REPORTAASI: Printscorpio – Aitoon ihme, tekstiilejä painava yritys

Printscorpio Aitoossa on jäänyt Pohjoismaiden ainoaksi näin monipuoliseksi tekstiilipainoksi. Yritys ei ole perustamisestaan vuonna 1984 lähtien koskaan lomauttanut tai irtisanonut ketään. Pieni ja tiivis työporukka painaa hyvissä tunnelmissa tekstiiliä asiakkaalle kuin asiakkaalle. Tiloja vain saisi olla enemmän, lämpöjä vähemmän.

KUVA YLLÄ: Printscorpio tarvitsee moniosaajia, sillä yritys käyttää painotöissään monia eri tekniikoita. Laakapainolla ovat töitä tekemässä tekstiilipainaja Outi Lyytikäinen ja Sami Varvas.

PRINTSCORPIO OY

PERUSTETTU 1984
OMISTAJAT Tommi Helminen, Jarkko Helminen ja Outi Helminen-Järvinen puolisoineen
KOTIPAIKKA Aitoo, Pälkäne
TUOTANTO Avainlipputuotteina lippuja, viirejä, mainostekstiilejä, sisustustuotteita ja vaatteita
HENKILÖSTÖ 21, joista tuotannon työntekijöitä 17
LIIKEVAIHTO 2,3 miljoonaa euroa (2019)

Tekstiilityöntekijä, työsuojeluvaltuutettu Sami Varvas on juuri laittanut kankaan kiinni laakapainokoneen mattoon.

– Sen jälkeen laatta kohdistetaan siihen kankaaseen, laitetaan väriä ja sitten lähdetään painamaan, Varvas selittää 5-asemaisen laakapainokoneen työprosessia.

Tämän jälkeen Varvas ajaa märän, painetun kankaan uunin läpi, joka kuivaa kankaan.

Nykyisen Printscorpio Oy:n omistajat ovat kolme Helmisen sisarusta puolisoineen. Varvas tuli aikoinaan sisarusten isän Helmipainoon kesätöihin. Työhistoriaa piisaa 24 vuotta, ja Varvas kuuluu parinkymmenen hengen työporukan lukuisiin moniosaajiin.

Työsuojeluvaltuutettu, tekstiilityöntekijä Sami Varvas arvostaa yrityksen ottamaa linjausta ympäristövastuusta. Hän itse ravustaa ja kalastaa, ja vesien pitäisi pysyä puhtaina kantojen säilymiseksi.

– Olen työskennellyt alan yrityksissä pienestä pitäen, ensimmäiseksi nurmikkoja leikkaamassa kesätöissä. Minulla on autonasentajan koulutus. Koulusta päästyäni kävin armeijan ja sen jälkeen menin töihin tuohon viereen Paradoxille kymmeneksi vuodeksi. Se oli saman alan firma, mutta sitten kun tänne tuli uusi painokone, siirryin tänne.

– Olen painokoneella, värikeittiössä, pesulassa, varastossa. Ja kaikenlaista joutuu korjaamaan. Sillä mennään, Varvas virnistää.

– Viimeksi asensin höyryttimeen uudet vastukset, Varvas toteaa paljastaen samalla sen, että korjaushommat ovat sittenkin niitä kaikkein mieluisimpia – sillä autonasentajan taustalla.

PUHUMINEN HELPPOA, TILAT VAIKEAT

– Meistä jokainen kommunikoi koko ajan omistajien kanssa. Hehän tekevät tuotannossa töitä meidän joukossamme.

Järjestyksen pitäminen on työsuojeluvaltuutetun mielestä kuitenkin ”mennyt tiukille”.

– Digiaika on nyt in, uusia tulostimia tulee, mutta halli ei voi laajentua. Meillä on kangasvarastoja tuolla pellon toisella puolella. Toivoisin tänne lisää tilaa. Näin järjestys olisi helpompi säilyttää eikä tarvitsisi mennä ihan ympäri kylää…

Lämpö on myös haaste, sillä niin painokoneet, värejä kiinnittävä painehöyrystin kuin kankaat lopuksi kuivaava ja levittävä raami tuottavat lämpöä. Esimerkiksi höyristin hönkää ympäriinsä 170 asteen kuumuuksia. Lämpötilojen alentamiseen on kuitenkin jo yritetty löytää ratkaisuja, Varvas kertoo.

TYÖ MIELEKÄSTÄ

Tekstiilityöntekijä, kaaviontekijä Katri Tuuri on tekemässä samalla laakakoneella asiakkaalle lyhyitä, viiden metrin värimallituksia.

– Sitten kun asiakas on hyväksynyt mallit, päästään tuotantoon.

Tuuri on Printscorpiolla mainiosti viihtyvä moniosaaja hänkin. Ammattitaitonsa Tuuri on hankkinut työn ohessa, peruskoulupohjalta.

– Tänä vuonna tulee yrityksessä 25 vuotta täyteen. Minä tykkään olla täällä, työ on mielekästä ja saan tehdä monenlaista. Välillä olen valottamassa. Toisinaan tehdään kaaviot ihan leikkaamalla, piirros alle ja siitä leikataan. Välillä laitan painokoneeseen reunanauhoja, välillä olen väriä laittamassa… Piirtämö ja ompelimo ovat ainoat paikat, joissa en ole luvannut olla!

Tekstiilityöntekijä Katri Tuuri kehuu tehtäviensä monipuolisuutta ja kertoo viihtyneensä yrityksen leivissä jo 25 vuotta.

Ergonomiassa lienee vielä petrattavaa, jalkojen alla on sementtilattia.

– Kun näin kauan on ollut, tuleehan niitä kulumia. Polvissa on kulumia. Lattia on kova. Ja toisinaan joutuu polvilleen koneen päälle roskia ottamaan.

Tuuri tykkää paitsi työstään, myös työporukoista.

– Meillä on hyvä ilmapiiri, tullaan hyvin toimeen kaikkien kanssa.

TYÖNANTAJA KUUNTELEE, KONEETKIN KELPAAVAT

– Tämä on polyesteriä. Tästä saa leggingsejä, jumppavaatteita tai mitä nyt halutaankaan, vaikka uikkareita.

Tekstiilityöntekijä, tekstiilimuotoilija (AMK) Leena Hämäläinen tekee töitä ”prässillä”. Kone siirtää paperilla olevat kuviot lämmön ja paineen avulla kankaaseen. Yrityksen leivissä Hämäläinen on ollut kahdeksan vuotta.

– Meillä on mukavaa porukkaa, ja minä tykkään tehdä töitä käsilläni. Mutta kyllä minä taidan pitää koneistakin. Koulussa oli paljon sellaista näpertelyä. Sekin oli ihan jees, mutta kun tehdään isommassa mittakaavassa, on järkevää käyttää koneita.

Leena Hämäläinen ja Katri Sandberg Printscorpion prässikoneella.

Hämäläinen arvostaa kovasti sitä, että työnantaja kuuntelee työntekijöiden toiveita.

– Minulla on vuoroviikkolapsi. Tosi joustavasti saan tehdä lyhyempää päivää, kun lapsi on minulla, ja vastaavasti sitten pidempää päivää muilla viikoilla. Ja todella hyvin saa yleensä sovittua, jos on jokin oma meno.

– Siihenkin vastattiin heti, kun toivoin, että saisin vähän monipuolisempia hommia. Minulle tämä sopii. Ja uskon, että tämän takia ymmärrän myös muita työntekijöitä. Ymmärrän, missä ja miksi se kangas oikein viipyy… ja voin ehkä tehdäkin asialle jotakin.

Jos nyt vielä pitäisi yrityksessä jotain petrata, tarjoaa Hämäläinen ratkaisuksi eräänlaisten tuumaustaukojen pitämistä.

– Oman väen kanssa voisi miettiä ja keskustella, miten saataisiin oma tuotantoprosessi jouhevammaksi. Meidän kilpailuvalttimme on se, että teemme monenlaista. Mutta se taas aiheuttaa solmukohtia, joihin tulee yht´äkkiä paljon tavaraa. Kun voitaisiin jakaa töitä, saataisiin tavara ehkä joustavammin eteenpäin, Hämäläinen tuumailee.

”VÄÄRÄ” TYÖ, MAINIO TYÖPORUKKA

Pesulan puolelta löytyy toinen mies, joka on hänkin viihtynyt 24 vuotta ihan ”väärissä” hommissa.

