. Eläkkeelle jäävien tilalle työnantaja on haluton palkkaamaan uusia Suomessa pysyvästi asuvia laivanrakentajia muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

– Helsingin telakka on haluttu työpaikka suomalaisten alihankkijatyöläisten keskuudessa. Heitä on nykyisin vähän. Reilulla pelillä toimivat suomalaiset alihankkijayritykset eivät valitettavasti pärjää ulkomailta tulevien palkkoja polkevien alihankkijoiden kanssa.

KOVAA TYÖTÄ KESKELLÄ PORVARIALUETTA

Ennen vain harva pääsi terveenä eläkkeelle.

– 1980-luvulla kukaan ei päässyt vanhuuseläkkeelle, vaan kaikki joutuivat sairaseläkkeelle. Yksi suurimmista syistä tähän oli työn tekeminen kylmää rautaa vasten kovina pakkastalvina, Haaja sanoo.

Toinen edelleen ajankohtainen ongelma on ilmanlaatu.

– Työterveyslaitos on selvittänyt, että täällä on monta tuhatta kemiallista yhdistettä, joista ei ole mitään tietoa, miten ne vaikuttavat ihmisiin.

Kulumaviat ovat kolmas työterveyden rasite.

– Tämä on kovaa työtä. 60-vuotiaasta näkee, että hommia on painettu. Toisilla fysiikka kestää ja toisilla ei, Haaja sanoo.

Katettu allashalli on parantanut sekä työskentelyolosuhteita että taannut telakan jatkuvuuden.

Telakan naapurissa on porvarillinen Eira, jossa on paljon asuntoja. Halli eristää työn äänet niin, ettei telakka aiheuta meluhaittaa ympäristölleen.

Seudun asukkaat ovat telakasta ylpeitä, ja sitä on käytetty myös kannusteena opiskeluun.

– Porvareilla oli tapana sanoa lapsilleen, että ellei opiskelu kiinnosta, joudut vielä telakalle töihin, Haaja muistelee keskustelujaan eiralaisten kanssa.

NUORIA KAIVATAAN

Ikärakenne on telakan ongelma. Toisaalta ovat 1980-luvulla töihin tulleet vanhat rautakourat ja toisaalta viime vuosina töihin tulleet nuoret. 30–40-vuotiaita on liian vähän.

– Tarvitsemme nuoria koko ajan lisää, sillä työn oppiminen vaatii työskentelyä vanhemman työntekijän rinnalla useita vuosia, Haaja sanoo.

Työpaikkojen väheneminen on näkynyt rajusti telakalla. Vuonna 2004 henkilöstöä oli kaikkiaan noin neljätuhatta. Nyt toimihenkilöitä on noin 180 ja omia tuotannon työntekijöitä 215. Omien työntekijöiden määrä on lähes puolittunut vuoden jatkuneiden lomautusten vuoksi.

Suurella osalla telakan osaajista on vuosikymmenten kokemus, jota jaetaan mielellään nuoremmille.

Yhteys työnantajaan on tällä hetkellä huomattavasti parempi kuin 1980- ja 1990-luvuilla, koska politiikan merkitys työelämässä on vähentynyt ainakin paikallisesti. Mutta ei kokonaan.

– Kyllä työmiehen täytyy edelleen ymmärtää, kuka heidän asioitaan ajaa. Muuten tulee kiky-sopimuksia, aikeita eläkeputken poistamiseksi ja muita huononnusehdotuksia, Haaja näkee.

SAARIKANGAS SAI UOTILAN EDUSKUNTAAN

Vuoden 2019 toukokuussa toimitusjohtajana aloittanut Carl-Gustaf Rotkirch on kokenut ja tuttu mies telakalla, sillä hän työskenteli telakalla jo viime vuosituhannella. Mutta yksi mies nousee hänenkin ylitseen.

Martin Saarikangas piti tämän telakan puolia ihan toisella tavalla kuin monet muut toimitusjohtajat. Hänen aikanaan kyllä tappelimme työnantajan kanssa paljon, mutta ajat olivat silloin erilaiset kuin nyt, Haaja sanoo.

Oma tarinansa on se, jonka mukaan telakan pääluottamusmiestä ja levyseppähitsaajaa Kari Uotilaa tuettiin Saarikankaan myötävaikutuksella kymmenillä tuhansilla markoilla eduskuntaan vuonna 1995.

– Kerrotaan Saarikankaan sanoneen, että kyllä me tarvitsemme eduskuntaan yhden ukon puolustamaan telakkaa, Haaja naurahtaa.

HIETALAHTI MUITA PAREMPI

Haajan puheesta henkii syvä ylpeys telakasta ja ennen kaikkea sen työntekijöiden kokemuksesta, osaamisesta ja hyvästä yhteishengestä. Ne ovat taanneet työn laadun, joka on tuonut aina uusia tilauksia Hietalahteen.

– Täällä on opittu vuosikymmenten aikana tekemään laadukkaita laivoja: jäänmurron Rolls-Royceja ja risteilijöiden Cadillaceja.

Haaja luonnehtii telakkansa työmoraalia Suomen parhaimmaksi. Moraali ja sen puute koskee erityisesti työnantajan toimia joissakin asioissa.

– Rauman telakan mallia pelkään: oma työnvoima pannaan pihalle, ja työt teetetään lähetetyllä työvoimalla. Kukaan heistä ei tunnusta alipalkkaustaan, koska työntekijät ovat niin peloteltuja. Tällaisen lähetetyn työvoiman takana on jopa järjestäytynyt rikollisuus.

Lähetetyn työvoiman ongelma ei vielä tällä hetkellä koske laajasti Helsingin telakkaa, jossa heitä on noin 80. Työn määrä nousee uusien laivatilausten myötä, ja niin myös työllisten määrä kasvaa lähikuukausina.

155 VUOTTA LAIVANRAKENNUSTA

Ensimmäinen Hietalahden telakka perustettiin vuonna 1865. Useiden välivaiheiden jälkeen siitä tuli osa Wärtsilää vuonna 1938. Sotien jälkeen telakka tuli kuuluisaksi sotakorvauslaivojen valmistajana.

Vuonna 1977 telakalta valmistui maailman ensimmäinen kaasuturbiinia käyttänyt matkustajaristeilijä GTS Finnjet, joka nosti suomalaisen laivanrakentamisosaamisen maailmanmaineeseen. Hyvästä nosteesta huolimatta telakka ajautui konkurssiin vuonna 1989, mutta jatkoi Masa Yardsina. Sittemmin telakka siirtyi norjalaisille Kvaernerille ja Akerille sekä korealaiselle STX:lle.

Vuonna 2010 STX ja Venäjän valtion omistama United Shipbuilding Corporation (USC) perustivat yhteisyrityksen ja nimesivät Hietalahden telakan Arctech Helsinki Shipyardiksi, joka kuvasi hyvin telakan silloin alkanutta erikoistumista arktisiin aluksiin, kuten jäänmurtajiin. Arctech siirtyi sittemmin kokonaan USC:n omistukseen.

USC myi Arctechin toukokuussa 2019 venäläisomisteiselle Algador Holdings Ltd:lle, joka nimesi telakan Helsinki Shipyardiksi. Brittiläinen risteilyvarustamo Swan Hellenic, jota telakan omistajat hallitsevat, on tilannut telakalta kolme arktista risteilijää.

Tilatut alukset ovat reilut sata metriä pitkiä eli noin kolmasosan jättiristeilijöistä. Niiden varustelu tulee olemaan luksusluokkaa ja matkat sen hintaisia, eli alkaen 30 000 euroa. Ensimmäisen aluksen on määrä valmistua elokuussa 2021.

”Tykkään tosi paljon kymmenen hengen nostoporukastamme. Se on minulle kuin perhe”, kuljetusmies Victoria Kurnosova sanoo.

TEKSTI JUKKA NORTIO
KUVAT JANI LAUKKANEN

REPORTAASI: Ylöjärven ylpeys Avant Tecno vie pienkuormaajia maailmalle

Noin 180 tuotannon työntekijää valmistaa vihreitä pienkuormaajia Avant Tecnon tehtaalla Ylöjärvellä. Yritys syntyi maatalouskoneita valmistaneen Ylö-Tehtaiden raunioille vuonna 1991. Aktiivisen tuotekehityksen ansiosta asiakaskunta on laajentunut ja kysyntää riittää. Avant Tecno vie kuormaajia yli 50 maahan, ja tuotantoon on palkattu viime vuonnakin toistakymmentä uutta työntekijää.

KUVA YLLÄ: Kalle Lintula on työskennellyt pian kaksi vuotta tiiminvetäjänä viimeistelyssä. Asentaja Henry Kouri kuuluu hänen tiimiinsä.

4.1.2021

AVANT TECNO OY

PERUSTETTU 1991
KOTIPAIKKA Ylöjärvi
OMISTAJA Risto Käkelä perheineen
TUOTANTO Pienkuormaajat maatalouteen, kiinteistönhoitoon ja viherrakentamiseen
HENKILÖSTÖ Suomessa 230 työntekijää, joista tuotannossa noin 180
LIIKEVAIHTO yli 142 miljoonaa (2020)

Avant Tecnon Ylöjärven tehtaalla valmistuu 125 pienkuormaajaa viikossa.

Viisitoista vihreää pienkuormaajaa odottaa loppusilausta Avant Tecnon tehtaalla Ylöjärvellä.

– Viimeistely on nyt vähän tukkeutunut. Meillä on ollut joitakin poissaoloja. Eilen oli kolme kaveria ylitöissä, jotta saatiin sumaa purettua, sanoo tiiminvetäjä Kalle Lintula.

Tehtaassa valmistuu 125 pienkuormaajaa viikossa. Lintula tiimeineen asentaa niihin tilatut lisävarusteet, tekee viimeisen koeajon ja laittaa tarrat koneiden kylkiin.

– Tämä vähäpäästöinen malli, 860i Stage V, on uusinta uutta. Kyseinen kone toimitetaan Yhdysvaltoihin, Lintula kertoo ja liimaa mustapohjaiset tarrat paikoilleen.

Kuormaajista yli 80 prosenttia menee vientiin. Yhtiöllä on omat myyntikonttorit Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Kaikkiaan Avanteja viedään yli 50 maahan.

Avant Tecno Oy syntyi maatalouskoneita valmistaneen Ylö-Tehtaiden raunioille vuonna 1991, kun diplomi-insinööri Risto Käkelä osti osan entisestä työpaikastaan.

Nykyään Avantin pienkuormaajat ovat kysyttyjä paitsi maataloudessa myös kiinteistönhoidossa ja viherrakentamisessa.

– Jatkuva tuotekehitys on yksi yrityksen menestystekijöistä, sanoo pääluottamusmies Jari Kairajärvi.

Työsuojeluvaltuutettu Tero Kaukonen (vas.) ja pääluottamusmies Jari Kairajärvi arvostavat sitä,
että työnantaja maksaa hyvin tehdystä työstä tuntuvan bonuksen.

Avantin pienkuormaaja on avainlipputuote. Se tehdään levytavarasta valmiiksi kuormaajaksi asti Ylöjärvellä.

– Kun valmistus on omissa käsissä, pystymme vastaamaan nopeasti tuotannon ja tuotekehityksen tarpeisiin, Kairajärvi sanoo.

Hän työskentelee tiiminvetäjänä keskusvarastossa. Pääluottamusmies hänestä tuli vuonna 2017, kun edeltäjä ilmoitti, ettei ole enää käytettävissä.

Järjestäytymisaste Avant Tecnolla on korkea. Jopa 90 prosenttia tuotannon työntekijöistä kuuluu Teollisuusliittoon. Yksi heistä on tiiminvetäjä Lintula.

– Olin vähän aikaa pois liitosta. Minun kohdallani on aika iso merkitys sillä, miten pääluottamusmies hoitaa hommat. Jari vakuutti minut, ja siksi liityin takaisin liittoon.

TYÖNTEKIJÄYSTÄVÄLLISET VUOROT

Kolme laserleikkuria leikkaa teräslevystä kappaleita suuressa tehdashallissa. Kahden leikkurin välissä laseroperaattori Markus Hanhikangas kerää valmiita leikkeitä kasalle.

– Puramme käsin pienet osat, joita robotti ei saa poimittua, Hanhikangas kertoo.

Hanhikangas käyttää laserleikkureita kahdessa vuorossa. Kesälomien jälkeen hänen työvuoronsa menivät uusiksi. Nykyään hän on iltavuorossa vain joka kolmas viikko.

– Tämä on nyt paljon mukavampaa. Tein aika monta vuotta töitä niin, että joka toinen viikko oli iltaa. Kun olen iltavuorossa, en näe lapsia käytännössä ollenkaan.

Avant Tecnolla on paljon osastokohtaisia työaikajärjestelyjä, Kairajärvi kertoo.

– Menemme pitkälti työntekijöiden ja tuotannon tarpeet yhteensovittaen. Esimerkiksi yksi laseroperaattoreista tekee vallan yövuoroa, Kairajärvi sanoo.

Laseroperaattori Markus Hanhikangas hoitaa täysautomaattista laserleikkauslinjaa.

Ylöjärveläinen Hanhikangas tuli Avant Tecnolle suoraan ammattikoulusta 20 vuotta sitten. Välillä hän oli vuoden Sandvikilla, mutta palasi, kun työt siellä loppuivat.

– En ole miettinyt työpaikan vaihtamista. Täällä saa tehdä töitä monipuolisesti. Vuosien varrella olen ollut hitsaajana, robottihitsaajana ja koneistajana.

Kello on yli yksitoista. Hanhikangas mielii ruokatunnille.

– Meillä ei ole työmaaruokalaa. Aika usein minulla on eväät, mutta nyt menen autolla syömään läheiseen palvaamoon, hän kertoo.