– Olin penskana leipomossa töissä. Siitä kai sitten tuli ajatus, että ryhdyn leipuriksi. Koulut kävin, mutta kun en leipurin hommia heti saanut niin tulin tänne, kertoo tekstiilityöntekijä Janne Kostiainen.

– En tykkäisi olla isossa firmassa töissä. Varmaan tämä työporukka saa viihtymään. Me ollaan kaikki vähän omaa sakkia, Kostiainen kuvaa mielissään.

Vuosien varrella on Kostiaisen mielestä menty niin työergonomian kuin ympäristönkin kannalta eteenpäin. Esimerkiksi kaasulla toimiva raami laitetaan kaikissa mahdollisissa väleissä kiinni.

– Kyllä siitä huolehtii jo kuumuudenkin takia…

”Me ollaan kaikki vähän omaa sakkia”, sanoo tekstiilityöntekijä Janne Kostiainen.

Pesulan paikkaa on muutettu kolme kertaa, mutta aina on saatu kevennyksiä prosessiin. Kostiainen ottaa esimerkiksi linkoukseen liittyvän työvaiheen.

– Aiemmin pesusta tulleet tekstiilit vedettiin käsin aisan yli linkoon. Ja käsin lingosta pois. Nyt meille tuli avaaja. Se säästää aika paljon kroppaa, Kostiainen iloitsee.

– Onhan työ jälkensä jättänyt. Mutta aika paljon riippuu siitä, missä kunnossa pitää itsensä. Olen huomannut, että ei riitä, että käyttää koiran pihalla, Kostiainen naurahtaa.

Mies kertoo lenkkeilyn ohella ottaneensa harrastuksekseen nyt myös melonnan.

Kostiainen kehuu muiden työntekijöiden tapaan yrityksen ilmapiiriä. Myös työnantaja vie pisteet kotiin.

– Aina voi mennä puhumaan, ihan suoraan voi mennä asiansa sanomaan.

LIPPUJA, VIIREJÄ, STANDAAREJA….

Mira Weck-Heinosella, ompelija-artenomilla on ompelimossa työn alla vähän erikoisempi ja harvinaisempi tekstiili, joka valmistuu melkein 10 vuoden ompelukokemuksella.

– Teen kaksipuoleista, kaksikielistä jättistandaaria. Laitan etu- ja takapuolen kankaat ja välikankaan neuloilla kiinni. Sitten menen ompelemaan kankaat toisiinsa kiinni ja käännän työn kääntöaukosta, Weck-Heinonen kertoo.

Ompelija-artenomi Mira Weck-Heinoselle työ on mieluisaa, kunhan siihen on riittävästi aikaa.

– Täällä luotetaan työntekijöihin, ei ole kellokortteja, hyvä on työnantaja. Ja minulla on mukavat työkaverit, luottelee ompelija työpaikkansa hyviä puolia.

Jo useampaan kertaan mainitun kuumuuden ohella Weck-Heinonen mainitsee työn rasittavista puolista kiireen, joka aiheuttaa stressiä.

– Saman päivän lähtöjä voi tulla tosi myöhään. Mutta kyllä me tiimityötäkin tehdään, jaetaan tarvittaessa töitä ja autetaan, Weck-Heino huomauttaa.

Ompelijana työskentelee myös yrityksen pääluottamusmies Mirja Tuominen. Printscorpiolla on työvuosia takana yhdeksän. Omasta työstään Tuominen sanoo, että lippujen ompelua on kaikkein eniten. Varastotkin on pidettävä riittävässä vahvuudessa.

– On löydyttävä lippuja ja maakuntaviirejä. Sokoksen ja Prisman lippuja pitää löytyä aina, ja eri kokoja.

Aikoinaan kaavanpiirtäjä-leikkaajaksi ylioppilastutkinnon jälkeen valmistunut ompelija toteaa vielä, että samaa sarjaa voi joutua työstämään useamman päivän putkeen. Se käy niskaan ja hartioihin. Sormet ovat taas kovilla silloin, kun sisäsomisteisiin ommellaan silikonivahvisteita. Näpeillä on pidettävä kangas ja silikoni tarkkaan tasoissa, vaikka kangas venyy, silikoni ei.

Pääluottamusmies, ompelija Mirja Tuominen toteaa, että useampi päivä samaa ompelutyötä peräkkäin pistää hartiat ja niskan koville.

LIITTO VASTAA, MUTTA TES EI AUKENE

Printscorpiolla tuotannosta työskentelevistä ja omistajasukuun kuulumattomista kaikki ovat kahta lukuun ottamatta Teollisuusliiton jäseniä.

Tuominen sanoo, että hänestä tuntuu kyllä erittäin helpolta soittaa liittoon ja kysyä neuvoa. Mutta työehtosopimuskirjan tekstien muoto ei hänelle oikein kelpaa.

– Tessin sanamuodot ovat aika ihmeellisiä. Ei niistä saa selvää. TEAMin aikaan tessissä oli erotettu väreillä, missä käsiteltävä asiaa vaihtuu. Nyt on vain aakkosellinen hakemisto, Tuominen kritisoi.

Pääluottamusmies vahvistaa tiedot siitä, että yrityksessä ei ole koskaan lomautettu tai irtisanottu ketään. Koronan takia on kuitenkin jouduttu käymään yt-neuvottelut. Niissä sovittiin lähinnä siitä, että syksyllä katsotaan uudelleen, onko tarvis lomautuksiin.

– Näillä näkymin tarvista ei ole. Nyt on ihan älyttömästi töitä. Ei pelota firman tulevaisuus tällä hetkellä.

Ompelijamodisti Tiia Lempinen sanoo pitävänsä työstään Printscorpiolla. Yrityksessä hän aloitti vakinaisena kaksi vuotta sitten, useamman kesätyöjakson jälkeen.

KAIKKEA KAIKILLE, TOIMII

– Painetut tekstiilit ovat aika laaja sortimentti. Se on ollut meidän haittamme, mutta myös pelastuksemme. Kaikkien liiketoimintaperiaatteiden vastaisesti me teemme kaikille kaikkea, toimitusjohtaja Tommi Helminen kertoo.

Asiakaslähtöisyys on kantanut hedelmää. Printscorpio on Helmisen ja myyntijohtaja Ari Järvisen mukaan tällä hetkellä Pohjoismaiden monipuolisin tekstiilipaino: Kukaan muu ei tee digi-, laaka- ja rotaatiopainatuksia metritavaralle lähes kaikille tekstiilikuiduille ja niille tarpeellisia jälkikäsittelyjä.

Printscorpio on ottanut johtotähdekseen ympäristö- ja yhteiskunnallisen vastuullisuuden. Yrityksen käyttämä sähkö tulee vain uusiutuvasta energiasta. Katolla on 228 aurinkopaneelia.

– Paneeleita ei asennettu kehumisen vuoksi. Paneelit antavat neljänneksen koko vuonna käyttämästämme sähköstä, jopa ylikin. Laskimme, että sijoitus maksaa itsensä takaisin 8,5 vuodessa, Helminen toteaa.

Osoituksena ympäristövastuusta yrityksen katolla on 228 aurinkopaneelia. Ajan kuluessa ne ovat myös kustannustehokas tapa tuottaa sähköä.

Avainlipputuotteet, kierrätysmateriaalien käyttö, sublimaatiopainon paperien kierrättäminen edelleen suojapapereiksi autokorjaamoille, yhteistyö Kokemäenjoen vesiensuojeluyhdistyksen kanssa vielä olemassa olevien ongelmien ratkaisemiseksi…

– Meidän vastuullisuutemme on tekoja, ei sanoja, Järvinen kehaisee.

Keinokuitukankaat tulevat lähinnä Saksasta ja Italiasta, ja niiden vastuullisuus on Helmisen mielestä helpommin todennettavissa.

– Puuvillapuoli on ongelmallisempi. Niiden tuotantoketjut ovat pitkiä. Puuvilla tulee Kiinasta ja Pakistanista, Helminen kertoo.

Kummatkin johtajat ovat vakuuttuneita, että Printscorpion valitsema linja on juuri se, jonka ansiosta yritys on edelleen toiminnassa, vaikka suomalaisen tekstiiliteollisuuden kulta-ajat ovat kaukana, kaukana takanapäin.

– Isojen sarjojen tekeminen ei edes kiinnosta, mutta yksittäisiä, pieniä eriä ei kannata teettää kauhean kaukana, Järvinen sanoo.

– Ja jotkut asiakkaat jopa vaativat, että tuotteet tehdään kotimaassa, Helminen jatkaa.