– Omasta ruokalasta on keskusteltu työntekijöiden kesken jo pitkään, mutta toistaiseksi sitä ei ole saatu maaliin, Kairajärvi lisää.

Ruokatunnin jälkeen Hanhikangas selvittää järjestelmän tuen kanssa, miksi hän ei saa tehtyä laserleikkureille uusia ajoja.

– Ohjelmassa on jotakin häikkää. Ajoja on kuitenkin sen verran paljon valmiina, ettei se haittaa tuotantoa, hän sanoo.

“IKÄVÄ ASIAKASKONTAKTEJA”

Tuotanto on pitkälle automatisoitu. Tehtaalla on särmäysautomaatti ja kymmenen hitsausrobottia, mutta hitsaajiakin tarvitaan yhä. Yksi heistä on Matti Rannikko Ikaalisista.

– Olin tätä ennen viisi vuotta töissä kaupassa. Kun aukiolomuutokset tulivat, työtunnit ja vapaat vähenivät. Olin joka päivä töissä muutaman tunnin, hän kertoo.

Eräänä torstaina tammikuussa 2018 Rannikon mitta tuli täyteen. Hän istui töiden jälkeen autoonsa ja soitti Avant Tecnon tuotantojohtajalle Saku Vastamäelle.

– Kysyin, että olisiko hommia. Olin ollut täällä työharjoittelussa, kun opiskelin erikoismetalliartesaaniksi.

Rannikko täytti avoimen hakemuksen Avant Tecnon nettisivuilla, kävi haastattelussa ja sai muutaman päivän kuluttua Vastamäeltä puhelun. Työt alkoivat maaliskuussa.

– Yllätyin siitä, kuinka paljon köykäisempää työ on kuin kaupassa. Painavia kappaleita ei tarvitse nostella käsin, ja ainakin pyritään siihen, että työskentelyasennot ovat hyviä.

Hitsaaja Matti Rannikko (vas.) opettaa työharjoittelija Leevi Rinteelle korkean v-railon täyttöä.

Tehdastyö on Rannikon mukaan välillä yksitoikkoista. Esimerkiksi hän hitsaa joka viikko kolme päivää vakaajan koteloita. Hän löytää työstään silti paljon positiivista.

– Palkka on hyvä, ja työilmapiiri on sellainen, että viihdyn. Työnantaja on iso ja vakaa, ja jos työkyvyn kanssa tulee jotain ongelmia, niin talon sisältä löytyy joku toinen työ.

Vaihtelua Rannikon päiviin tuovat työharjoittelijoiden opettaminen ja tammikuussa alkavat osaston luottamusmiehen tehtävät.

– Kaupan puolelta jäi vähän ikävä asiakaskontakteja, hän perustelee luottamusmieheksi ryhtymistään.

TYÖHARJOITTELU POIKI OPPISOPIMUSPAIKAN

Viisi vuotta sitten Avant Tecno osti naapuritontilta tuulilasivalmistaja Pilkingtonin hylkäämät hallit. Nyt sillä on kolmostien kupeessa seitsemän hehtaaria lämmintä tilaa.

– Tehtaiden väliin rakennettiin yhdystunneli, Kairajärvi kertoo.

Uudella puolella sijaitsee maalaamo, jossa metalliosat saavat Avantille tunnusomaisen vihreän värin. Sen jälkeen on 120 metriä pitkä halli, jossa on useita tuotantolinjoja.

Opiskelija Juuso Koivisto työskentelee hallin toisessa päässä osakokoonpanossa. Hän kasaa osia, joista asentajat puolestaan kokoavat Avantin hyttejä.

– Katson vähän, mitä osia kulloinkin tarvitaan, ja kasaan niitä sen mukaan valmiiksi laatikoihin. Nyt tarvitsisi tehdä B-pilareita, vilkkuja ja kojetauluja, Koivisto toteaa.

”Minua on ohjeistettu tosi hyvin, ja olen saanut apua aina, kun olen kysynyt”, sanoo oppisopimuksella koneenasentajaksi opiskeleva Juuso Koivisto.

Komponentit tulevat Ylöjärvelle eri puolilta maailmaa, Kairajärvi kertoo. Koronavirus vaikeutti keväällä sähkökomponenttien ja ajomoottorien saantia Italiasta ja Tšekistä.

– Jollain ihmeen kaupalla tehtaat saivat toimitettua meille tavaraa. Pystyimme pitämään tuotannon käynnissä muutamilla pekkaspäivillä, eikä ketään tarvinnut lomauttaa.

Koivisto kasaa vilkun käden käänteessä. Hän opiskelee Avantilla oppisopimuksella.

– Tulin tänne työharjoitteluun. Se vaihtui kahdeksan viikon jälkeen oppisopimukseen. Se oli tosi hyvä ratkaisu. Kun saan työstä rahaakin, tuo se lisää motivaatiota.

Koivisto valmistuu Tampereen seudun ammattiopisto Tredusta ensi keväänä. Hänelle on luvassa töitä Avantilla siihen saakka, kun hän menee armeijaan.

”MENOISTA HELPPO NEUVOTELLA”

Koiviston kanssa lyhyellä kolmivaiheisella linjalla työskentelee asentaja Marita Rajakoski-Tuomela. Hän nostaa ovet paikoilleen Avantin uusimpaan ohjaamomalliin.

– Näitä GT-ohjaamoja menee isoihin koneisiin. Niissä on hyvä äänieristys. Pojat sanovat, että ohjaamo on niin hiljainen, ettei sinne edes kuule, onko kone käynnissä.

Ohjaamon raakileet tulevat linjalle suoraan maalaamosta. Kierteiden avaamisen ja puhdistuksen jälkeen Rajakoski-Tuomela aloittaa ohjaamon kasaamisen.

– Normaalisti meitä on linjalla kolme, mutta näitä hyttejä on nyt mennyt sen verran vähän, että työkaveri lähti kasaamaan moottoreita.

”Jos teen ohjaamon yksin ja siihen tulee kaikki herkut, niin siinä menee koko päivä”, kertoo asentaja Marita Rajakoski-Tuomela.

Rajakoski-Tuomela on ollut Avant Tecnolla 13 vuotta.

– Palkka on hyvä, ja työnantajan kanssa on helppo neuvotella ihan kaikista henkilökohtaisista menoista, mitä nyt voi tulla.

Hän kiittelee myös työnantajan tarjoamaa liikunta- ja kulttuurietua. Läsnäolopäivistä riippuen Avant Tecnon työntekijät saavat sitä 200–400 euron edestä vuodessa.

– Tärvään sen heti Nokian Jumppikselle. Maksan sillä jo monta kuukausimaksua. Se on tosi hyvä, että työnantaja kannustaa pitämään omasta kunnosta huolta.

Rajakoski-Tuomela kytkee sähköt testilaitteeseen ja varmistaa, että ohjaamon sisä- ja työvalot palavat, lämmitin toimii, pyyhkijät pelaavat ja radio pauhaa.

– Penkin painoanturissa on jotain häikkää. Katson nyt ensin, ovatko kaikki johdot varmasti kiinni.

Vika löytyy irtonaisesta liittimestä. Kun painoanturikin toimii, Rajakoski-Tuomela siirtää valmiin ohjaamon käytävän toiselle puolelle.

TUOTANTOMÄÄRÄT KASVUSSA

Kuormaajille on kysyntää. Tuotantojohtaja Vastamäen mukaan tavoitteena on nostaa tuotantomäärä 150:een viikossa.

– Lokakuun viimeisellä viikolla teimme tuotantoennätyksen. Silloin valmistui yli 130 konetta, kertoo pääluottamusmies Kairajärvi.

Avant Tecno onkin palkannut tuotantoon vuonna 2020 viitisentoista käsiparia lisää, ja loppuvuodesta yritys haki vielä levyseppähitsaajia.

– Työntekijän tärkein ominaisuus on joustavuus. Meillä viimeistelyssä on hyvä porukka. Kaikki toimivat yhteen, kehuu tiiminvetäjä Lintula.

Syytä onkin, sillä jos viimeistely sakkaa, jää pian koko tehtaan väeltä bonukset saamatta.

– Jos viikossa tulee valmiiksi 125 konetta, napsahtaa jokaiselle työntekijälle kuusi euroa bonusta tunnille, Kairajärvi kertoo.

Siinä kannattaa jo vähän huhkiakin.

 

“TYÖSUOJELU HYVÄLLÄ MALLILLA”

Avant Tecnolla otettiin syyskuussa käyttöön sisälogistiikan liikennesäännöt. Työsuojeluvaltuutettu Tero Kaukonen ja pääluottamusmies Jari Kairajärvi näyttävät mallia suojatien käytöstä.

Avant Tecnon tehtaalla Ylöjärvellä otettiin syyskuussa käyttöön sisälogistiikan liikennesäännöt, kertoo työsuojeluvaltuutettu, asentaja Tero Kaukonen.

– Säännöt oli pakko luoda, sillä väkimäärä ja pinta-ala ovat kasvaneet, eikä liikenne tule vähenemään. Menee oma aikansa, että ne iskostuvat työntekijöiden selkärankaan.

Työtekijät liikkuvat halleissa jalan, potkulaudoilla, polkupyörillä, trukeilla ja tietysti myös oman talon tuotteilla eli pienkuormaajilla.

– Työsuojelu on täällä todella hyvällä mallilla. Työnantaja on antanut aika hyvin resursseja, ja täällä on aina tartuttu heti toimeen, jos jotain epäkohtia on löytynyt.

Melu ja ilmanlaatu ovat Kaukosen mukaan ikuisuuskysymyksiä. Niitä on koetettu saada kuriin muun muassa työkaluvalinnoilla ja kohdepoistoilla.

Viimeksi tehtaassa on parannettu hitsaamon ilmanvaihtoa vaihtamalla käsihitsauksen kohdepoistoletkut työpistekohtaisiin huuviin.

– Niiden ansiosta hitsaaja voi työskennellä keskeytyksettä, koska huuva kerää hitsaushuurun koko työskentelyalueelta.

Uusissa huuvissa on myös nykyaikainen led-valaistus, Kaukonen kertoo.

– Hyvä valaistus parantaa työn laatua. Ratkaisu oli hitsaamon työntekijöiden mieleen ja se on lisännyt myös työn mielekkyyttä.

 

HUOLLOT HOITUVAT SUKKELAAN

”Tässä työssä on haastetta ja vapautta”, sanoo huoltoasentaja Erkki Lahtinen.

Tuliterien kuormaajien lisäksi Avant Tecnon tehtaalla näkee käytettyjä koneita, sillä tehtaan tiloissa toimii myös huolto.

– Pääkaupunkiseudultakin asiakkaat käyttävät koneitaan täällä huollossa, koska he tietävät, että täältä saa nopean palvelun, kertoo huoltoasentaja Erkki Lahtinen.

Sukkelan palvelun tae on se, että tehtaalla varaosat ovat paremmin asentajien ulottuvilla kuin sopimushuoltajilla.

Lahtinen tuli taloon jo Avant Tecnon edeltäjän, Ylö-Tehtaiden, aikaan. Hyvä työilmapiiri, mukavat esimiehet ja työn vaihtelevuus ovat pitäneet hänet samalla tontilla 39 vuotta.

– Tässä työssä on haastetta ja vapautta. Jos homma luistaa, pomo ei puutu asioihin, ja päivät ovat aina erilaisia. Yhteistä on vain se, että kädet ovat sananmukaisesti paskassa, Lahtinen nauraa.

Se onkin Lahtisen työn ainoa varjopuoli. Karjatiloilla käytettävät laitteet kun tulevat huoltoon usein suoraan navetasta.

– Päivääkään en ole ollut työttömänä. Vuosina 2008–09 oli lomautuksia, mutta ne oli niin hienosti järjestetty, että joka tili tuli, mutta se oli vaan tavallista pienempi.

Liittoon Lahtinen on kuulunut pian 40 vuotta.

– Se on vähän kuin vakuutusmaksu. Se turva on olemassa, jos jotain sattuu – sillä erotuksella, että Teollisuusliitossa on saatavana muitakin palveluita.

 

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT EMMI KALLIO

REPORTAASI: Aste palasi suomalaisomistukseen – ”Me olemme täällä kuin yhtä isoa perhettä”

Forssalainen ammattikylmälaitteita valmistava Aste Finland palasi entisille suomalaisomistajilleen viime kesänä. Belgialaiskonserni oli ostanut kasvuyrityksen kolme vuotta aikaisemmin, mutta päätyi myymään sen takaisin liikevaihdon romahdettua. Työntekijät huokaisivat helpotuksesta, vaikka koronapandemian kuristusote varjostaakin uutta alkua.

KUVA YLLÄ: Tiiminvetäjä Tomi Eloranta liimaa lediprofiilin kiinnityslistaa. Hänen mielestään kylmälaitteiden valmistus ei ole ”rakettitiedettä”, joten tiiminjäseniä voidaan vaihdella keskenään aaltoilevan työtilanteen mukaan. Taustalla pääluottamusmies Riku Saloinen.

4.12.2020

ASTE FINLAND OY

PERUSTETTU 2010
KOTIPAIKKA Forssa
TUOTANTO Räätälöitäviä ammattikylmälaitteita
HENKILÖSTÖ 38, joista tuotannossa 24
LIIKEVAIHTO 8,4 miljoonaa euroa (2019)

Kaikki näytti hyvältä keväällä 2017. Puolentoista vuoden neuvottelujen jälkeen Aste Finland Oy:n osake-enemmistö myytiin belgialaiselle kylmälaitevalmistajalle DRU Internationalille. DRU oli osa belgialaista Groep Heylen -investointikonsernia. Vientivetoinen forssalaisyritys iloitsi saatuaan leveämmät hartiat, mikä tarjosi paremmat mahdollisuudet sen havittelemaan nopeaan kasvuun.