Järvinen painottaa, että laadukkaasta, kierrätetystä polyesteristä tehty salkolippu kestää vuoden jatkuvaa käyttöä ulkoilmassa, kun Kiinasta halvalla ostettu lippu pitää vaihtaa samassa ajassa kolmasti. Järvinen muistuttaa vielä, että kunnon lippu on paitsi euroissa edullisin, paras myös ympäristön kannalta.

– VTT on tehnyt laskelman siitä, että jos tuote kestää viiden vuoden sijasta viisi vuotta ja neljä kuukautta, on sen painatuksen hiilijalanjälki jo kompensoitu.

– Ja millaista mainosta on yritykselle, jos sen salossa liehuu repaleinen lippu?

Yrityksen pesulassa käsitellään tekstiilejä painamisen jälkeen. Lippupyykin linkousta hoitamassa viimeistämötyöntekijä Katri Sandberg.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

REPORTAASI: Koboltin jalostus työllistää Kokkolassa

Koboltin jalostaja Freeport Cobalt on merkittävä työllistäjä Kokkolassa. Tuotannossa tekee työtään yli sata teollisuusliittolaista.

KUVA YLLÄ: Prosessityöntekijä Jukka-Petri Harju katselee Freeport Cobaltia pitkällä perspektiivillä. Työura yrityksessä alkoi jo 25 vuotta sitten edellisen omistajan leivissä.

23.9.2020

FREEPORT COBALT OY

PERUSTETTU Aloitti nykymuodossaan 2013. Jakautui viime vuonna yrityskaupan seurauksena kahteen yhtiöön; Freeport Cobalt Oy:hyn ja Umicore Finland Oy:hyn.
KOTIPAIKKA Kokkola
TUOTANTO Kobolttijalosteita: hienopulvereita ja kemikaaleja
HENKILÖSTÖ 191, joista tuotannossa 109
LIIKEVAIHTO Vuoden 2020 arvio noin 200 milj. euroa

Sähköasentaja Tino Kiviniemi on ollut Freeportilla töissä pari vuotta. Sitä ennen 24-vuotias Kiviniemi pyörähti yrityksessä myös kesätöissä.

Kokkolan suurteollisuusalueella toimiva koboltin jalostaja Freeport Cobalt Oy lukeutuu edelleen toimialansa isoihin yrityksiin. Ei kovinkaan kauan sitten yhtiö oli vielä jopa suurin teollinen toimija koko maailman koboltinjalostuksen tuotantoketjussa.

Kiinalaisten mukaantulo myös koboltinjalostukseen on pienentänyt yrityksen markkinaosuutta aikaisemmasta. Osansa oli myös toki myös siinä, että yhtiöstä iso siivu siirtyi viime vuoden lopussa yrityskaupan myötä Umicore-nimiselle yhtiölle. Freeportin omistuspohja on Yhdysvalloissa, Umicoren Belgiassa. Ladattaviin akkuihin suuntautuva niin sanottu Precursor-osa yrityksestä on nyt Umicorella. Niissä akuissa käytetään tyypillisesti ainesosina koboltin lisäksi nikkeliä ja mangaania.

– Oli työkavereita, jotka olivat tehneet työtä yhdessä 25 vuotta ja kulkeneet työmatkat samalla autolla. Yhtäkkiä toinen menikin Umicoren puolelle, ja toinen jäi tänne. Se oli työntekijöille tavallaan suurin shokki, että kuka menee mihinkin ja kuka jää tänne. Hyvää oli kuitenkin se, että tieto kunkin tulevasta työpaikasta tuli kiitettävän nopeasti yrityskaupan jälkeen, Freeport Cobaltin tuotantotyöntekijöiden pääluottamusmies Juha Hassel sanoo.

Freeport Cobaltilla suojautuminen kannattaa ottaa tosissaan, sillä kobolttipöly voi mahdollisesti aiheuttaa syöpää. Pääluottamusmies Juha Hassel työskentelee myös tuotannossa – ja aina suojaimet päällä.

Yritysten jakautumisen seurauksena työpaikkojen menetyksiä ei Hasselin mukaan tullut. Ennen yrityskauppaa Freeportilla työskenteli kaikkiaan noin 450 ihmistä. Kaupan myötä yrityksessä tekee työtään nyt reilut 190 henkeä, joista 109 tuotannon puolella. Loput työntekijät siirtyivät Umicorelle. Yrityskauppa synnytti pikemminkin uusia työpaikkoja niin Umicorelle kuin Freeportille. Jälkimmäiselle reilut 15.

– Uusia paikkoja tuli muun muassa kunnossapitoon, instrumentti- ja sähkömiehille, Hassel kertoo.

Koboltti on yksi tärkeä ainesosa muun muassa litiumoksidiakuissa, joita käytetään esimerkiksi matkapuhelimissa, kannettavissa tietokoneissa ja sähköautoissa. Freeport Cobaltin yksi merkittävimmistä asiakasryhmistä onkin akkuteollisuudessa. Sinne lähtevä koboltti on pulverimaisessa muodossa ja koostumukseltaan joko kobolttisulfaattia tai kobolttioksidia.

Suurteollisuusaluetta halkovien junanraiteiden päässä siintävästä Ykspihlajan satamasta lähtee meriteitse maailmalle 20 000 kilon painoisia kobolttijalostekontteja. Yhden kontin sisältö riittää yrityksen kehitys- ja hallintojohtajan Thomas Slotten mukaan kaikkiaan neljän miljoonan kännykän akun tarpeisiin.

– Yhdessä älypuhelimen litiumoksidiakussa on kobolttia noin viisi grammaa, Slotte kertoo.

Freeport Cobaltin kehitys- ja hallintojohtaja Thomas Slotte.

MERKITTÄVÄ TYÖLLISTÄJÄ

Slotten mukaan Freeport Cobaltilla toivotaan kumpaisenkin yrityksen menestymistä.

– Massan suuruus tekee meistä kannattavan.

Ennen tuoreinta yrityskauppaakin koboltin jalostuksen omistajuudet Kokkolassa ovat vaihtuneet. Pääluottamusmies Hassel kertaa lyhyesti historian: Ensimmäinen jalostuksen aloittanut yritys oli Outokumpu Oy, jonka kobolttituotanto Kokkolassa alkoi vuonna 1968. Vuonna 1993 yritys siirtyi amerikkalaisomisteiselle OM Group Inc:lle, ja vuonna 2013toiselle amerikkalaisyhtiölle – eli nykyiselle omistajalle – Freeport-McMoRan Inc:lle.

Yritys on aina ollut merkittävä työllistäjä – oli omistajana toiminut kuka tahansa.

Paitsi akkuteollisuuteen, lähtee jalostettua kobolttia eri muodoissaan Kokkolasta myös kovametalli- ja pigmentti- sekä katalyyttiteollisuuteen.

Pitkän pätkän yrityksen vaiheista on nähnyt Jukka-Petri Harju, joka on tienannut elantonsa suurteollisuusalueen koboltin jalostuksessa jo 25 vuotta kahden eri työnantajan leivissä. Työnkuvaan mahtuu sekä prosessinhoitoa että huoltotyötä. Harjun työosastolla koboltti jalostetaan maailmalle lähteviksi lopputuotteiksi.

Yksi työn varjopuolista Freeportilla on se, että työ on pölyistä. Prosessityöntekijä Jukka-Petri Harju suojautuneena.

– Työ on oikein OK, ainakin päivävuorossa. Ja ilman tuurauksia se on päivävuoroa aina, Harju sanoo.

Harju kertoo kevään korona-ajoista Freeportissa Harjun työosaston porukka jaettiin kolmeen osaan, joista kussakin tehtiin työtä muista osista erillään.

– Yhdessä työporukassa oli 4–6 kaveria. Hyvin oltiin koronan varalta varauduttu.

Yksi työn varjopuolista Freeportilla on se, että työ on pölyistä. Suojautuminen terveydelle haitallisen ja mahdollisesti jopa syöpää aiheuttavan kobolttipölyn varalle on kuitenkin hoidettu yrityksessä kiitettävästi.

Tästä osoituksena on hankittu moottoroituja suojainmaskeja, joiden hinnaksi Hassel kertoo toistatuhatta euroa kappaleelta. Noita suojaimia tulee lähitulevaisuudessa jokaisen työntekijän käyttöön. Tähän asti on menty osin ei-moottoroiduin suojaimin, joiden suojausluokka on kuitenkin ollut kaikkein korkein, eli P3.

– Hyviä ovat nekin suojaimet, Harju kertoo.

Silmäsuihkun on pakko olla saatavilla heti, jos kobolttikemikaaleja joutuu silmään.

MELUISTA, PÖLYISTÄ JA LÄMMINTÄ

Freeportilla tehdään myös jatkuvia pölymittauksia, ja työntekijöiden terveyttä seurataan. Pölytasoa mitataan tuotantotilojen ilmasta, ja työntekijöiden virtsoja seulotaan kobolttipitoisuuksien mittaamiseksi. Melulta ja lämmöltäkään ei työssä voi välttyä. Meluntorjunnassa auttavat kuulosuojaimet.

– Lämpö saattoi nousta tuotantohallissa yli neljäänkymmeneen asteeseen, mutta nyt kun saatiin ilmanvaihto, halli jäähtyy aivan eri lailla, Harju jatkaa.

Globaalin teollisuuden, jonka tuotteiden kauppaa käydään ympäri maailmaa, tunnistaa yleensä sitä, että työntekijät eivät aina tiedä, mihin lopputuotteet päätyvät. Yhtä vähän pystyy – tai tahtoo – Freeportin asiakaskunnasta kertomaan myöskään kehitys- ja hallintojohtaja Slotte. Iso osa asiakkaista on joka tapauksessa akkuteollisuudesta.

Teemu Lagrenilla (taustalla) ja Frank Hagströmillä riittää työtä varmistaa valvomossa, että tuotantoprosessi pelaa kuten pitää.

– Suoraan akkuja tarvitseville loppuasiakkaille meiltä ei mene mitään. Meidän kobolttimme lähtee akkujen katodimateriaalia tarvitsevalle teollisuudelle, josta se menee seuraavaan vaiheeseen, eli katodin ja anodin yhdistäville valmistajille.

Akkuteollisuutta on Japanissa, Kiinassa ja Koreassa. Euroopassakin sitä on, ei tosin vielä isommassa mittakaavassa. Suurille mobiililaitevalmistajille Kokkolassa jalostettua kobolttia päätyy mitä todennäköisemmin, sillä amerikkalainen Apple mainitsee Kokkolan yksikön yhteiskuntavastuuraportissaan.

Jos tieto ei herkkien asiakkuussuhteiden johdosta aina välttämättä välity ulkopuolisille, kulkee se pääluottamusmies Hasselin mukaan sen sijaan kiitettävästi työnantajan ja työntekijöiden välillä asiasta kuin asiasta.

Kobolttipölyn kulkeutumista valvomoon pyritään estämään kenkäsuojaimien ja tarramattojen avulla.

TYÖVOIMAA LÖYTYY

Hassel kertoo, että nuoret eivät välttämättä tiedä kemian prosessiteollisuudesta kovinkaan paljon. Heitä saattaa kiinnostaa enemmän esimerkiksi peliala ja siihen liittyvä koodaustyö. Työntekijöitä on kyllä Freeportillekin silti tulossa.

– Hiljattain avoinna oli 15 työpaikkaa. Kyllä me saimme valita tulijat, Slotte sanoo.

Tunnettuutta myös nuorten parissa on lisätty henkilöstöpäällikkö Katriina Rekilän mukaan tekemällä muiden suurteollisuusalueen yritysten kanssa tiivistä yhteistyötä niin Kokkolan seudun kuin Oulun ammatti- ja ammattikorkeakoulujen sekä yliopistojen kanssa.

Henkilöstöpäällikkö Katriina Rekilä esittelee hiljan saatuja moottoroituja pölysuodattimia, jotka tulevat nyt jokaisen tuotantotyöntekijän käyttöön.

Freeport Cobaltin kemikaalipuolen kymmenkunnan ajolinjan kaikki työntekijät työskentelevät prosessinhoitajan ammattinimikkeellä.

– Ajolinjoja vaihdetaan jatkuvasti ja sitten mennään alakertaan pakkaamaan. Kaikki osaavat kaiken, ja työnkierto lisää työn mielekkyyttä, Hassel kertoo.

Yksi Freeportin nuorimmista työntekijöistä on 27-vuotias Matias Ström. Vuoden mittaisella oppisopimuksella työskennelleelle Strömille tuli hiljattain vuoden jatkopesti. Freeportille Ström tuli Keski-Pohjanmaan aikuiskoulutuskeskuksesta.

Matias Ström on Freeport Cobaltin nuorimpia työntekijöitä. Vuoden oppisopimusjakso on vaihtunut vuoden määräaikaisuuteen.

– Miten oma työtilanne kehittyy jatkossa, sitä en tiedä vielä, Ström kertoo.

– Oikein paljon tykkään paikasta, ja olen viihtynyt täällä. Tällä hetkellä pakkaan, mutta muuten työtä vaihdellaan, ja jokainen tekee kaikenkaisia hommia.

Ström toivoisi olevansa töissä Freeportilla myös tulevaisuudessa.

– Sitä vastaan ei minulla olisi mitään, Ström sanoo ja jatkaa kobolttisulfaatin pakkaamista tuhannen kilon vetoisiin säkkeihin.

Freeport Cobalt valmistaa kobolttijalosteita eli hienopulvereita ja kemikaaleja.

 

ALANVAIHTAJIA

Osa Freeport Cobaltilla työskentelevistä ihmisistä on aiemmin työskennellyt tyystin eri alan töissä. Hyvästä esimerkistä käy sekä yrityksen tuotantotyöntekijöiden pääluottamusmies Juha Hassel että työsuojeluvaltuutettu Risto Willman.

– Opiskelin ammattikoulussa autonasentajaksi. Niitä hommia en tehnyt kuitenkaan päivääkään, vaan toimin lihanleikkaajana useamman vuoden. Viimeksi Snellmanilla Pietarsaaressa kymmenkunta vuotta. Sitten rupesin miettimään, onko minun pakko seisoa nauhan vieressä lopun elämääni, Willman kertoo.

Työsuojeluvaltuutettu Risto Willman (vas.) ja pääluottamusmies Juha Hassel tulivat aikanaan Freeport Cobaltille täysin eri alan töistä.

Liukuhihnan äärellä tapahtunut lihanleikkaajan työ vaihtui työvoimapoliittiseen koulutukseen ja prosessinhoitajan ammattitutkintoon.

– Freeportille tulin vuoden 1999 lopussa työharjoitteluun. Välillä kävin puolentoista vuoden lenkillä hienokemikaaleja valmistavalla KemFinellä, ja takaisin Freeportille menin 2004. Sillä tiellä ollaan edelleen, Willman kertoo.

Hasselin taustalta taas löytyy reilut 24 vuotta jatkuneet ravintolan ovimiehen ja sairaalan suljetulla osastolla tapahtuneet mielenterveyshoitajan työt. Koboltin jalostuksen Hassel aloitti koulutuksen kautta vuonna 2005 silloisella OMG Chemicalsilla.

”Opiskelin ammattikoulussa autonasentajaksi. Niitä hommia en tehnyt kuitenkaan päivääkään”, työsuojeluvaltuutettu Risto Willman kertoo.

TEKSTI JARI HAKALA
KUVAT JOHANNES TERVO

REPORTAASI: Pieni, ketterä ja kotimainen – Tam-Silk pitää yllä suomalaisten alusvaatteiden valmistusta

Moni luulee alusvaatteiden valmistuksen jo Suomesta loppuneen. Tam-Silk Kangasalla on kuitenkin luottanut suomalaiseen työhön yli sata vuotta.

KUVA YLLÄ: Perinteisessä pyöröneulekoneessa on 10–12 lankarullaa, kertoo kutoja Johanna Porvali.

TAM-SILK OY

KOTIPAIKKA Kangasala
PERUSTETTU 1909 nimellä Kotiteollisuustrikootehdas
OMISTAJAT 60 % Tuomo Saarni ja puoliso Sonja Ahtiainen, lisäksi neljä muuta omistajaa.
TUOTANTO Valmistaa alusvaatteita, tärkein asiakasryhmä naiset. Klassikkotuotteita mm. laamapaidat ja punttihousut. Tuotteet valmistetaan alusta loppuun Kangasalan tehtaalla, samassa rakennuksessa myös tehtaanmyymälä. Viennin osuus alle prosentti, vientimaita mm. Japani ja Ranska.
HENKILÖSTÖ 24, joista työntekijöitä 22
LIIKEVAIHTO 1,1 milj. euroa (2018)

KUVA MUISTOJA FINLAYSONILTA -NÄYTTELY, TYÖVÄENMUSEO WERSTAS

NAISVALTAINEN TAMPERE LOI ASIAKASKUNNAN

Tam-Silk toimii nykyään Kangasalla, mutta sen historian katsotaan alkaneen Tampereella vuodesta 1909, jolloin Ossian Hongen perusti Hämeenpuistoon yrityksen nimeltä Kotiteollisuustrikootehdas. Vuonna 1925 nimeksi tuli Tampereen Silkkikutomo. 1960-luvun alussa tehdas joutui väistymään Tampereen keskustasta asuinrakentamisen tieltä ja muutti Kangasalle. Tuolloin yrityksen nimi lyhennettiin nykyiseen muotoonsa.