Asteen johto pysyi entiseen tapaan suomalaiskäsissä. Kaupan syntyessä yritys tahkosi hyvää tulosta yltäen sinäkin vuonna 10 miljoonan liikevaihtoon. Parin vuoden kuluessa yhteistyösuhde alkoi kuitenkin rakoilla. Suomalaisen henkilöstön käsityksen mukaan yrityskulttuurien eroavaisuudet jäykistivät tuotantoa ja vahingoittivat pitkäjänteisellä työllä rakennettuja asiakassuhteita.

Yrityksen johtamiseen liittyvät näkemyserot ja keväällä Eurooppaan rantautunut koronapandemia johtivat liikevaihdon romahtamiseen. Vielä vuonna 2018 Aste teki ennätysliikevaihdon, 12 miljoonaa euroa. Viime vuonna se oli supistunut jo reiluun 8 miljoonaan. Tänä vuonna ylletään hädin tuskin 6,5 miljoonaan euroon.

Asteen työntekijät toteavat, että uudet omistajat eivät puuttuneet tuotannon toimintaan. Jotain havaittiin kuitenkin olevan vialla, kun belgialaisten vierailut lisääntyivät tehtaalla viime vuonna. Huoli kasvoi entisestään suomalaisten avainhenkilöiden alkaessa irtisanoutua tehtävistään yksi toisensa jälkeen viime syksystä lähtien.

– Päätöksentekoa vietiin yhä enemmän ulos tehtaalta. Kun brändäyksen yhteydessä kiinnitimme tuotetarroja kaappien kylkiin, niiden sisältö piti tarkistuttaa Belgiassa asti, ihmettelee yli viisi vuotta tehtaalla työskennellyt juottaja ja tiiminvetäjä Tomi Eloranta.

Tiiminvetäjä Jyrki Vuorema työskenteli aiemmin Helkama Forsten tehtaalla. Hän laittaa eristeallasta koneikon pohjaan ja runkoon kiinni. ”Jos havaitsemme helpomman tavan tehdä työvaihe, emme tarvitse muutoksen tekemiseen esimiehen lupaa.”

Samoissa tehtävissä ja yhtä pitkään Asteella työskennellyt Jyrki Vuorema kertoo työntekijöiden pelänneen kaupanteosta lähtien sitä, että yrityksen tuotanto viedään ulkomaille. Vuorema sanoo nähneensä vuosien varrella monen forssalaisfirman alasajon.

– Ajateltiin, että ne ostavat tuotteet, työkalut ja osaamisen ja vievät ne mukanaan. Mutta niin ei onneksi käynyt, Vuorema sanoo.

Kun työntekijät kuulivat entisten suomalaisomistajien ostaneen yrityksen heinäkuussa takaisin belgialaisten pari vuotta sitten perustamalta Creative Cooling Group -konsernilta, vaihetyöntekijä ja työsuojeluvaltuutettu Maija Hakala kertoo henkilöstön tunteneen valtavaa helpotusta.

Tutut esimiehet ja johtohenkilöt palasivat ruoriin. Vaikka tuotanto on supistunut koronan takia rajusti ja lomautukset ovat päällä, usko tulevaisuuteen on palannut.

– Mehän olemme täällä kuin yhtä isoa perhettä, Hakala kuvaa tehtaalla vallitsevaa hyvää tiimihenkeä ja toimivaa keskusteluyhteyttä johtoon päin.

Vaihetyöntekijän ja työsuojeluvaltuutetun Maija Hakalan tehtävin kuuluu putsata ja varustella kaapit. Hän pesee lasiosat sekä kiinnittää hintalaput ja tarrat tuotteiden kylkiin.

HELKAMA FORSTEN RAUNIOILLA

Aste Finland Oy perustettiin vuonna 2010. Kylmälaitevalmistaja Helkama Forste oli lopettanut toimintansa Forssassa kaksi vuotta aiemmin siirtäen tuotantonsa Unkariin ja Venäjälle. Paikkakunnalla oli jäänyt 150 ihmistä työttömiksi. Myöhemmin myös yhtiö itse ajautui konkurssiin. Yhtiössä työskennelleet kuusi toimihenkilöä perustivat uuden ammattikylmälaitteita valmistavan yrityksen Helkama Forsten raunioille.

Asteen silloinen ja myös nykyinen toimitusjohtaja Jussi Salonen toimi aiemmin Helkama Forsten tuotekehitysjohtajana vastuualueinaan Suomen, Norjan, Venäjän ja Unkarin yksiköt. Hänen mielestään päätös siirtää tuotanto ei vaikuttanut järkevältä.

– Kokoonpanotyön hinta Suomessa ei ole mikään peruste siirtää tuotantoa muuhun maahan. Jos niin menetellään, sillä koetetaan peitellä todellista syytä.

Salonen muistuttaa, että tuhannen euron kylmälaitteen valmistukseen käytetään kokoonpanotyötä vain kaksi ja puoli tuntia. Hän joutui vertailemaan työnsä puolesta Helkama Forsten peruslaitteen valmistusaikaa ja kustannuksia eri yksiköissä. Muissa maissa ei päästy lähellekään suomalaista kustannustehokkuutta.

– Meille on ollut jo toistakymmentä vuotta selvää, että henkilöstökulujen takia Suomi on hyvä paikka valmistaa, Salonen tiivistää.

Kylmälaitevalmistuksessa juottaminen on vaativin työvaihe. Topi Michelsson juottaa höyrystimen kiinni kompressoriin.

Asteen perustajat uskoivat kylmälaitevalmistuksen olevan Suomessa kannattavaa bisnestä. He lähtivät pienin askelin täyttämään Helkama Forsten jättämää aukkoa. Yrityksen asiakaslähtöinen tapa toimia ja valmistaa toiveiden mukaisesti räätälöityjä tuotteita herätti heti kiinnostusta.

– Pidimme tiiviisti yhteyttä asiakkaisiimme. He pääsivät vaikuttamaan jopa laitteiden muotoiluun. Halusimme tehdä tuotteet juuri heidän tarpeisiinsa ja tiloihinsa sopiviksi, Salonen kertoo.

– Meillä piti olla ne vakiolaitteet kuten muillakin, mutta halusimme luoda uusia asennuspaikkoja kylmälaitteille. Niitä voitiin sijoittaa vaikka kauppojen aulaan tai tiskeille. Mitä pienempi ja haasteellisempi tila, niin sen kilpailukykyisempiä me olimme.

Asteen tehtaalla tuotantoa ohjataan notkean lean-ajattelun pohjalta. Tuotanto on jaettu pienempiin linjakokonaisuuksiin, jolloin jokaisella linjalla on oma kylmäteknisiä yksiköitä tuottava osuutensa. Mutta niihin on jätetty myös räätälöinnille tilaa.

– Tuotantotiloista ei löydy pitkiä rullaratoja. Emmehän voi olla varmoja, millaisia laitteita huomenna valmistetaan. Meillä on siellä hyvin ohjautuva solutuotanto.

KORONA TYHJENSI TILAUSKIRJAT

Asteen toimiva johto oli tyrmistynyt, kun heidän luomansa menestyskonsepti ei kelvannut uusille omistajille. Belgialaisten tapa toimia oli jäykkä ja byrokraattinen. Suomalaiset olivat solmineet vuosien jalkatyön avulla luottamuksellisia asiakassuhteita Keski-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Nyt belgialaiset ottivat ne hoitaakseen omalla tavallaan, johon eivät läheiset kontaktit kuuluneet.

– Olimme alusta lähtien tehneet yhteistyötä panimoiden kanssa. He taas markkinoivat suoraan liikeketjuille ja kahviloihin. He hinnoittelivat tuotteensa asiakkaiden arvon mukaan, mikä ajattelu oli meille täysin vierasta, Asteen kehitystyössä alusta asti mukana ollut, nykyinen Sisu Coolers Oy:n toimitusjohtaja Saku Pelto-Knuutila muistelee.

Sisu Coolers Oy:n toimitusjohtaja Saku Pelto-Knuutila työskenteli aiemmin Helkama Forsten työnjohtajana ja laatupäällikkönä. Hän irtisanoutui belgialaisomisteisesta yhtiöstä tammikuussa.

– Johtaminen oli hierarkkista. Jokainen pakotettiin omaan lokeroonsa ja toimenkuvaansa. Lopulta emme saaneet edes puhua yrityksen sisäisistä asioista keskenämme. Me olimme tottuneet mataliin organisaatiotasoihin, jolloin yhteistyökin sujui kitkattomasti, selittää Asteen tuotantopäällikkö Anne Järvinen.

Asteen asiakkaat reagoivat tylyyn kohteluun vetäytymällä. Yrityksen suomalaisia avainhenkilöitä irtisanoutui vahvojen näkemyserojen vuoksi. Koronapandemia iski vuodenvaihteen jälkeen Suomeen koko voimallaan. Asteen tilauskirjat tyhjenivät äkkiä. Koko vuodeksi tilauksensa jo tehneet asiakkaat päättivät jäädyttää ne. Myrkkyä kylmälaitevalmistajalle olivat myös ravintoloiden sulkeminen ja yleisötapahtumien peruminen.

Liikevaihdon romahdettua belgialaiset kypsyivät myymään yrityksen takaisin entisille omistajilleen, jotka olivat ehtineet jo perustaa uuden yrityksen. Tämän firman lopulliseksi nimeksi vahvistui Sisu Coolers Oy. Se omistaa nyt sataprosenttisesti Aste Finlandin osakkeet. Coolersin toimialaan kuuluvat kylmälaitteiden huolto ja varastointipalvelut.

”Me olemme tottuneet mataliin organisaatiotasoihin, jolloin yhteistyökin sujuu kitkattomasti”, Asteen tuotantopäällikkö Anne Järvinen sanoo.

LOMAUTUKSIA JA PULAA KOMPONENTEISTA

Pääluottamusmies Riku Saloinen kertoo, että tehtaalta oli syyskuussa lomautettuina 15 työntekijää. Pelättävissä on, että mikäli korona jatkuu, saattavat vuodenvaihteessa tulla vastaan ensimmäiset irtisanomiset. Tavallisesti lomautuksiin joudutaan Asteella turvautumaan loppuvuodesta.

– Tämä on hyvin kausiluonteista työtä. Kylmälaitteiden sesonki käynnistyy vuodenvaihteessa. Joka kevät palkataan ehkä parikymmentä sesonkityöntekijää, joista usein on voitu myös pari vakinaistaa. Nyt sellaiseen ei ole ollut mitään mahdollisuutta.

Asteen tuotannossa pyritään keskittymään ydinosaamiseen ja loppukokoonpanoon. Kaikki kylmätekniikka kokoonpannaan itse, mutta samalla nojaudutaan vahvaan alihankintaverkostoon. Tehtaalle ostetaan valmiita osakokoonpanoja ja kylmälaitteiden runkoja. Ohutlevykomponentit toimitetaan valmiiksi pinnoitettuina ja maalattuina.

”Tämä on hyvin kausiluonteista työtä. Kylmälaitteiden sesonki käynnistyy vuodenvaihteessa”, pääluottamusmies Riku Saloinen kertoo.

Tehtaan neljä tuotantolinjaa on jaettu tuoteryhmien mukaan. Osakoonnissa kaappeihin kasataan lauhduttimet, höyrystimet ja ohjausyksikkökellot. Avolinjalla valmistetaan katot, takaseinät, verhopellit ja hyllyt. Kun koneikko on valmis, kaappi viedään juotettavaksi. Sähkölaitteet testataan ja katsotaan myös, etteivät asennetut kylmäaineet vuoda.

Pääkasauksessa kaappiin laitetaan kiinni lasikyljet, katot ja takaseinät. Koneikkoon kiinnitetään kaikki osakoonnissa valmistetut osat. Sen jälkeen tuote menee varusteluun. Koronapandemia on aiheuttanut ongelmia ja viiveitä tuotannossakin. Danfoss toimittaa tehtaalle eurooppalaisia kompressoreita, joihin tulee elektroniikka Kiinasta.

– Kun Kiinan rajat menivät kiinni, emme saaneet sieltä komponentteja. Piti turvautua vaihtoehtoisiin ratkaisuihin, tiiminvetäjä Eloranta sanoo.

 

EKOLOGISEMPIA KYLMÄLAITTEITA

Aste Finland Oy:n toimitusjohtaja Jussi Salonen kertoo kylmälaitebisneksessä olevan Euroopan unionin tasolla 650 miljoonan euron markkinat. Yritys tavoittelee kolmen vuoden aikana 15 miljoonan euron liikevaihtoa. Forssassa tehtävistä kylmälaitteista menee kaksi kolmasosaa vientiin.

EU-lainsäädäntöön on tulossa maaliskuussa 2021 muutoksia, jotka pakottavat kylmälaitevalmistajat tekemään entistä ekologisempia kylmälaitteita. Salonen pitää tervettä kilpailua ruokkivia ja energiansäästöön kannustavia muutoksia tervetulleina.

Asteen kilpailijat ovat ulkomaisia yrityksiä. Yrityksen isoimmilla asiakkailla, kuten tunnetuilla panimoilla, on valtavia ostopotentiaaleja. Heineken ostaa vuosittain noin 100 000 kylmälaitetta. Jos toimittaja haluaa olla tällaisen kysynnän vallitessa uskottava, sillä on oltava muskeleita. Siihen pk-yritys kykenee useimmiten vain verkostoitumisen kautta.

– Mikäli meillä on hyvä verkosto ja alihankintaketju, jotka kykenevät esiintymään ja laatimaan tarjouksia yhdessä, se parantaa merkittävästi jokaisen verkostoon osallisen kilpailukykyä, Salonen maalailee.

Mikael Ahonen asentaa led-valoja noutokaappiin, joka on korona-ajan hittituote kaupassa asiointia vältteleville tuoretuotteiden ostajille.

Aste kiittelee Forssan kaupunkia hyvästä yhteistyöstä, joka on luonut edellytykset tuotannon kasvattamiselle. Yrityksen valmistus on kaupungin vuokratiloissa, joita kaupunki on yhdessä yrityksen kanssa laajentanut jo kahdesti. Laajennuksilla on lisätty hallitilaa yhteensä 3 000 neliötä.

Vuosien varrella Asteen tuoteperheeseen on tullut yhä raskaampia ja vaikeammin käsiteltäviä yksiköitä. Tuotantoon onkin voitava tulevaisuudessa rakentaa puoliautomaattinen kokoonpanolinja.

– Isoimmat laitteet alkavat olla kohta jo auton kokoisia. Tällä uudella linjalla kaappeja voitaisiin varustella samalla tavalla kuin autonrunkoa.

Koronapandemia oli kova isku koko elinkeinoelämälle, mutta synnytti se myös innovaatioita. Kun kylmälaitevalmistajan loppuasiakkaat alkoivat koronan takia karsastaa kaupassa käyntiä, nettiostosten määrä lähti jyrkkään nousuun.

Nettikauppa loi tilaa myös noutokaapeille, joihin asennettuihin kylmätiloihin on mahdollista laittaa valmiiksi ja asiakkaan haettavaksi ruokatavaraostokset. Vähittäiskauppaketjut ja muut tuoretuotteita myyvät tahot tarttuivat innokkaasti uuteen palvelumuotoon.

– Noutokaappien kysyntä lähti räjähdysmäiseen nousuun. Vahvan tilauskannan vuoksi teemme niitä nyt niin paljon kuin vain rahkeet kestävät.

Patrik Korkkinen työskentelee varastossa.

 

TEKSTI MARKKU TASALA
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

REPORTAASI: Printscorpio – Aitoon ihme, tekstiilejä painava yritys

Printscorpio Aitoossa on jäänyt Pohjoismaiden ainoaksi näin monipuoliseksi tekstiilipainoksi. Yritys ei ole perustamisestaan vuonna 1984 lähtien koskaan lomauttanut tai irtisanonut ketään. Pieni ja tiivis työporukka painaa hyvissä tunnelmissa tekstiiliä asiakkaalle kuin asiakkaalle. Tiloja vain saisi olla enemmän, lämpöjä vähemmän.

KUVA YLLÄ: Printscorpio tarvitsee moniosaajia, sillä yritys käyttää painotöissään monia eri tekniikoita. Laakapainolla ovat töitä tekemässä tekstiilipainaja Outi Lyytikäinen ja Sami Varvas.

PRINTSCORPIO OY

PERUSTETTU 1984
OMISTAJAT Tommi Helminen, Jarkko Helminen ja Outi Helminen-Järvinen puolisoineen
KOTIPAIKKA Aitoo, Pälkäne
TUOTANTO Avainlipputuotteina lippuja, viirejä, mainostekstiilejä, sisustustuotteita ja vaatteita
HENKILÖSTÖ 21, joista tuotannon työntekijöitä 17
LIIKEVAIHTO 2,3 miljoonaa euroa (2019)

Tekstiilityöntekijä, työsuojeluvaltuutettu Sami Varvas on juuri laittanut kankaan kiinni laakapainokoneen mattoon.

– Sen jälkeen laatta kohdistetaan siihen kankaaseen, laitetaan väriä ja sitten lähdetään painamaan, Varvas selittää 5-asemaisen laakapainokoneen työprosessia.

Tämän jälkeen Varvas ajaa märän, painetun kankaan uunin läpi, joka kuivaa kankaan.

Nykyisen Printscorpio Oy:n omistajat ovat kolme Helmisen sisarusta puolisoineen. Varvas tuli aikoinaan sisarusten isän Helmipainoon kesätöihin. Työhistoriaa piisaa 24 vuotta, ja Varvas kuuluu parinkymmenen hengen työporukan lukuisiin moniosaajiin.

Työsuojeluvaltuutettu, tekstiilityöntekijä Sami Varvas arvostaa yrityksen ottamaa linjausta ympäristövastuusta. Hän itse ravustaa ja kalastaa, ja vesien pitäisi pysyä puhtaina kantojen säilymiseksi.

– Olen työskennellyt alan yrityksissä pienestä pitäen, ensimmäiseksi nurmikkoja leikkaamassa kesätöissä. Minulla on autonasentajan koulutus. Koulusta päästyäni kävin armeijan ja sen jälkeen menin töihin tuohon viereen Paradoxille kymmeneksi vuodeksi. Se oli saman alan firma, mutta sitten kun tänne tuli uusi painokone, siirryin tänne.

– Olen painokoneella, värikeittiössä, pesulassa, varastossa. Ja kaikenlaista joutuu korjaamaan. Sillä mennään, Varvas virnistää.

– Viimeksi asensin höyryttimeen uudet vastukset, Varvas toteaa paljastaen samalla sen, että korjaushommat ovat sittenkin niitä kaikkein mieluisimpia – sillä autonasentajan taustalla.

PUHUMINEN HELPPOA, TILAT VAIKEAT

– Meistä jokainen kommunikoi koko ajan omistajien kanssa. Hehän tekevät tuotannossa töitä meidän joukossamme.

Järjestyksen pitäminen on työsuojeluvaltuutetun mielestä kuitenkin ”mennyt tiukille”.

– Digiaika on nyt in, uusia tulostimia tulee, mutta halli ei voi laajentua. Meillä on kangasvarastoja tuolla pellon toisella puolella. Toivoisin tänne lisää tilaa. Näin järjestys olisi helpompi säilyttää eikä tarvitsisi mennä ihan ympäri kylää…

Lämpö on myös haaste, sillä niin painokoneet, värejä kiinnittävä painehöyrystin kuin kankaat lopuksi kuivaava ja levittävä raami tuottavat lämpöä. Esimerkiksi höyristin hönkää ympäriinsä 170 asteen kuumuuksia. Lämpötilojen alentamiseen on kuitenkin jo yritetty löytää ratkaisuja, Varvas kertoo.

TYÖ MIELEKÄSTÄ

Tekstiilityöntekijä, kaaviontekijä Katri Tuuri on tekemässä samalla laakakoneella asiakkaalle lyhyitä, viiden metrin värimallituksia.

– Sitten kun asiakas on hyväksynyt mallit, päästään tuotantoon.

Tuuri on Printscorpiolla mainiosti viihtyvä moniosaaja hänkin. Ammattitaitonsa Tuuri on hankkinut työn ohessa, peruskoulupohjalta.

– Tänä vuonna tulee yrityksessä 25 vuotta täyteen. Minä tykkään olla täällä, työ on mielekästä ja saan tehdä monenlaista. Välillä olen valottamassa. Toisinaan tehdään kaaviot ihan leikkaamalla, piirros alle ja siitä leikataan. Välillä laitan painokoneeseen reunanauhoja, välillä olen väriä laittamassa… Piirtämö ja ompelimo ovat ainoat paikat, joissa en ole luvannut olla!

Tekstiilityöntekijä Katri Tuuri kehuu tehtäviensä monipuolisuutta ja kertoo viihtyneensä yrityksen leivissä jo 25 vuotta.

Ergonomiassa lienee vielä petrattavaa, jalkojen alla on sementtilattia.

– Kun näin kauan on ollut, tuleehan niitä kulumia. Polvissa on kulumia. Lattia on kova. Ja toisinaan joutuu polvilleen koneen päälle roskia ottamaan.

Tuuri tykkää paitsi työstään, myös työporukoista.

– Meillä on hyvä ilmapiiri, tullaan hyvin toimeen kaikkien kanssa.

TYÖNANTAJA KUUNTELEE, KONEETKIN KELPAAVAT

– Tämä on polyesteriä. Tästä saa leggingsejä, jumppavaatteita tai mitä nyt halutaankaan, vaikka uikkareita.

Tekstiilityöntekijä, tekstiilimuotoilija (AMK) Leena Hämäläinen tekee töitä ”prässillä”. Kone siirtää paperilla olevat kuviot lämmön ja paineen avulla kankaaseen. Yrityksen leivissä Hämäläinen on ollut kahdeksan vuotta.

– Meillä on mukavaa porukkaa, ja minä tykkään tehdä töitä käsilläni. Mutta kyllä minä taidan pitää koneistakin. Koulussa oli paljon sellaista näpertelyä. Sekin oli ihan jees, mutta kun tehdään isommassa mittakaavassa, on järkevää käyttää koneita.

Leena Hämäläinen ja Katri Sandberg Printscorpion prässikoneella.

Hämäläinen arvostaa kovasti sitä, että työnantaja kuuntelee työntekijöiden toiveita.

– Minulla on vuoroviikkolapsi. Tosi joustavasti saan tehdä lyhyempää päivää, kun lapsi on minulla, ja vastaavasti sitten pidempää päivää muilla viikoilla. Ja todella hyvin saa yleensä sovittua, jos on jokin oma meno.

– Siihenkin vastattiin heti, kun toivoin, että saisin vähän monipuolisempia hommia. Minulle tämä sopii. Ja uskon, että tämän takia ymmärrän myös muita työntekijöitä. Ymmärrän, missä ja miksi se kangas oikein viipyy… ja voin ehkä tehdäkin asialle jotakin.

Jos nyt vielä pitäisi yrityksessä jotain petrata, tarjoaa Hämäläinen ratkaisuksi eräänlaisten tuumaustaukojen pitämistä.

– Oman väen kanssa voisi miettiä ja keskustella, miten saataisiin oma tuotantoprosessi jouhevammaksi. Meidän kilpailuvalttimme on se, että teemme monenlaista. Mutta se taas aiheuttaa solmukohtia, joihin tulee yht´äkkiä paljon tavaraa. Kun voitaisiin jakaa töitä, saataisiin tavara ehkä joustavammin eteenpäin, Hämäläinen tuumailee.

”VÄÄRÄ” TYÖ, MAINIO TYÖPORUKKA

Pesulan puolelta löytyy toinen mies, joka on hänkin viihtynyt 24 vuotta ihan ”väärissä” hommissa.

– Olin penskana leipomossa töissä. Siitä kai sitten tuli ajatus, että ryhdyn leipuriksi. Koulut kävin, mutta kun en leipurin hommia heti saanut niin tulin tänne, kertoo tekstiilityöntekijä Janne Kostiainen.

– En tykkäisi olla isossa firmassa töissä. Varmaan tämä työporukka saa viihtymään. Me ollaan kaikki vähän omaa sakkia, Kostiainen kuvaa mielissään.

Vuosien varrella on Kostiaisen mielestä menty niin työergonomian kuin ympäristönkin kannalta eteenpäin. Esimerkiksi kaasulla toimiva raami laitetaan kaikissa mahdollisissa väleissä kiinni.

– Kyllä siitä huolehtii jo kuumuudenkin takia…

”Me ollaan kaikki vähän omaa sakkia”, sanoo tekstiilityöntekijä Janne Kostiainen.

Pesulan paikkaa on muutettu kolme kertaa, mutta aina on saatu kevennyksiä prosessiin. Kostiainen ottaa esimerkiksi linkoukseen liittyvän työvaiheen.

– Aiemmin pesusta tulleet tekstiilit vedettiin käsin aisan yli linkoon. Ja käsin lingosta pois. Nyt meille tuli avaaja. Se säästää aika paljon kroppaa, Kostiainen iloitsee.

– Onhan työ jälkensä jättänyt. Mutta aika paljon riippuu siitä, missä kunnossa pitää itsensä. Olen huomannut, että ei riitä, että käyttää koiran pihalla, Kostiainen naurahtaa.

Mies kertoo lenkkeilyn ohella ottaneensa harrastuksekseen nyt myös melonnan.

Kostiainen kehuu muiden työntekijöiden tapaan yrityksen ilmapiiriä. Myös työnantaja vie pisteet kotiin.

– Aina voi mennä puhumaan, ihan suoraan voi mennä asiansa sanomaan.

LIPPUJA, VIIREJÄ, STANDAAREJA….

Mira Weck-Heinosella, ompelija-artenomilla on ompelimossa työn alla vähän erikoisempi ja harvinaisempi tekstiili, joka valmistuu melkein 10 vuoden ompelukokemuksella.

– Teen kaksipuoleista, kaksikielistä jättistandaaria. Laitan etu- ja takapuolen kankaat ja välikankaan neuloilla kiinni. Sitten menen ompelemaan kankaat toisiinsa kiinni ja käännän työn kääntöaukosta, Weck-Heinonen kertoo.

Ompelija-artenomi Mira Weck-Heinoselle työ on mieluisaa, kunhan siihen on riittävästi aikaa.

– Täällä luotetaan työntekijöihin, ei ole kellokortteja, hyvä on työnantaja. Ja minulla on mukavat työkaverit, luottelee ompelija työpaikkansa hyviä puolia.

Jo useampaan kertaan mainitun kuumuuden ohella Weck-Heinonen mainitsee työn rasittavista puolista kiireen, joka aiheuttaa stressiä.

– Saman päivän lähtöjä voi tulla tosi myöhään. Mutta kyllä me tiimityötäkin tehdään, jaetaan tarvittaessa töitä ja autetaan, Weck-Heino huomauttaa.

Ompelijana työskentelee myös yrityksen pääluottamusmies Mirja Tuominen. Printscorpiolla on työvuosia takana yhdeksän. Omasta työstään Tuominen sanoo, että lippujen ompelua on kaikkein eniten. Varastotkin on pidettävä riittävässä vahvuudessa.

– On löydyttävä lippuja ja maakuntaviirejä. Sokoksen ja Prisman lippuja pitää löytyä aina, ja eri kokoja.