Tampere oli työläiskaupunki, jossa oli paljon teollisuutta. Myös tekstiiliteollisuutta, jonka työntekijät olivat käytännössä kaikki naisia. Niinpä naistenvaatteille oli tarvetta, ja niistä tuli yhä merkittävämpi osa Tam-Silkin tuotantoa. Kangasalle muutettuaan yritys alkoi keskittyä varsinkin naisten alusvaatteitten valmistukseen.

Enimmillään yritys työllisti lähes sata työntekijää. 1970-luvulla huipussaan ollut määrä alkoi kutistua vuosien saatossa ilman irtisanomisia, luonnollisen poistuman kautta. Yritys alkoi menettää asemiaan markkinoilla muille vaatevalmistajille, ja joidenkin vanhojen menestystuotteiden, kuten laamapaitojen, kysyntä hiipui. 1990-luvun lamalla oli oma vaikutuksensa.

Tuotantotyöntekijöiden määrä väheni 2010-luvulla jo alle 20:een, mutta viime vuosina yritys on taas palkannut lisää väkeä. Vuonna 2017 Tam-Silk osti konkurssiin menneen Nokian Neulomon ja jatkoi sen tuotemerkin käyttöä. Pyrkimyksestä toiminnan laajentamiseen ja uusiin aluevaltauksiin kertoo myös vuonna 2019 lanseerattu uusi miesten alushousujen tuotemerkki Kalsarit.

Tuotanto Tam-Silkillä on edelleen hyvin käsityövaltaista. Yläkerrassa tuotteet leikataan, ommellaan ja pakataan.

– Nuo koneet olivat täällä jo silloin, kun minä tulin taloon. Kai ne kuusikymmentäluvulta ovat, arvelee laitosmies Antti Lehtinen.

Saksalaiset pyöröneulokoneet herättävät olemuksellaan kunnioitusta. Harvassa teollisuusyrityksessä on koneita, jotka ovat palvelleet seitsemällä vuosikymmenellä. Mutta lyhyt ei ole Lehtisenkään työhistoria, sillä hän aloitti Tam-Silkillä kesäkuussa 1974.

– Varastotöitä, talonmiehen hommia, koneitten huoltamista, verkkokauppatavaran viemistä postiin… Kaikkea mahdollista olen tehnyt, mitä vastaan tulee.

Laitosmies, työsuojeluvaltuutettu Antti Lehtinen.

Kesken tehdaskierroksen Lehtisen luokse kävelee myymälässä ja toimistossa työskentelevä Piia Hatunen, jolla on kysyttävää.

– Pihalla on auto ja siellä on meille joku öljypönikkä. Tiedätkö sinä, mikä se on?

– On tilattu öljyä juu. Tulee tuohon, vastaa Lehtinen ja osoittaa Mayer & Cil -pyöröneulekonetta.

Öljynjanoinen kone on uudempaa sukupolvea, vuodelta 2003, ja sillä tehdään neuloksia päällysvaatteisiin. Vanhimpia koneita taas käytetään alusvaatekankaan valmistamiseen.

”MUSEOKONE” TEKEE PUNTTIPÖKSYKANGASTA

Huoltomieheltä vaaditaan Tam-Silkillä luovuutta, sillä monia varaosia ei vanhoihin pyöröneulekoneisiin enää ole saatavissa.

– Antti on hyvä käyttämään mielikuvitusta, jos koneesta menee jotain rikki, kutoja Johanna Porvali kehaisee Lehtistä.

Porvali on hänkin Tam-Silkin konkareita, tullut töihin vuonna 1982. Hän opastaa koneiden käyttöön nyt neuloja Outi Nevalaista, joka aloitti Kangasalla vasta pari viikkoa sitten. Tekstiiliala on Nevalaiselle kyllä tuttu; hänen edellinen työpaikkansa oli Orneule Orivedellä, ja sitä ennen hän työskenteli trikootuotteita ja sukkahousuja valmistavassa Nansossa.

– Ovathan nämä tämmöisiä museokoneita, en ole ennen näillä tehnyt. Mutta toimintaperiaate on kuitenkin sama kuin uudemmissa koneissa, sanoo Nevalainen.

Porvali kertoo, kuinka menetellään, jos pyöröneulekoneesta katkeaa lanka.

– Pitää nostaa kangas neuloille, tarkistaa silmäpaot ja vaihtaa vialliset neulat, jos niitä on. Katkeilu on kyllä harvinaisempaa kuin takavuosikymmeninä, nykyään langat ovat parempilaatuisia.

Yksi kone tekee parhaillaan kangasta lahjehousuihin, toinen laamapaitaan. Lahjehousut eli punttipöksyt ovat Tam-Silkin klassikkotuote. Sellaisiin myös Johanna Porvali puettiin pikkutyttönä. Tosin Aamulehteen asiasta päätyi hieman erilainen versio, joka on Tam-Silkissä huvittanut työkavereita.

– Täällä oli toimittaja käymässä, ja niistä housuista tuli puhetta. Lehdessä luki sitten, että minä kulkisin samoissa 1960-luvun punttipöksyissä vieläkin, Porvali naureskelee.

Outi Nevalaisella on vankka tekstiilialan kokemus, mutta näin vanhat koneet ovat hänelle uusi tuttavuus. Johanna Porvali neuvoo vieressä.

KETAPPI TUTUKSI ENSIMMÄISENÄ TYÖPÄIVÄNÄ

Kun pyöröneulekoneet ovat saaneet kankaan kudottua, pakka viedään yläkertaan. Siellä kangas leikataan perinteiseen tyyliin, pahvimalleja apuna käyttäen. Seuraava vaihe on kankaan saumaus.

Ompelukoneitten takana istuu salissa noin tusina työntekijöitä, kaikki naisia. Vierekkäisillä koneilla ovat trikoosaumaajat Sirkka Kuivaniemi ja Tatubanu Puhakka. Kuivaniemi on työskennellyt Tam-Silkillä reilut 30 vuotta, Puhakka noin kolme tuntia.

– Tulin tänään kahdeksaksi, kun on ensimmäinen päivä, sanottiin että voit tulla vähän myöhemmin. Normaalisti täällä aloitetaan kuudelta, selvittää bambupaidan olkasaumausta tekevä Puhakka.

Haastatteluhetkellä ensimmäistä päivää töissä ollut trikoosaumaaja Tatubanu Puhakka kiinnitti viime vuonna huomiota Tam-Silkin mainosten saamaan julkisuuteen.

Hän on tehnyt tekstiili- ja vaatetusalan perustutkinnon, minkä jälkeen oli lapsen kanssa kotona. Tam-Silkille Puhakka – jonka etunimi on kazakin kieltä – tuli oman aktiivisuutensa seurauksena.

– Laitoin viestiä, kun tämä paikka oli ollut minulla mielessä jo jonkin aikaa, ja sain sitten kutsun työkokeeseen. Tiesin Tam-Silkistä jo sitä kautta, että olin käynyt yrityskurssin, ja siellä käytiin läpi tekstiilialan suomalaisia yrityksiä.

Puhakka kertoo myös, että hänen myönteistä mielikuvaansa Tam-Silkistä kotimaisena työllistäjänä vahvisti viime kesän mainoskohu. [ks. oheinen juttu: Kuitti suuryrityksille: ”Siirtäkää tekin tuotanto Suomeen”] Jossain kohtaa tulevaisuudessa hänen suunnitelmiinsa saattaa kuulua oman yrityksen perustaminen, mutta tässä vaiheessa hän haluaa kerätä lisäkokemusta tekstiilialalta. Ja ensimmäisten kolmen tunnin aikana hän oli jo oppinut yhden uuden asian: ketapin käytön.

– Kone imaisee langan sisälle ja katkaisee sen, sitä ketappi tarkoittaa. Tätä ominaisuutta ei ole ollut niissä koneissa, joilla ennen olen ommellut, kertoo Puhakka.