Aikoinaan kaavanpiirtäjä-leikkaajaksi ylioppilastutkinnon jälkeen valmistunut ompelija toteaa vielä, että samaa sarjaa voi joutua työstämään useamman päivän putkeen. Se käy niskaan ja hartioihin. Sormet ovat taas kovilla silloin, kun sisäsomisteisiin ommellaan silikonivahvisteita. Näpeillä on pidettävä kangas ja silikoni tarkkaan tasoissa, vaikka kangas venyy, silikoni ei.

Pääluottamusmies, ompelija Mirja Tuominen toteaa, että useampi päivä samaa ompelutyötä peräkkäin pistää hartiat ja niskan koville.

LIITTO VASTAA, MUTTA TES EI AUKENE

Printscorpiolla tuotannosta työskentelevistä ja omistajasukuun kuulumattomista kaikki ovat kahta lukuun ottamatta Teollisuusliiton jäseniä.

Tuominen sanoo, että hänestä tuntuu kyllä erittäin helpolta soittaa liittoon ja kysyä neuvoa. Mutta työehtosopimuskirjan tekstien muoto ei hänelle oikein kelpaa.

– Tessin sanamuodot ovat aika ihmeellisiä. Ei niistä saa selvää. TEAMin aikaan tessissä oli erotettu väreillä, missä käsiteltävä asiaa vaihtuu. Nyt on vain aakkosellinen hakemisto, Tuominen kritisoi.

Pääluottamusmies vahvistaa tiedot siitä, että yrityksessä ei ole koskaan lomautettu tai irtisanottu ketään. Koronan takia on kuitenkin jouduttu käymään yt-neuvottelut. Niissä sovittiin lähinnä siitä, että syksyllä katsotaan uudelleen, onko tarvis lomautuksiin.

– Näillä näkymin tarvista ei ole. Nyt on ihan älyttömästi töitä. Ei pelota firman tulevaisuus tällä hetkellä.

Ompelijamodisti Tiia Lempinen sanoo pitävänsä työstään Printscorpiolla. Yrityksessä hän aloitti vakinaisena kaksi vuotta sitten, useamman kesätyöjakson jälkeen.

KAIKKEA KAIKILLE, TOIMII

– Painetut tekstiilit ovat aika laaja sortimentti. Se on ollut meidän haittamme, mutta myös pelastuksemme. Kaikkien liiketoimintaperiaatteiden vastaisesti me teemme kaikille kaikkea, toimitusjohtaja Tommi Helminen kertoo.

Asiakaslähtöisyys on kantanut hedelmää. Printscorpio on Helmisen ja myyntijohtaja Ari Järvisen mukaan tällä hetkellä Pohjoismaiden monipuolisin tekstiilipaino: Kukaan muu ei tee digi-, laaka- ja rotaatiopainatuksia metritavaralle lähes kaikille tekstiilikuiduille ja niille tarpeellisia jälkikäsittelyjä.

Printscorpio on ottanut johtotähdekseen ympäristö- ja yhteiskunnallisen vastuullisuuden. Yrityksen käyttämä sähkö tulee vain uusiutuvasta energiasta. Katolla on 228 aurinkopaneelia.

– Paneeleita ei asennettu kehumisen vuoksi. Paneelit antavat neljänneksen koko vuonna käyttämästämme sähköstä, jopa ylikin. Laskimme, että sijoitus maksaa itsensä takaisin 8,5 vuodessa, Helminen toteaa.

Osoituksena ympäristövastuusta yrityksen katolla on 228 aurinkopaneelia. Ajan kuluessa ne ovat myös kustannustehokas tapa tuottaa sähköä.

Avainlipputuotteet, kierrätysmateriaalien käyttö, sublimaatiopainon paperien kierrättäminen edelleen suojapapereiksi autokorjaamoille, yhteistyö Kokemäenjoen vesiensuojeluyhdistyksen kanssa vielä olemassa olevien ongelmien ratkaisemiseksi…

– Meidän vastuullisuutemme on tekoja, ei sanoja, Järvinen kehaisee.

Keinokuitukankaat tulevat lähinnä Saksasta ja Italiasta, ja niiden vastuullisuus on Helmisen mielestä helpommin todennettavissa.

– Puuvillapuoli on ongelmallisempi. Niiden tuotantoketjut ovat pitkiä. Puuvilla tulee Kiinasta ja Pakistanista, Helminen kertoo.

Kummatkin johtajat ovat vakuuttuneita, että Printscorpion valitsema linja on juuri se, jonka ansiosta yritys on edelleen toiminnassa, vaikka suomalaisen tekstiiliteollisuuden kulta-ajat ovat kaukana, kaukana takanapäin.

– Isojen sarjojen tekeminen ei edes kiinnosta, mutta yksittäisiä, pieniä eriä ei kannata teettää kauhean kaukana, Järvinen sanoo.

– Ja jotkut asiakkaat jopa vaativat, että tuotteet tehdään kotimaassa, Helminen jatkaa.

Järvinen painottaa, että laadukkaasta, kierrätetystä polyesteristä tehty salkolippu kestää vuoden jatkuvaa käyttöä ulkoilmassa, kun Kiinasta halvalla ostettu lippu pitää vaihtaa samassa ajassa kolmasti. Järvinen muistuttaa vielä, että kunnon lippu on paitsi euroissa edullisin, paras myös ympäristön kannalta.

– VTT on tehnyt laskelman siitä, että jos tuote kestää viiden vuoden sijasta viisi vuotta ja neljä kuukautta, on sen painatuksen hiilijalanjälki jo kompensoitu.

– Ja millaista mainosta on yritykselle, jos sen salossa liehuu repaleinen lippu?

Yrityksen pesulassa käsitellään tekstiilejä painamisen jälkeen. Lippupyykin linkousta hoitamassa viimeistämötyöntekijä Katri Sandberg.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

REPORTAASI: Koboltin jalostus työllistää Kokkolassa

Koboltin jalostaja Freeport Cobalt on merkittävä työllistäjä Kokkolassa. Tuotannossa tekee työtään yli sata teollisuusliittolaista.

KUVA YLLÄ: Prosessityöntekijä Jukka-Petri Harju katselee Freeport Cobaltia pitkällä perspektiivillä. Työura yrityksessä alkoi jo 25 vuotta sitten edellisen omistajan leivissä.

23.9.2020

FREEPORT COBALT OY

PERUSTETTU Aloitti nykymuodossaan 2013. Jakautui viime vuonna yrityskaupan seurauksena kahteen yhtiöön; Freeport Cobalt Oy:hyn ja Umicore Finland Oy:hyn.
KOTIPAIKKA Kokkola
TUOTANTO Kobolttijalosteita: hienopulvereita ja kemikaaleja
HENKILÖSTÖ 191, joista tuotannossa 109
LIIKEVAIHTO Vuoden 2020 arvio noin 200 milj. euroa

Sähköasentaja Tino Kiviniemi on ollut Freeportilla töissä pari vuotta. Sitä ennen 24-vuotias Kiviniemi pyörähti yrityksessä myös kesätöissä.

Kokkolan suurteollisuusalueella toimiva koboltin jalostaja Freeport Cobalt Oy lukeutuu edelleen toimialansa isoihin yrityksiin. Ei kovinkaan kauan sitten yhtiö oli vielä jopa suurin teollinen toimija koko maailman koboltinjalostuksen tuotantoketjussa.

Kiinalaisten mukaantulo myös koboltinjalostukseen on pienentänyt yrityksen markkinaosuutta aikaisemmasta. Osansa oli myös toki myös siinä, että yhtiöstä iso siivu siirtyi viime vuoden lopussa yrityskaupan myötä Umicore-nimiselle yhtiölle. Freeportin omistuspohja on Yhdysvalloissa, Umicoren Belgiassa. Ladattaviin akkuihin suuntautuva niin sanottu Precursor-osa yrityksestä on nyt Umicorella. Niissä akuissa käytetään tyypillisesti ainesosina koboltin lisäksi nikkeliä ja mangaania.

– Oli työkavereita, jotka olivat tehneet työtä yhdessä 25 vuotta ja kulkeneet työmatkat samalla autolla. Yhtäkkiä toinen menikin Umicoren puolelle, ja toinen jäi tänne. Se oli työntekijöille tavallaan suurin shokki, että kuka menee mihinkin ja kuka jää tänne. Hyvää oli kuitenkin se, että tieto kunkin tulevasta työpaikasta tuli kiitettävän nopeasti yrityskaupan jälkeen, Freeport Cobaltin tuotantotyöntekijöiden pääluottamusmies Juha Hassel sanoo.

Freeport Cobaltilla suojautuminen kannattaa ottaa tosissaan, sillä kobolttipöly voi mahdollisesti aiheuttaa syöpää. Pääluottamusmies Juha Hassel työskentelee myös tuotannossa – ja aina suojaimet päällä.

Yritysten jakautumisen seurauksena työpaikkojen menetyksiä ei Hasselin mukaan tullut. Ennen yrityskauppaa Freeportilla työskenteli kaikkiaan noin 450 ihmistä. Kaupan myötä yrityksessä tekee työtään nyt reilut 190 henkeä, joista 109 tuotannon puolella. Loput työntekijät siirtyivät Umicorelle. Yrityskauppa synnytti pikemminkin uusia työpaikkoja niin Umicorelle kuin Freeportille. Jälkimmäiselle reilut 15.

– Uusia paikkoja tuli muun muassa kunnossapitoon, instrumentti- ja sähkömiehille, Hassel kertoo.

Koboltti on yksi tärkeä ainesosa muun muassa litiumoksidiakuissa, joita käytetään esimerkiksi matkapuhelimissa, kannettavissa tietokoneissa ja sähköautoissa. Freeport Cobaltin yksi merkittävimmistä asiakasryhmistä onkin akkuteollisuudessa. Sinne lähtevä koboltti on pulverimaisessa muodossa ja koostumukseltaan joko kobolttisulfaattia tai kobolttioksidia.

Suurteollisuusaluetta halkovien junanraiteiden päässä siintävästä Ykspihlajan satamasta lähtee meriteitse maailmalle 20 000 kilon painoisia kobolttijalostekontteja. Yhden kontin sisältö riittää yrityksen kehitys- ja hallintojohtajan Thomas Slotten mukaan kaikkiaan neljän miljoonan kännykän akun tarpeisiin.

– Yhdessä älypuhelimen litiumoksidiakussa on kobolttia noin viisi grammaa, Slotte kertoo.

Freeport Cobaltin kehitys- ja hallintojohtaja Thomas Slotte.

MERKITTÄVÄ TYÖLLISTÄJÄ

Slotten mukaan Freeport Cobaltilla toivotaan kumpaisenkin yrityksen menestymistä.

– Massan suuruus tekee meistä kannattavan.

Ennen tuoreinta yrityskauppaakin koboltin jalostuksen omistajuudet Kokkolassa ovat vaihtuneet. Pääluottamusmies Hassel kertaa lyhyesti historian: Ensimmäinen jalostuksen aloittanut yritys oli Outokumpu Oy, jonka kobolttituotanto Kokkolassa alkoi vuonna 1968. Vuonna 1993 yritys siirtyi amerikkalaisomisteiselle OM Group Inc:lle, ja vuonna 2013toiselle amerikkalaisyhtiölle – eli nykyiselle omistajalle – Freeport-McMoRan Inc:lle.

Yritys on aina ollut merkittävä työllistäjä – oli omistajana toiminut kuka tahansa.

Paitsi akkuteollisuuteen, lähtee jalostettua kobolttia eri muodoissaan Kokkolasta myös kovametalli- ja pigmentti- sekä katalyyttiteollisuuteen.

Pitkän pätkän yrityksen vaiheista on nähnyt Jukka-Petri Harju, joka on tienannut elantonsa suurteollisuusalueen koboltin jalostuksessa jo 25 vuotta kahden eri työnantajan leivissä. Työnkuvaan mahtuu sekä prosessinhoitoa että huoltotyötä. Harjun työosastolla koboltti jalostetaan maailmalle lähteviksi lopputuotteiksi.

Yksi työn varjopuolista Freeportilla on se, että työ on pölyistä. Prosessityöntekijä Jukka-Petri Harju suojautuneena.

– Työ on oikein OK, ainakin päivävuorossa. Ja ilman tuurauksia se on päivävuoroa aina, Harju sanoo.

Harju kertoo kevään korona-ajoista Freeportissa Harjun työosaston porukka jaettiin kolmeen osaan, joista kussakin tehtiin työtä muista osista erillään.

– Yhdessä työporukassa oli 4–6 kaveria. Hyvin oltiin koronan varalta varauduttu.

Yksi työn varjopuolista Freeportilla on se, että työ on pölyistä. Suojautuminen terveydelle haitallisen ja mahdollisesti jopa syöpää aiheuttavan kobolttipölyn varalle on kuitenkin hoidettu yrityksessä kiitettävästi.

Tästä osoituksena on hankittu moottoroituja suojainmaskeja, joiden hinnaksi Hassel kertoo toistatuhatta euroa kappaleelta. Noita suojaimia tulee lähitulevaisuudessa jokaisen työntekijän käyttöön. Tähän asti on menty osin ei-moottoroiduin suojaimin, joiden suojausluokka on kuitenkin ollut kaikkein korkein, eli P3.

– Hyviä ovat nekin suojaimet, Harju kertoo.

Silmäsuihkun on pakko olla saatavilla heti, jos kobolttikemikaaleja joutuu silmään.

MELUISTA, PÖLYISTÄ JA LÄMMINTÄ

Freeportilla tehdään myös jatkuvia pölymittauksia, ja työntekijöiden terveyttä seurataan. Pölytasoa mitataan tuotantotilojen ilmasta, ja työntekijöiden virtsoja seulotaan kobolttipitoisuuksien mittaamiseksi. Melulta ja lämmöltäkään ei työssä voi välttyä. Meluntorjunnassa auttavat kuulosuojaimet.

– Lämpö saattoi nousta tuotantohallissa yli neljäänkymmeneen asteeseen, mutta nyt kun saatiin ilmanvaihto, halli jäähtyy aivan eri lailla, Harju jatkaa.

Globaalin teollisuuden, jonka tuotteiden kauppaa käydään ympäri maailmaa, tunnistaa yleensä sitä, että työntekijät eivät aina tiedä, mihin lopputuotteet päätyvät. Yhtä vähän pystyy – tai tahtoo – Freeportin asiakaskunnasta kertomaan myöskään kehitys- ja hallintojohtaja Slotte. Iso osa asiakkaista on joka tapauksessa akkuteollisuudesta.

Teemu Lagrenilla (taustalla) ja Frank Hagströmillä riittää työtä varmistaa valvomossa, että tuotantoprosessi pelaa kuten pitää.

– Suoraan akkuja tarvitseville loppuasiakkaille meiltä ei mene mitään. Meidän kobolttimme lähtee akkujen katodimateriaalia tarvitsevalle teollisuudelle, josta se menee seuraavaan vaiheeseen, eli katodin ja anodin yhdistäville valmistajille.

Akkuteollisuutta on Japanissa, Kiinassa ja Koreassa. Euroopassakin sitä on, ei tosin vielä isommassa mittakaavassa. Suurille mobiililaitevalmistajille Kokkolassa jalostettua kobolttia päätyy mitä todennäköisemmin, sillä amerikkalainen Apple mainitsee Kokkolan yksikön yhteiskuntavastuuraportissaan.

Jos tieto ei herkkien asiakkuussuhteiden johdosta aina välttämättä välity ulkopuolisille, kulkee se pääluottamusmies Hasselin mukaan sen sijaan kiitettävästi työnantajan ja työntekijöiden välillä asiasta kuin asiasta.

Kobolttipölyn kulkeutumista valvomoon pyritään estämään kenkäsuojaimien ja tarramattojen avulla.

TYÖVOIMAA LÖYTYY

Hassel kertoo, että nuoret eivät välttämättä tiedä kemian prosessiteollisuudesta kovinkaan paljon. Heitä saattaa kiinnostaa enemmän esimerkiksi peliala ja siihen liittyvä koodaustyö. Työntekijöitä on kyllä Freeportillekin silti tulossa.

– Hiljattain avoinna oli 15 työpaikkaa. Kyllä me saimme valita tulijat, Slotte sanoo.

Tunnettuutta myös nuorten parissa on lisätty henkilöstöpäällikkö Katriina Rekilän mukaan tekemällä muiden suurteollisuusalueen yritysten kanssa tiivistä yhteistyötä niin Kokkolan seudun kuin Oulun ammatti- ja ammattikorkeakoulujen sekä yliopistojen kanssa.

Henkilöstöpäällikkö Katriina Rekilä esittelee hiljan saatuja moottoroituja pölysuodattimia, jotka tulevat nyt jokaisen tuotantotyöntekijän käyttöön.

Freeport Cobaltin kemikaalipuolen kymmenkunnan ajolinjan kaikki työntekijät työskentelevät prosessinhoitajan ammattinimikkeellä.

– Ajolinjoja vaihdetaan jatkuvasti ja sitten mennään alakertaan pakkaamaan. Kaikki osaavat kaiken, ja työnkierto lisää työn mielekkyyttä, Hassel kertoo.

Yksi Freeportin nuorimmista työntekijöistä on 27-vuotias Matias Ström. Vuoden mittaisella oppisopimuksella työskennelleelle Strömille tuli hiljattain vuoden jatkopesti. Freeportille Ström tuli Keski-Pohjanmaan aikuiskoulutuskeskuksesta.

Matias Ström on Freeport Cobaltin nuorimpia työntekijöitä. Vuoden oppisopimusjakso on vaihtunut vuoden määräaikaisuuteen.

– Miten oma työtilanne kehittyy jatkossa, sitä en tiedä vielä, Ström kertoo.

– Oikein paljon tykkään paikasta, ja olen viihtynyt täällä. Tällä hetkellä pakkaan, mutta muuten työtä vaihdellaan, ja jokainen tekee kaikenkaisia hommia.

Ström toivoisi olevansa töissä Freeportilla myös tulevaisuudessa.

– Sitä vastaan ei minulla olisi mitään, Ström sanoo ja jatkaa kobolttisulfaatin pakkaamista tuhannen kilon vetoisiin säkkeihin.

Freeport Cobalt valmistaa kobolttijalosteita eli hienopulvereita ja kemikaaleja.

 

ALANVAIHTAJIA

Osa Freeport Cobaltilla työskentelevistä ihmisistä on aiemmin työskennellyt tyystin eri alan töissä. Hyvästä esimerkistä käy sekä yrityksen tuotantotyöntekijöiden pääluottamusmies Juha Hassel että työsuojeluvaltuutettu Risto Willman.

– Opiskelin ammattikoulussa autonasentajaksi. Niitä hommia en tehnyt kuitenkaan päivääkään, vaan toimin lihanleikkaajana useamman vuoden. Viimeksi Snellmanilla Pietarsaaressa kymmenkunta vuotta. Sitten rupesin miettimään, onko minun pakko seisoa nauhan vieressä lopun elämääni, Willman kertoo.

Työsuojeluvaltuutettu Risto Willman (vas.) ja pääluottamusmies Juha Hassel tulivat aikanaan Freeport Cobaltille täysin eri alan töistä.

Liukuhihnan äärellä tapahtunut lihanleikkaajan työ vaihtui työvoimapoliittiseen koulutukseen ja prosessinhoitajan ammattitutkintoon.

– Freeportille tulin vuoden 1999 lopussa työharjoitteluun. Välillä kävin puolentoista vuoden lenkillä hienokemikaaleja valmistavalla KemFinellä, ja takaisin Freeportille menin 2004. Sillä tiellä ollaan edelleen, Willman kertoo.

Hasselin taustalta taas löytyy reilut 24 vuotta jatkuneet ravintolan ovimiehen ja sairaalan suljetulla osastolla tapahtuneet mielenterveyshoitajan työt. Koboltin jalostuksen Hassel aloitti koulutuksen kautta vuonna 2005 silloisella OMG Chemicalsilla.

”Opiskelin ammattikoulussa autonasentajaksi. Niitä hommia en tehnyt kuitenkaan päivääkään”, työsuojeluvaltuutettu Risto Willman kertoo.

TEKSTI JARI HAKALA
KUVAT JOHANNES TERVO

REPORTAASI: Pieni, ketterä ja kotimainen – Tam-Silk pitää yllä suomalaisten alusvaatteiden valmistusta

Moni luulee alusvaatteiden valmistuksen jo Suomesta loppuneen. Tam-Silk Kangasalla on kuitenkin luottanut suomalaiseen työhön yli sata vuotta.

KUVA YLLÄ: Perinteisessä pyöröneulekoneessa on 10–12 lankarullaa, kertoo kutoja Johanna Porvali.

TAM-SILK OY

KOTIPAIKKA Kangasala
PERUSTETTU 1909 nimellä Kotiteollisuustrikootehdas
OMISTAJAT 60 % Tuomo Saarni ja puoliso Sonja Ahtiainen, lisäksi neljä muuta omistajaa.
TUOTANTO Valmistaa alusvaatteita, tärkein asiakasryhmä naiset. Klassikkotuotteita mm. laamapaidat ja punttihousut. Tuotteet valmistetaan alusta loppuun Kangasalan tehtaalla, samassa rakennuksessa myös tehtaanmyymälä. Viennin osuus alle prosentti, vientimaita mm. Japani ja Ranska.
HENKILÖSTÖ 24, joista työntekijöitä 22
LIIKEVAIHTO 1,1 milj. euroa (2018)

KUVA MUISTOJA FINLAYSONILTA -NÄYTTELY, TYÖVÄENMUSEO WERSTAS

NAISVALTAINEN TAMPERE LOI ASIAKASKUNNAN

Tam-Silk toimii nykyään Kangasalla, mutta sen historian katsotaan alkaneen Tampereella vuodesta 1909, jolloin Ossian Hongen perusti Hämeenpuistoon yrityksen nimeltä Kotiteollisuustrikootehdas. Vuonna 1925 nimeksi tuli Tampereen Silkkikutomo. 1960-luvun alussa tehdas joutui väistymään Tampereen keskustasta asuinrakentamisen tieltä ja muutti Kangasalle. Tuolloin yrityksen nimi lyhennettiin nykyiseen muotoonsa.

Tampere oli työläiskaupunki, jossa oli paljon teollisuutta. Myös tekstiiliteollisuutta, jonka työntekijät olivat käytännössä kaikki naisia. Niinpä naistenvaatteille oli tarvetta, ja niistä tuli yhä merkittävämpi osa Tam-Silkin tuotantoa. Kangasalle muutettuaan yritys alkoi keskittyä varsinkin naisten alusvaatteitten valmistukseen.

Enimmillään yritys työllisti lähes sata työntekijää. 1970-luvulla huipussaan ollut määrä alkoi kutistua vuosien saatossa ilman irtisanomisia, luonnollisen poistuman kautta. Yritys alkoi menettää asemiaan markkinoilla muille vaatevalmistajille, ja joidenkin vanhojen menestystuotteiden, kuten laamapaitojen, kysyntä hiipui. 1990-luvun lamalla oli oma vaikutuksensa.

Tuotantotyöntekijöiden määrä väheni 2010-luvulla jo alle 20:een, mutta viime vuosina yritys on taas palkannut lisää väkeä. Vuonna 2017 Tam-Silk osti konkurssiin menneen Nokian Neulomon ja jatkoi sen tuotemerkin käyttöä. Pyrkimyksestä toiminnan laajentamiseen ja uusiin aluevaltauksiin kertoo myös vuonna 2019 lanseerattu uusi miesten alushousujen tuotemerkki Kalsarit.

Tuotanto Tam-Silkillä on edelleen hyvin käsityövaltaista. Yläkerrassa tuotteet leikataan, ommellaan ja pakataan.

– Nuo koneet olivat täällä jo silloin, kun minä tulin taloon. Kai ne kuusikymmentäluvulta ovat, arvelee laitosmies Antti Lehtinen.

Saksalaiset pyöröneulokoneet herättävät olemuksellaan kunnioitusta. Harvassa teollisuusyrityksessä on koneita, jotka ovat palvelleet seitsemällä vuosikymmenellä. Mutta lyhyt ei ole Lehtisenkään työhistoria, sillä hän aloitti Tam-Silkillä kesäkuussa 1974.

– Varastotöitä, talonmiehen hommia, koneitten huoltamista, verkkokauppatavaran viemistä postiin… Kaikkea mahdollista olen tehnyt, mitä vastaan tulee.

Laitosmies, työsuojeluvaltuutettu Antti Lehtinen.

Kesken tehdaskierroksen Lehtisen luokse kävelee myymälässä ja toimistossa työskentelevä Piia Hatunen, jolla on kysyttävää.

– Pihalla on auto ja siellä on meille joku öljypönikkä. Tiedätkö sinä, mikä se on?

– On tilattu öljyä juu. Tulee tuohon, vastaa Lehtinen ja osoittaa Mayer & Cil -pyöröneulekonetta.

Öljynjanoinen kone on uudempaa sukupolvea, vuodelta 2003, ja sillä tehdään neuloksia päällysvaatteisiin. Vanhimpia koneita taas käytetään alusvaatekankaan valmistamiseen.

”MUSEOKONE” TEKEE PUNTTIPÖKSYKANGASTA

Huoltomieheltä vaaditaan Tam-Silkillä luovuutta, sillä monia varaosia ei vanhoihin pyöröneulekoneisiin enää ole saatavissa.

– Antti on hyvä käyttämään mielikuvitusta, jos koneesta menee jotain rikki, kutoja Johanna Porvali kehaisee Lehtistä.

Porvali on hänkin Tam-Silkin konkareita, tullut töihin vuonna 1982. Hän opastaa koneiden käyttöön nyt neuloja Outi Nevalaista, joka aloitti Kangasalla vasta pari viikkoa sitten. Tekstiiliala on Nevalaiselle kyllä tuttu; hänen edellinen työpaikkansa oli Orneule Orivedellä, ja sitä ennen hän työskenteli trikootuotteita ja sukkahousuja valmistavassa Nansossa.

– Ovathan nämä tämmöisiä museokoneita, en ole ennen näillä tehnyt. Mutta toimintaperiaate on kuitenkin sama kuin uudemmissa koneissa, sanoo Nevalainen.

Porvali kertoo, kuinka menetellään, jos pyöröneulekoneesta katkeaa lanka.

– Pitää nostaa kangas neuloille, tarkistaa silmäpaot ja vaihtaa vialliset neulat, jos niitä on. Katkeilu on kyllä harvinaisempaa kuin takavuosikymmeninä, nykyään langat ovat parempilaatuisia.

Yksi kone tekee parhaillaan kangasta lahjehousuihin, toinen laamapaitaan. Lahjehousut eli punttipöksyt ovat Tam-Silkin klassikkotuote. Sellaisiin myös Johanna Porvali puettiin pikkutyttönä. Tosin Aamulehteen asiasta päätyi hieman erilainen versio, joka on Tam-Silkissä huvittanut työkavereita.

– Täällä oli toimittaja käymässä, ja niistä housuista tuli puhetta. Lehdessä luki sitten, että minä kulkisin samoissa 1960-luvun punttipöksyissä vieläkin, Porvali naureskelee.

Outi Nevalaisella on vankka tekstiilialan kokemus, mutta näin vanhat koneet ovat hänelle uusi tuttavuus. Johanna Porvali neuvoo vieressä.