Trikoosaumaajat Tatubanu Puhakka ja Sirkka Kuivaniemi.

ALIMPIIN PALKKALUOKKIIN KOROTUS

Sirkka Kuivaniemellä on saumattavana villasilkkinen naistenpaita. Hänellä on eläkkeelle matkaa enää yhdeksän kuukautta, mutta työ on ollut mieluisaa.

– Varmaan olen tykännyt, kun olen näin kauan pysynyt. Ihan mukavaa on ollut, arvioi Kuivaniemi kolmea vuosikymmentään.

Hän oli ennen vuosituhannen vaihdetta myös Tam-Silkin pääluottamusmiehenä, mutta hänen lopetettuaan tehtävään ei löytynyt ketään jatkajaa.

– Aika hyvin on kuitenkin pärjätty ilmankin. Tosin Loimaan kassaan taitaa meillä kuulua aika moni, olisiko ehkä 30 prosenttia.

”Varmaan olen tykännyt, kun olen näin kauan pysynyt. Ihan mukavaa on ollut”, sanoo yli 30 vuotta Tam-Silkillä työskennellyt trikoosaumaaja Sirkka Kuivaniemi.

Yrityksen hallituksen päätöksellä pienimmätkin palkat Tam-Silkissä on nostettu yli 10 euron. Alin palkkaluokka Tam-Silkin noudattamassa tekstiili- ja muotiteollisuuden työehtosopimuksessa on ollut vain 9,15 euroa tunnissa. Korotuksen tarkoituksena oli ehkäistä alanvaihtoa, sillä osaavat työntekijät ovat usein lähteneet tekstiilialalta muualle parempien ansioiden perässä.

Entisen pääluottamusmiehen tavoin myös Antti Lehtinen on sitä mieltä, että ongelmia työnantajan suuntaan ei ole. Hän toimii moninaisten töittensä lisäksi työsuojeluvaltuutettuna, ja työoloihin tehtiin hiljattain iso investointi, kun tehtaalla uusittiin ilmastointi ja valaistus.

– Minun aikanani ei ole ollut yhtään vakavaa tapaturmaa. Laastareilla on selvitty, kun neuloista tulee aina joskus haavoja. Pölyä on jonkin verran, ja jos useampi kone on päällä, niin se tuottaa melua. Ei kuitenkaan niin paljon, että olisi pakko kuulosuojaimia käyttää.

Positiivisen puolelle laskettavana asiana Lehtinen mainitsee senkin, että välillä alle 20:n laskenut työntekijämäärä on nyt lähtenyt kasvuun.

MYYMÄLÄSSÄ TUNNETAAN ASIAKKAIDEN TOIVEET

Langasta kankaaksi, kankaasta leikkauksen ja ompelun kautta pakattavaksi. Yläkerrassa sijaitsevalla pakkauspöydällä tuotantotyöntekijä Roosa Saarela laittaa pussiin miesten mustia alushousuja, jotka ovat melko uusi tulokas Tam-Silkin tuotevalikoimassa. Sisustusartesaaniksi opiskellut, 19-vuotias Saarela on talon nuorin työntekijä, mutta sai saman tien vakituisen työsopimuksen.

– Aloitin täällä tammikuussa. Olen tosi hyvin viihtynyt. Työkaverit on varmaan se yksittäinen paras puoli, mutta yleisviihtyvyyskin on täällä hyvä, hän sanoo.

Tuotantotyöntekijä Roosa Saarela on 19-vuotiaana nuorin työntekijä Tam-Silkin kirjoissa.

Pakkaamisen jälkeen tuotteet tuodaan takaisin alakertaan. Osa jatkaa matkaa postimyyntiin, mutta osa tuodaan tehtaanmyymälään. Siellä asiakkaita palvelevat Piia Hatunen ja Sanna Helenius-Vilkkilä.

– Näin talvella myydään eniten villasilkkiä, kesällä sitten menee bambuvaatteita, he kertovat.

Tyypillisin Tam-Silkin asiakas on yhä yli 50-vuotias tai eläkeikäinen nainen. Viime vuosina nuoriakin on tosin alkanut käydä myymälässä enemmän.

– Ne nuoremmat ovat usein tiedostavia asiakkaita, jotka kysyvät meiltä tuotantosertifikaateista. Heillä eettisyys ja ekologisuus vaikuttavat ostovalintoihin.

Kirsi Nisumaa ompelee laamapaidan helmaa.

KUITTI SUURYRITYKSILLE: ”SIIRTÄKÄÄ TEKIN TUOTANTO SUOMEEN”

Tam-Silk sai viime kesänä maanlaajuista julkisuutta, kun se kiilasi Finlaysonin ja Ikean mainostaistelun väliin. Finlayson oli aloittanut julkaisemalla Helsingin Sanomien etusivulla mainoksen, jossa korostettiin Finlaysonin käyttävän vastuullisesti tuotettua puuvillaa. Niin käytämme mekin, ilmoitti Ikea pian vastamainoksessaan somessa.

Kesken jättifirmojen nokittelun Tam-Silk julkaisi oman mainoksensa, paikallisuutta korostaen Kangasalan Sanomien etusivulla: ”Ikea ja Finlayson, siirtäkää tuotanto Suomeen, niin jatketaan keskusteluja”. Mainos huomattiin laajasti, ja tuloksena oli suuri määrä myönteistä julkisuutta Tam-Silkille. Myyntiluvut lähtivät hurjaan nousuun.

– Vaimon kanssa istuttiin iltaa ja siinä se ajatus syntyi, että voitaisiin tehdä mainos ja vähän promovoida suomalaista kotiteollisuutta, kertoo Tuomo Saarni, Tam-Silkin pääomistaja ja hallituksen puheenjohtaja.

– Ja haluttiin myös muistuttaa suomalaista kuluttajaa, että on paljon yrityksiä, jotka pysyvät hengissä kotimaisella kysynnällä.

Tam-Silkillä kotimaista on kaikki paitsi langat, sillä puuvilla ei Suomessa kasva. Langoilla on Ökötex- ja GOTS-sertifikaatit, ja ne kehrätään Saksassa ja Italiassa. Lankojen raaka-aineet tulevat eri puolilta maailmaa, kuten Australiasta ja Etelä-Amerikasta.

Entä ne puheet, joiden mukaan teollisuus ei kannata Suomessa?

– Olen tuosta väitteestä aika lailla eri mieltä. Suomessa pystyy valmistamaan, kun valmistaa riittävän tehokkaasti. Brändin täytyy olla sellainen, että asiakas kokee saavansa rahalleen vastinetta, vastaa Saarni.

Saarni tuli hallituksen puheenjohtajaksi vuonna 2018. Hän tunnustaa, että ei sitä ennen edes tiennyt Suomessa edelleen tehtävän vaatteita, ainakaan alusvaatteita. Aktiivisen markkinoinnin avulla Tam-Silk pyrkiikin nyt oikaisemaan tätä monen suomalaisen harhaluuloa.

– Tilanne on nyt menossa hiukan parempaan päin, kun kotimaisuudesta on ollut paljon puhetta. Se, että työllistämme Suomessa ja pidämme henkilökunnasta huolta, on meille myös käyntikortti asiakkaiden suuntaan, sanoo Saarni.

Tam-Silkin tehtaanmyymälä.

SOME-KOHU PESULAPUSTA

Tam-Silk lanseerasi viime vuonna miehille uuden Kalsarit-alusvaatemerkin, jonka räväkkä markkinointi on saanut julkisuutta. Viime vuoden syksyllä some-kohua aiheutti merkin kalsareitten pesuohje. Ne eivät yleensä herätä suuria intohimoja, mutta Kalsarit-alushousujen pesulapussa ohjeena oli: ”Jätä lattialle lojumaan.”

Sosiaalisessa mediassa jotkut tulkitsivat lappua niin, että naisen odotettiin pesevän miehen lattialle jättämät kalsarit. Yritys kiisti tämän tulkinnan, ja kertoi suurimman osan palautteesta olleen positiivista; humoristinen pesuohje oli ollut tietoinen riski. Kalsarikeskustelu poiki otsikoita myös perinteiseen mediaan.

KORONA VÄHENTÄNYT ASIAKKAITA

Koronavirus ei mullistanut arkea Tam-Silkillä. Töissä käydään normaaliin tapaan eikä lomautuksista tai yt-neuvotteluista ole ollut puhetta. Hygieniapuoleen on toki kiinnitetty huomiota.

– Käsidesiä on myymälässä ja ruokahuoneessa. Seinälle on laitettu ohjeistuksia siitä, miten toimitaan. Mutta esimerkiksi työpisteitten sijoittelussa ei ole tehty muutoksia, kertoo työsuojeluvaltuutettu Antti Lehtinen.

Tehtaanmyymälä on yhä auki, mutta asiakkaiden määrä on epidemian seurauksena vähentynyt.

 

TEKSTI MIKKO NIKULA
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

REPORTAASI: Hämeenlinnan Metsäkonepalvelulla on tuliterät koneet ja uutta oppivat miehet

”Vehkeet kehittyvät ihan älytöntä vauhtia. Miehet kehittyvät perässä. Silloin kun 2004 aloitin, en osannut kuvitellakaan, että koneella voi tehdä näin paljon”, sanoo hämeenlinnalaisen Metsäkonepalvelun metsäkoneenkuljettaja Henri Lehtonen.

KUVA YLLÄ: Esa Sorila on ajanut hakkuukoneita 1990-luvun alkupuoleta lähtien. Koneissa on tuona aikana tapahtunut valtava tekninen kehitys.

METSÄKONEPALVELU OY

KOTIPAIKKA Hämeenlinna
PERUSTETTU 1970
TYTÄRYRITYKSET Kone-Yijälä  Oy (Jämsä), Mkp Dumberg Ab (Eksjö)
OMISTAJAT Yksityishenkilöt ja sijoittajat
TOIMIALA Puunkorjuu
HENKILÖSTÖ 160, josta työntekijöitä 146 ja toimihenkilöitä 14
LIIKEVAIHTO 32 miljoonaa euroa

Henri Lehtonen ajaa monitoimikonetta ja toimii nuorelle kuljettajalle Eero Rastilalle työnopastajana. Vaikka koneet jatkuvasti parantuvat, helppoa metsäkonetyö ei ole, vaan vaatii kuljettajilta jatkuvaa uuden oppimista.

– Pitää osata vähän kaikkea. Vaikeammaksi menee koko ajan. Työhön tulee uusia piirteitä. Jos vertaa siihen, kun aloitin, puoliakaan silloin ei tarvinnut pelata tietotekniikan kanssa. Toleranssit olivat isompia. Tukin mitat olivat vähän sinnepäin. Ei se ollut niin tarkkaa. Kaikki tämmöinen kiristyy. Paperityöt lisääntyvät.

– Ala on mennyt niin hienoksi. Kaikki on tietokoneella. Kaikesta pitää raportoida. Kaikkea mitataan. Se on nykypäivää, kuten joka alalla.

Henri Lehtonen (oikealla) ajaa monitoimikonetta ja toimii nuorelle kuljettajalle Eero Rastilalle työnopastajana.

Metsäkoneala on lähtökohdiltaan vaativa. Lehtonen aikanaan kävi Kurussa kolmevuotisen koulutuksen metsätaloudessa ja metsäkoneen kuljetuksessa, mutta vasta käytäntö hioi taidot.

– Oppimiseen meni itselläni viisi–kuusi vuotta ainakin. Ekan vuoden jälkeen tuntui, että osaan, mutta ei silloin mitään osaa. Kahden vuoden jälkeen tulee vauhtia. Kolmen vuoden jälkeen tulevat ongelmat. Sitten vähitellen homma alkaa toimia. Aikaa se oikeasti vie. Tuntuu, että osaa, mutta silti tekee virheitä. On tärkeä kynnys, että virheistä pääsee yli.

UUDET KONEET MUKAVIA

Lehtosen mukaan viime vuosina metsäkoneet ovat kehittyneet työntekijäystävällisiksi.

– Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut paljon uudistuksia. On pyörivä hytti. Hytissä on lämmin ja nosturit mukavia. Ennen koneet hajosivat. Piti korjata. Kun meni kotiin, oli kädet kyynärpäitä myöten mustana. Enää ei ole. Ennen eivät kestäneet miehet, eivätkä koneet. Koneista on tullut toimintavarmempia ja huomattavasti tehokkaampia. Syöttönopeudet ovat tuplaantuneet.

Metsäkonemiesten ansiot Metsäkonepalvelussa ovat Lehtosen mukaan parantuneet, mutta eivät kasvaneiden tehojen tahdissa.

– Onhan se niinkin, että jos urakalla teet, sitä enemmän saat, mitä enemmän teet. Mutta kyllä ansiosta vähän nipistetään, jos kone on tehokkaampi. Ei se sitä ole, että saat vanhalla urakalla vetää tehokkaalla koneella. Mutta kyllä koneen tehokkuus näkyy ansioissa. On ala paljon kehittynyt.

Parhaaksi viime aikojen keksinnöksi metsäkoneissa Lehtonen nimeää tasaavan ohjaamon.

– Kun kone kallistuu, mies pysyy suorassa. Kun vanhan koneen ajoi kannon ylle, olit aina vinossa. Minulle tuli ensimmäinen tasaava ohjaamo vuonna 2011.

KOKENEEN KULJETTAJAN OPISSA

Eero Rastila, 19, aloitti vuonna 2016 opinnot Jämsänkosken metsäkonekoulussa, ja työura käynnistyi vuosi sitten Metsäkonepalvelussa, jossa nuori kuljettaja opiskelee ammatin hienouksia Henri Lehtosen ohjauksessa. Tapaamme työparin marraskuun alussa vuoronvaihdon aikaan kello 14 lähellä Tammelan Lautaporrasta sijaitsevassa leimikossa. Lehtonen on tehnyt aamuvuoron ja Rastila jää iltaan.

– Homma alkoi aika nollasta. Ensimmäisenä kuukautena tulin tunnin tai pari aikaisemmin iltavuoroon, ja seurasin selän takaa Lehtosen toimintaa. Kuuntelin neuvoja, miten kannattaa eri kohteita käsitellä. Sitten vaihdoimme paikkoja. Henkka istui tunnin verran takana ja katsoi, miten menee ja ohjasi eteenpäin.

– Sitten hän lähti kotiin, ja minä jatkoin työvuoroa. Jos oli sanomista, että jonkin asian voisi tehdä toisella tapaa, hän kertoi siitä heti suoraan. On huonoa, jos oppii väärälle työtavalle. Siitä poisoppiminen on vaikeaa, Rastila kertoo.

VÄLILLÄ JOUTUU MIETTIMÄÄN

Rastila työskentelee metsässä yksin, mutta hänellä voi tarvittaessa ongelmien ilmaantuessa soittaa Lehtoselle.

– Koulusta sain hyvän pohjan työhön. Mutta työpaikalla olen saanut isot opit tietokoneeseen. Myös tekemisestä olen oppinut paljon. Työkaveri on osannut neuvoa, mistä kannattaa lähteä harventamaan ja miten suunnitella ajouraa.

Yksin pimeässä metsässä eteen tulevia ongelmia joutuu ratkomaan itse.

– Välillä olen pysähtynyt miettimään ja käynyt ulkona katsomassa, mikä on edessä oleva tilanne, ja miten on järkevintä edetä. Sitten on vain tehtävä ratkaisu ja mentävä eteenpäin. Sen jälkeen voi katsoa selän taa, miltä työjälki näyttää ongelmatilanteen jälkeen. Joskus tulee mieleen, että tämän voisi tehdä toisella tapaa tai että tuo oli onnistunut ratkaisu, jota voi käyttää tulevaisuudessa hyväksi.

Vuoronvaihto kello 14 lähellä Tammelan Lautaporrasta sijaitsevassa leimikossa. Henri Lehtonen on tehnyt aamuvuoron ja Eero Rastila jää iltaan.

Lehtonen ei ole ainoa, joka neuvoo Rastilaa.

– Myös ajokonemies antaa palautetta. Tämä on tiimityötä.

Rastilan mukaan metsäkoneala on haastava.

– Nuorien kuljettajien ei pidä kuitenkaan pelätä lähteä mukaan, vaan tulla rohkeasti ketjuun. Uusille kuljettajille on aina tarvetta, ja kyllä heitä opetetaan lisää.

Hän on tyytyväinen työskentelyyn metsäkonefirmassa, jossa resurssit ovat kunnossa.

– Täällä tosi asiallisesti pidetään työntekijöistä huolta. Saa kertoa, jos on jotain murheita. Kysytään myös, että miten menee. Työpaikka on oikein loistava.

MIEHET AJAVAT TULITERILLÄ KONEILLA

Metsäkonepalvelu on Suomen suurin metsäkoneyritys, jolla on noin 140 työntekijää ja 90 konetta Suomessa, ja 20 konetta ja 30 työntekijää Ruotsin puolella.