KETAPPI TUTUKSI ENSIMMÄISENÄ TYÖPÄIVÄNÄ

Kun pyöröneulekoneet ovat saaneet kankaan kudottua, pakka viedään yläkertaan. Siellä kangas leikataan perinteiseen tyyliin, pahvimalleja apuna käyttäen. Seuraava vaihe on kankaan saumaus.

Ompelukoneitten takana istuu salissa noin tusina työntekijöitä, kaikki naisia. Vierekkäisillä koneilla ovat trikoosaumaajat Sirkka Kuivaniemi ja Tatubanu Puhakka. Kuivaniemi on työskennellyt Tam-Silkillä reilut 30 vuotta, Puhakka noin kolme tuntia.

– Tulin tänään kahdeksaksi, kun on ensimmäinen päivä, sanottiin että voit tulla vähän myöhemmin. Normaalisti täällä aloitetaan kuudelta, selvittää bambupaidan olkasaumausta tekevä Puhakka.

Haastatteluhetkellä ensimmäistä päivää töissä ollut trikoosaumaaja Tatubanu Puhakka kiinnitti viime vuonna huomiota Tam-Silkin mainosten saamaan julkisuuteen.

Hän on tehnyt tekstiili- ja vaatetusalan perustutkinnon, minkä jälkeen oli lapsen kanssa kotona. Tam-Silkille Puhakka – jonka etunimi on kazakin kieltä – tuli oman aktiivisuutensa seurauksena.

– Laitoin viestiä, kun tämä paikka oli ollut minulla mielessä jo jonkin aikaa, ja sain sitten kutsun työkokeeseen. Tiesin Tam-Silkistä jo sitä kautta, että olin käynyt yrityskurssin, ja siellä käytiin läpi tekstiilialan suomalaisia yrityksiä.

Puhakka kertoo myös, että hänen myönteistä mielikuvaansa Tam-Silkistä kotimaisena työllistäjänä vahvisti viime kesän mainoskohu. [ks. oheinen juttu: Kuitti suuryrityksille: ”Siirtäkää tekin tuotanto Suomeen”] Jossain kohtaa tulevaisuudessa hänen suunnitelmiinsa saattaa kuulua oman yrityksen perustaminen, mutta tässä vaiheessa hän haluaa kerätä lisäkokemusta tekstiilialalta. Ja ensimmäisten kolmen tunnin aikana hän oli jo oppinut yhden uuden asian: ketapin käytön.

– Kone imaisee langan sisälle ja katkaisee sen, sitä ketappi tarkoittaa. Tätä ominaisuutta ei ole ollut niissä koneissa, joilla ennen olen ommellut, kertoo Puhakka.

Trikoosaumaajat Tatubanu Puhakka ja Sirkka Kuivaniemi.

ALIMPIIN PALKKALUOKKIIN KOROTUS

Sirkka Kuivaniemellä on saumattavana villasilkkinen naistenpaita. Hänellä on eläkkeelle matkaa enää yhdeksän kuukautta, mutta työ on ollut mieluisaa.

– Varmaan olen tykännyt, kun olen näin kauan pysynyt. Ihan mukavaa on ollut, arvioi Kuivaniemi kolmea vuosikymmentään.

Hän oli ennen vuosituhannen vaihdetta myös Tam-Silkin pääluottamusmiehenä, mutta hänen lopetettuaan tehtävään ei löytynyt ketään jatkajaa.

– Aika hyvin on kuitenkin pärjätty ilmankin. Tosin Loimaan kassaan taitaa meillä kuulua aika moni, olisiko ehkä 30 prosenttia.

”Varmaan olen tykännyt, kun olen näin kauan pysynyt. Ihan mukavaa on ollut”, sanoo yli 30 vuotta Tam-Silkillä työskennellyt trikoosaumaaja Sirkka Kuivaniemi.

Yrityksen hallituksen päätöksellä pienimmätkin palkat Tam-Silkissä on nostettu yli 10 euron. Alin palkkaluokka Tam-Silkin noudattamassa tekstiili- ja muotiteollisuuden työehtosopimuksessa on ollut vain 9,15 euroa tunnissa. Korotuksen tarkoituksena oli ehkäistä alanvaihtoa, sillä osaavat työntekijät ovat usein lähteneet tekstiilialalta muualle parempien ansioiden perässä.

Entisen pääluottamusmiehen tavoin myös Antti Lehtinen on sitä mieltä, että ongelmia työnantajan suuntaan ei ole. Hän toimii moninaisten töittensä lisäksi työsuojeluvaltuutettuna, ja työoloihin tehtiin hiljattain iso investointi, kun tehtaalla uusittiin ilmastointi ja valaistus.

– Minun aikanani ei ole ollut yhtään vakavaa tapaturmaa. Laastareilla on selvitty, kun neuloista tulee aina joskus haavoja. Pölyä on jonkin verran, ja jos useampi kone on päällä, niin se tuottaa melua. Ei kuitenkaan niin paljon, että olisi pakko kuulosuojaimia käyttää.

Positiivisen puolelle laskettavana asiana Lehtinen mainitsee senkin, että välillä alle 20:n laskenut työntekijämäärä on nyt lähtenyt kasvuun.

MYYMÄLÄSSÄ TUNNETAAN ASIAKKAIDEN TOIVEET

Langasta kankaaksi, kankaasta leikkauksen ja ompelun kautta pakattavaksi. Yläkerrassa sijaitsevalla pakkauspöydällä tuotantotyöntekijä Roosa Saarela laittaa pussiin miesten mustia alushousuja, jotka ovat melko uusi tulokas Tam-Silkin tuotevalikoimassa. Sisustusartesaaniksi opiskellut, 19-vuotias Saarela on talon nuorin työntekijä, mutta sai saman tien vakituisen työsopimuksen.

– Aloitin täällä tammikuussa. Olen tosi hyvin viihtynyt. Työkaverit on varmaan se yksittäinen paras puoli, mutta yleisviihtyvyyskin on täällä hyvä, hän sanoo.

Tuotantotyöntekijä Roosa Saarela on 19-vuotiaana nuorin työntekijä Tam-Silkin kirjoissa.

Pakkaamisen jälkeen tuotteet tuodaan takaisin alakertaan. Osa jatkaa matkaa postimyyntiin, mutta osa tuodaan tehtaanmyymälään. Siellä asiakkaita palvelevat Piia Hatunen ja Sanna Helenius-Vilkkilä.

– Näin talvella myydään eniten villasilkkiä, kesällä sitten menee bambuvaatteita, he kertovat.

Tyypillisin Tam-Silkin asiakas on yhä yli 50-vuotias tai eläkeikäinen nainen. Viime vuosina nuoriakin on tosin alkanut käydä myymälässä enemmän.

– Ne nuoremmat ovat usein tiedostavia asiakkaita, jotka kysyvät meiltä tuotantosertifikaateista. Heillä eettisyys ja ekologisuus vaikuttavat ostovalintoihin.

Kirsi Nisumaa ompelee laamapaidan helmaa.

KUITTI SUURYRITYKSILLE: ”SIIRTÄKÄÄ TEKIN TUOTANTO SUOMEEN”

Tam-Silk sai viime kesänä maanlaajuista julkisuutta, kun se kiilasi Finlaysonin ja Ikean mainostaistelun väliin. Finlayson oli aloittanut julkaisemalla Helsingin Sanomien etusivulla mainoksen, jossa korostettiin Finlaysonin käyttävän vastuullisesti tuotettua puuvillaa. Niin käytämme mekin, ilmoitti Ikea pian vastamainoksessaan somessa.

Kesken jättifirmojen nokittelun Tam-Silk julkaisi oman mainoksensa, paikallisuutta korostaen Kangasalan Sanomien etusivulla: ”Ikea ja Finlayson, siirtäkää tuotanto Suomeen, niin jatketaan keskusteluja”. Mainos huomattiin laajasti, ja tuloksena oli suuri määrä myönteistä julkisuutta Tam-Silkille. Myyntiluvut lähtivät hurjaan nousuun.

– Vaimon kanssa istuttiin iltaa ja siinä se ajatus syntyi, että voitaisiin tehdä mainos ja vähän promovoida suomalaista kotiteollisuutta, kertoo Tuomo Saarni, Tam-Silkin pääomistaja ja hallituksen puheenjohtaja.

– Ja haluttiin myös muistuttaa suomalaista kuluttajaa, että on paljon yrityksiä, jotka pysyvät hengissä kotimaisella kysynnällä.

Tam-Silkillä kotimaista on kaikki paitsi langat, sillä puuvilla ei Suomessa kasva. Langoilla on Ökötex- ja GOTS-sertifikaatit, ja ne kehrätään Saksassa ja Italiassa. Lankojen raaka-aineet tulevat eri puolilta maailmaa, kuten Australiasta ja Etelä-Amerikasta.

Entä ne puheet, joiden mukaan teollisuus ei kannata Suomessa?

– Olen tuosta väitteestä aika lailla eri mieltä. Suomessa pystyy valmistamaan, kun valmistaa riittävän tehokkaasti. Brändin täytyy olla sellainen, että asiakas kokee saavansa rahalleen vastinetta, vastaa Saarni.

Saarni tuli hallituksen puheenjohtajaksi vuonna 2018. Hän tunnustaa, että ei sitä ennen edes tiennyt Suomessa edelleen tehtävän vaatteita, ainakaan alusvaatteita. Aktiivisen markkinoinnin avulla Tam-Silk pyrkiikin nyt oikaisemaan tätä monen suomalaisen harhaluuloa.

– Tilanne on nyt menossa hiukan parempaan päin, kun kotimaisuudesta on ollut paljon puhetta. Se, että työllistämme Suomessa ja pidämme henkilökunnasta huolta, on meille myös käyntikortti asiakkaiden suuntaan, sanoo Saarni.

Tam-Silkin tehtaanmyymälä.

SOME-KOHU PESULAPUSTA

Tam-Silk lanseerasi viime vuonna miehille uuden Kalsarit-alusvaatemerkin, jonka räväkkä markkinointi on saanut julkisuutta. Viime vuoden syksyllä some-kohua aiheutti merkin kalsareitten pesuohje. Ne eivät yleensä herätä suuria intohimoja, mutta Kalsarit-alushousujen pesulapussa ohjeena oli: ”Jätä lattialle lojumaan.”

Sosiaalisessa mediassa jotkut tulkitsivat lappua niin, että naisen odotettiin pesevän miehen lattialle jättämät kalsarit. Yritys kiisti tämän tulkinnan, ja kertoi suurimman osan palautteesta olleen positiivista; humoristinen pesuohje oli ollut tietoinen riski. Kalsarikeskustelu poiki otsikoita myös perinteiseen mediaan.

KORONA VÄHENTÄNYT ASIAKKAITA

Koronavirus ei mullistanut arkea Tam-Silkillä. Töissä käydään normaaliin tapaan eikä lomautuksista tai yt-neuvotteluista ole ollut puhetta. Hygieniapuoleen on toki kiinnitetty huomiota.

– Käsidesiä on myymälässä ja ruokahuoneessa. Seinälle on laitettu ohjeistuksia siitä, miten toimitaan. Mutta esimerkiksi työpisteitten sijoittelussa ei ole tehty muutoksia, kertoo työsuojeluvaltuutettu Antti Lehtinen.

Tehtaanmyymälä on yhä auki, mutta asiakkaiden määrä on epidemian seurauksena vähentynyt.

 

TEKSTI MIKKO NIKULA
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

REPORTAASI: Hämeenlinnan Metsäkonepalvelulla on tuliterät koneet ja uutta oppivat miehet

”Vehkeet kehittyvät ihan älytöntä vauhtia. Miehet kehittyvät perässä. Silloin kun 2004 aloitin, en osannut kuvitellakaan, että koneella voi tehdä näin paljon”, sanoo hämeenlinnalaisen Metsäkonepalvelun metsäkoneenkuljettaja Henri Lehtonen.

KUVA YLLÄ: Esa Sorila on ajanut hakkuukoneita 1990-luvun alkupuoleta lähtien. Koneissa on tuona aikana tapahtunut valtava tekninen kehitys.

METSÄKONEPALVELU OY

KOTIPAIKKA Hämeenlinna
PERUSTETTU 1970
TYTÄRYRITYKSET Kone-Yijälä  Oy (Jämsä), Mkp Dumberg Ab (Eksjö)
OMISTAJAT Yksityishenkilöt ja sijoittajat
TOIMIALA Puunkorjuu
HENKILÖSTÖ 160, josta työntekijöitä 146 ja toimihenkilöitä 14
LIIKEVAIHTO 32 miljoonaa euroa

Henri Lehtonen ajaa monitoimikonetta ja toimii nuorelle kuljettajalle Eero Rastilalle työnopastajana. Vaikka koneet jatkuvasti parantuvat, helppoa metsäkonetyö ei ole, vaan vaatii kuljettajilta jatkuvaa uuden oppimista.

– Pitää osata vähän kaikkea. Vaikeammaksi menee koko ajan. Työhön tulee uusia piirteitä. Jos vertaa siihen, kun aloitin, puoliakaan silloin ei tarvinnut pelata tietotekniikan kanssa. Toleranssit olivat isompia. Tukin mitat olivat vähän sinnepäin. Ei se ollut niin tarkkaa. Kaikki tämmöinen kiristyy. Paperityöt lisääntyvät.

– Ala on mennyt niin hienoksi. Kaikki on tietokoneella. Kaikesta pitää raportoida. Kaikkea mitataan. Se on nykypäivää, kuten joka alalla.

Henri Lehtonen (oikealla) ajaa monitoimikonetta ja toimii nuorelle kuljettajalle Eero Rastilalle työnopastajana.

Metsäkoneala on lähtökohdiltaan vaativa. Lehtonen aikanaan kävi Kurussa kolmevuotisen koulutuksen metsätaloudessa ja metsäkoneen kuljetuksessa, mutta vasta käytäntö hioi taidot.

– Oppimiseen meni itselläni viisi–kuusi vuotta ainakin. Ekan vuoden jälkeen tuntui, että osaan, mutta ei silloin mitään osaa. Kahden vuoden jälkeen tulee vauhtia. Kolmen vuoden jälkeen tulevat ongelmat. Sitten vähitellen homma alkaa toimia. Aikaa se oikeasti vie. Tuntuu, että osaa, mutta silti tekee virheitä. On tärkeä kynnys, että virheistä pääsee yli.

UUDET KONEET MUKAVIA

Lehtosen mukaan viime vuosina metsäkoneet ovat kehittyneet työntekijäystävällisiksi.

– Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut paljon uudistuksia. On pyörivä hytti. Hytissä on lämmin ja nosturit mukavia. Ennen koneet hajosivat. Piti korjata. Kun meni kotiin, oli kädet kyynärpäitä myöten mustana. Enää ei ole. Ennen eivät kestäneet miehet, eivätkä koneet. Koneista on tullut toimintavarmempia ja huomattavasti tehokkaampia. Syöttönopeudet ovat tuplaantuneet.

Metsäkonemiesten ansiot Metsäkonepalvelussa ovat Lehtosen mukaan parantuneet, mutta eivät kasvaneiden tehojen tahdissa.

– Onhan se niinkin, että jos urakalla teet, sitä enemmän saat, mitä enemmän teet. Mutta kyllä ansiosta vähän nipistetään, jos kone on tehokkaampi. Ei se sitä ole, että saat vanhalla urakalla vetää tehokkaalla koneella. Mutta kyllä koneen tehokkuus näkyy ansioissa. On ala paljon kehittynyt.

Parhaaksi viime aikojen keksinnöksi metsäkoneissa Lehtonen nimeää tasaavan ohjaamon.

– Kun kone kallistuu, mies pysyy suorassa. Kun vanhan koneen ajoi kannon ylle, olit aina vinossa. Minulle tuli ensimmäinen tasaava ohjaamo vuonna 2011.

KOKENEEN KULJETTAJAN OPISSA

Eero Rastila, 19, aloitti vuonna 2016 opinnot Jämsänkosken metsäkonekoulussa, ja työura käynnistyi vuosi sitten Metsäkonepalvelussa, jossa nuori kuljettaja opiskelee ammatin hienouksia Henri Lehtosen ohjauksessa. Tapaamme työparin marraskuun alussa vuoronvaihdon aikaan kello 14 lähellä Tammelan Lautaporrasta sijaitsevassa leimikossa. Lehtonen on tehnyt aamuvuoron ja Rastila jää iltaan.

– Homma alkoi aika nollasta. Ensimmäisenä kuukautena tulin tunnin tai pari aikaisemmin iltavuoroon, ja seurasin selän takaa Lehtosen toimintaa. Kuuntelin neuvoja, miten kannattaa eri kohteita käsitellä. Sitten vaihdoimme paikkoja. Henkka istui tunnin verran takana ja katsoi, miten menee ja ohjasi eteenpäin.

– Sitten hän lähti kotiin, ja minä jatkoin työvuoroa. Jos oli sanomista, että jonkin asian voisi tehdä toisella tapaa, hän kertoi siitä heti suoraan. On huonoa, jos oppii väärälle työtavalle. Siitä poisoppiminen on vaikeaa, Rastila kertoo.

VÄLILLÄ JOUTUU MIETTIMÄÄN

Rastila työskentelee metsässä yksin, mutta hänellä voi tarvittaessa ongelmien ilmaantuessa soittaa Lehtoselle.

– Koulusta sain hyvän pohjan työhön. Mutta työpaikalla olen saanut isot opit tietokoneeseen. Myös tekemisestä olen oppinut paljon. Työkaveri on osannut neuvoa, mistä kannattaa lähteä harventamaan ja miten suunnitella ajouraa.

Yksin pimeässä metsässä eteen tulevia ongelmia joutuu ratkomaan itse.

– Välillä olen pysähtynyt miettimään ja käynyt ulkona katsomassa, mikä on edessä oleva tilanne, ja miten on järkevintä edetä. Sitten on vain tehtävä ratkaisu ja mentävä eteenpäin. Sen jälkeen voi katsoa selän taa, miltä työjälki näyttää ongelmatilanteen jälkeen. Joskus tulee mieleen, että tämän voisi tehdä toisella tapaa tai että tuo oli onnistunut ratkaisu, jota voi käyttää tulevaisuudessa hyväksi.

Vuoronvaihto kello 14 lähellä Tammelan Lautaporrasta sijaitsevassa leimikossa. Henri Lehtonen on tehnyt aamuvuoron ja Eero Rastila jää iltaan.

Lehtonen ei ole ainoa, joka neuvoo Rastilaa.

– Myös ajokonemies antaa palautetta. Tämä on tiimityötä.

Rastilan mukaan metsäkoneala on haastava.

– Nuorien kuljettajien ei pidä kuitenkaan pelätä lähteä mukaan, vaan tulla rohkeasti ketjuun. Uusille kuljettajille on aina tarvetta, ja kyllä heitä opetetaan lisää.

Hän on tyytyväinen työskentelyyn metsäkonefirmassa, jossa resurssit ovat kunnossa.

– Täällä tosi asiallisesti pidetään työntekijöistä huolta. Saa kertoa, jos on jotain murheita. Kysytään myös, että miten menee. Työpaikka on oikein loistava.

MIEHET AJAVAT TULITERILLÄ KONEILLA

Metsäkonepalvelu on Suomen suurin metsäkoneyritys, jolla on noin 140 työntekijää ja 90 konetta Suomessa, ja 20 konetta ja 30 työntekijää Ruotsin puolella.

Ajokoneen kuljettaja Mika Tapio tekee aamuvuoroa metsätien varressa Rengon ja Hattulan rajalla.

– Aamulla töihin, puut kyytiin ja pinolle. Tehdään pienet huollot, syödään eväät ja lähdetään kotiin. Kuormia vuoron aikana kertyy noin 200–300 kuutiota avohakkuulta tai harvennukselta noin puolitoista sataa kuutiota, Tapio kertoo.

Ajokoneen ohjaamo on nykyisin viihtyisä työpaikka. Ohjaimissa ajokoneen kuljettaja ja varaluottamusmies Mika Tapio.

Metsäkonepalvelussa koneet uusitaan tiheästi.

– Konekanta pidetään uutena, ettei tarvitse tehdä remonttia. Ei ole mitään järkeä, että ne seisovat heikon kuntonsa takia. Se ei tuota mitään. Nykyinen ajokone on minulla ollut 2,5 vuotta, ja se on alkuvuodesta menossa vaihtoon. Se on hintansa haukkunut ja menee eteenpäin. Sillä on ajettu alle 8,5 tuhatta kilometriä ja alle kymmenen tuhannen se vaihdetaan.

METSÄN HARVENNUSTA PIENILLÄ KONEILLA

Luottamusmies Esa Sorilalla on 23. vuosi Metsäkonepalvelun hakkuukoneenkuljettajana menossa. Hänet tapasimme Janakkalassa hakkuutyömaalta.

– Tein nuorena metsätöitä mottipalkalla. Sitten ajoin ajokonetta muutamia vuosia. 1980-luvun loppupuolella opettelin ajamaan itse rakennettua hakkuukonetta. Olen itseoppinut, hän kertoo pitkästä urastaan.

”Kiireaikoina ammattimiehistä on pulaa. Mutta notkahduksia tulee aina. Metsäkonealan kausiluonteisuudesta pitäisi päästä eroon”, sanoo Metsäkonepalvelun luottamusmies Esa Sorila.

Työn ohella Sorila toimii työnopastajana nuorille kuljettajille.

– Meillä on opastajia ja perehdyttäjiä koulutettiin ensimmäisen kerran vuonna 2010. Koko ajan on ollut harjoittelijoita ainakin jollakin koneella. Noin vuosi sitten alettiin kouluttaa ajokoneen kuljettajista hakkuukoneen kuljettajia. Se projekti pyöri hyvin. Sieltä tuli motolle muutama taitava kuski.

Eniten Sorila kertoo pitävänsä harvennushakkuusta.

– Avohakkuuseen on järeämmät koneet. Harvennushakkuussa käytetään pääsääntöisesti keskikokoisia tai pienempiä. Kaikkiin kohteisiin löytyy omat koneet. Meiltä onnistuu kaikki.

– Myös jatkuvan kasvatuksen hakkuita tehdään. Ne ovat jonkin verran lisääntyneet, mutta eivät ne vielä työhön ole vaikuttaneet millään lailla.

Kun ajokoneenkuljettaja Mika Tapio ajaa puita metsästä, syntyy vuoron aikana tien varteen pitkä pino.

”IHAN TYÖNANTAJIEN KÄRKIKASTIA”

Luottamusmies Sorilan mukaan Metsäkonepalvelussa on neuvoteltu paikallisesti koko hänen työuransa ajan.

– Meillä mennään niin täysin tessin mukaisesti, että mitään palkkaerimielisyyksiä ei tule. Asiat sovitaan. Paikallista sopimista meillä on aika paljon.

– Palkkauksessa meillä on tuntipalkka, kannustepalkka ja urakkapalkka kuljettajilla käytössä. Se on sellainen jatkumo, että alalle tulija ensin tekee tuntipalkalla. Kehittyessään hän alkaa saada tuntipalkan päälle kannustetta. Sitten kun ammattitaitoa on riittävästi, kannattaa harkita urakkapalkkaa.

– Porukka on sen kokenut positiivisesti. Jokaiseen eri palkkamuotoon on tekijänsä. Ihmiset ovat erilaisia.

Luottamusmies Sorilalla ja varaluottamusmies Mika Tapiolla on sellainen työnjako, että Sorila hoitaa enemmän motokuskien ja Tapio ajokoneenkuljettajien asioita.

Tapio antaa tunnustusta työpaikan neuvottelukulttuurille.

– Ei voi moittia. Olen ollut reilu kuusi vuotta, eikä ikinä ole ollut mitään vääntöä. Tämä kuuluu ihan työnantajien kärkikastiin.

 

”Ei kasvu vielä tähän pääty”

”Metsäteollisuus tarvitsee puita, ja joku niitä tekee. Metsäkonealalla pitää koittaa olla hieman taitavampi kuin muut ja pärjätä sillä”, toimitusjohtaja Timo Tolppa sanoo.

Metsäkonepalvelun toimitusjohtaja Timo Tolpan mukaan Äänekosken tehtaan ja sellun hypetyksen jälkeen metsäkonealalla podettiin viime vuonna krapulanpoikasta.

– Mutta voin 40 vuoden kokemuksella sanoa, että se menee ohi.

Tolpan mielestä pitää erottaa ajankohtainen tilanne ja pitkän ajan trendi.

– Viime vuoden lopulla markkinoilla oli ylimääräistä puuta ja vähän kaikkea liikaa. Työllistäminen oli meilläkin tosi hankalaa. Muutamalta pakkolomaltakaan ei vältytty. Mutta jos katsoo megatrendejä, sellun kysyntä kasvaa. Se on yksi tekijä, mikä kannattelee metsäteollisuutta. Kun puhutaan ilmastonäkökulmasta, mikään ei ole parempaa kuin rakentaa puutaloja.

– Suomen metsäteollisuus on pystynyt uudistumaan ja investoimaan sellaiseen, millä näyttää olevan maailmanlaajuista kysyntää ja kysynnän trendit ylöspäin. Metsäteollisuus tarvitsee puita, ja joku niitä tekee. Metsäkonealalla pitää koittaa olla hieman taitavampi kuin muut ja pärjätä sillä.

”Pakko tunnustaa, että kyllä iso teollisuus osaa meitä tiukalla pitää.”

Metsäkonepalvelun kotikenttää ovat Kanta-Häme ja Päijät-Häme. Sillä on tytäryhtiö Ruotsissa. Viime elokuussa se kasvoi merkittävästi ostamalla Kone-Yijälä Oy:n Jämsästä. Mukana kaupassa tuli 45 henkilöä ja 25 konetta.

– Keski-Suomessa me olemme voimakkaassa kasvussa. Koko ajan meillä on kasvusuunnitelmia. Ei tämä ole äärilaita. Jos kasvuhakuiselta yritykseltä kysyy, että milloin se kasvu loppuu, niin ei se meidän kohdallamme tähän vielä pääty.

Alansa isoimman, kymmenien miljoonien liikevaihdolla toimivan metsäkoneyrityksen toimitusjohtaja Tolppa myöntää, että kokoero vaikuttaa, kun vastaan hintaneuvotteluissa asettuu miljardisummia pyörittävä metsäkonserni.

– Ei auta muu kuin vastata laadukkaalla palvelulla. Silloin kun hinta ei tyydytä, joutuu urakoista kieltäytymään. Kaikilla hinnoilla ei pysty tekemään. Mutta pakko tunnustaa, että kyllä iso teollisuus osaa meitä tiukalla pitää.

Metsäkonepalvelu on yksi metsäkonealan uranuurtajista. Sen perustajiin kuulunut nykyisen toimitusjohtajan Timo Tolpan isä Tauno Tolppa oli 1950-luvulta lähtien kehittämässä koneita ensin Työtehoseurassa ja sitten Tapion konetoimistossa, joka yhtiöitettiin Metsäpalvelu Oy:ksi. Rahoittajapankkien ajettua toiminnan alas vuonna 1970 perustettu Metsäkonepalvelu hankki ensimmäiset koneensa Metsäpalvelun konkurssipesästä. Tolpan lisäksi perustamassa oli useita henkilöitä, muun muassa työpäälliköitä ja metsäkoneenkuljettajia.

 

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT HARRI NURMINEN