Ajokoneen kuljettaja Mika Tapio tekee aamuvuoroa metsätien varressa Rengon ja Hattulan rajalla.

– Aamulla töihin, puut kyytiin ja pinolle. Tehdään pienet huollot, syödään eväät ja lähdetään kotiin. Kuormia vuoron aikana kertyy noin 200–300 kuutiota avohakkuulta tai harvennukselta noin puolitoista sataa kuutiota, Tapio kertoo.

Ajokoneen ohjaamo on nykyisin viihtyisä työpaikka. Ohjaimissa ajokoneen kuljettaja ja varaluottamusmies Mika Tapio.

Metsäkonepalvelussa koneet uusitaan tiheästi.

– Konekanta pidetään uutena, ettei tarvitse tehdä remonttia. Ei ole mitään järkeä, että ne seisovat heikon kuntonsa takia. Se ei tuota mitään. Nykyinen ajokone on minulla ollut 2,5 vuotta, ja se on alkuvuodesta menossa vaihtoon. Se on hintansa haukkunut ja menee eteenpäin. Sillä on ajettu alle 8,5 tuhatta kilometriä ja alle kymmenen tuhannen se vaihdetaan.

METSÄN HARVENNUSTA PIENILLÄ KONEILLA

Luottamusmies Esa Sorilalla on 23. vuosi Metsäkonepalvelun hakkuukoneenkuljettajana menossa. Hänet tapasimme Janakkalassa hakkuutyömaalta.

– Tein nuorena metsätöitä mottipalkalla. Sitten ajoin ajokonetta muutamia vuosia. 1980-luvun loppupuolella opettelin ajamaan itse rakennettua hakkuukonetta. Olen itseoppinut, hän kertoo pitkästä urastaan.

”Kiireaikoina ammattimiehistä on pulaa. Mutta notkahduksia tulee aina. Metsäkonealan kausiluonteisuudesta pitäisi päästä eroon”, sanoo Metsäkonepalvelun luottamusmies Esa Sorila.

Työn ohella Sorila toimii työnopastajana nuorille kuljettajille.

– Meillä on opastajia ja perehdyttäjiä koulutettiin ensimmäisen kerran vuonna 2010. Koko ajan on ollut harjoittelijoita ainakin jollakin koneella. Noin vuosi sitten alettiin kouluttaa ajokoneen kuljettajista hakkuukoneen kuljettajia. Se projekti pyöri hyvin. Sieltä tuli motolle muutama taitava kuski.

Eniten Sorila kertoo pitävänsä harvennushakkuusta.

– Avohakkuuseen on järeämmät koneet. Harvennushakkuussa käytetään pääsääntöisesti keskikokoisia tai pienempiä. Kaikkiin kohteisiin löytyy omat koneet. Meiltä onnistuu kaikki.

– Myös jatkuvan kasvatuksen hakkuita tehdään. Ne ovat jonkin verran lisääntyneet, mutta eivät ne vielä työhön ole vaikuttaneet millään lailla.

Kun ajokoneenkuljettaja Mika Tapio ajaa puita metsästä, syntyy vuoron aikana tien varteen pitkä pino.

”IHAN TYÖNANTAJIEN KÄRKIKASTIA”

Luottamusmies Sorilan mukaan Metsäkonepalvelussa on neuvoteltu paikallisesti koko hänen työuransa ajan.

– Meillä mennään niin täysin tessin mukaisesti, että mitään palkkaerimielisyyksiä ei tule. Asiat sovitaan. Paikallista sopimista meillä on aika paljon.

– Palkkauksessa meillä on tuntipalkka, kannustepalkka ja urakkapalkka kuljettajilla käytössä. Se on sellainen jatkumo, että alalle tulija ensin tekee tuntipalkalla. Kehittyessään hän alkaa saada tuntipalkan päälle kannustetta. Sitten kun ammattitaitoa on riittävästi, kannattaa harkita urakkapalkkaa.

– Porukka on sen kokenut positiivisesti. Jokaiseen eri palkkamuotoon on tekijänsä. Ihmiset ovat erilaisia.

Luottamusmies Sorilalla ja varaluottamusmies Mika Tapiolla on sellainen työnjako, että Sorila hoitaa enemmän motokuskien ja Tapio ajokoneenkuljettajien asioita.

Tapio antaa tunnustusta työpaikan neuvottelukulttuurille.

– Ei voi moittia. Olen ollut reilu kuusi vuotta, eikä ikinä ole ollut mitään vääntöä. Tämä kuuluu ihan työnantajien kärkikastiin.

 

”Ei kasvu vielä tähän pääty”

”Metsäteollisuus tarvitsee puita, ja joku niitä tekee. Metsäkonealalla pitää koittaa olla hieman taitavampi kuin muut ja pärjätä sillä”, toimitusjohtaja Timo Tolppa sanoo.

Metsäkonepalvelun toimitusjohtaja Timo Tolpan mukaan Äänekosken tehtaan ja sellun hypetyksen jälkeen metsäkonealalla podettiin viime vuonna krapulanpoikasta.

– Mutta voin 40 vuoden kokemuksella sanoa, että se menee ohi.

Tolpan mielestä pitää erottaa ajankohtainen tilanne ja pitkän ajan trendi.

– Viime vuoden lopulla markkinoilla oli ylimääräistä puuta ja vähän kaikkea liikaa. Työllistäminen oli meilläkin tosi hankalaa. Muutamalta pakkolomaltakaan ei vältytty. Mutta jos katsoo megatrendejä, sellun kysyntä kasvaa. Se on yksi tekijä, mikä kannattelee metsäteollisuutta. Kun puhutaan ilmastonäkökulmasta, mikään ei ole parempaa kuin rakentaa puutaloja.

– Suomen metsäteollisuus on pystynyt uudistumaan ja investoimaan sellaiseen, millä näyttää olevan maailmanlaajuista kysyntää ja kysynnän trendit ylöspäin. Metsäteollisuus tarvitsee puita, ja joku niitä tekee. Metsäkonealalla pitää koittaa olla hieman taitavampi kuin muut ja pärjätä sillä.

”Pakko tunnustaa, että kyllä iso teollisuus osaa meitä tiukalla pitää.”

Metsäkonepalvelun kotikenttää ovat Kanta-Häme ja Päijät-Häme. Sillä on tytäryhtiö Ruotsissa. Viime elokuussa se kasvoi merkittävästi ostamalla Kone-Yijälä Oy:n Jämsästä. Mukana kaupassa tuli 45 henkilöä ja 25 konetta.

– Keski-Suomessa me olemme voimakkaassa kasvussa. Koko ajan meillä on kasvusuunnitelmia. Ei tämä ole äärilaita. Jos kasvuhakuiselta yritykseltä kysyy, että milloin se kasvu loppuu, niin ei se meidän kohdallamme tähän vielä pääty.

Alansa isoimman, kymmenien miljoonien liikevaihdolla toimivan metsäkoneyrityksen toimitusjohtaja Tolppa myöntää, että kokoero vaikuttaa, kun vastaan hintaneuvotteluissa asettuu miljardisummia pyörittävä metsäkonserni.

– Ei auta muu kuin vastata laadukkaalla palvelulla. Silloin kun hinta ei tyydytä, joutuu urakoista kieltäytymään. Kaikilla hinnoilla ei pysty tekemään. Mutta pakko tunnustaa, että kyllä iso teollisuus osaa meitä tiukalla pitää.

Metsäkonepalvelu on yksi metsäkonealan uranuurtajista. Sen perustajiin kuulunut nykyisen toimitusjohtajan Timo Tolpan isä Tauno Tolppa oli 1950-luvulta lähtien kehittämässä koneita ensin Työtehoseurassa ja sitten Tapion konetoimistossa, joka yhtiöitettiin Metsäpalvelu Oy:ksi. Rahoittajapankkien ajettua toiminnan alas vuonna 1970 perustettu Metsäkonepalvelu hankki ensimmäiset koneensa Metsäpalvelun konkurssipesästä. Tolpan lisäksi perustamassa oli useita henkilöitä, muun muassa työpäälliköitä ja metsäkoneenkuljettajia.

 

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT HARRI NURMINEN

REPORTAASI: Kimblen kotipesässä: Porin Tactic Games on pohjoismaiden ainoa iso lautapelivalmistaja – vienti vetää ja töitä piisaa

Kuutisenkymmentä tuotannon työntekijää valmistaa lautapelejä Tactic Gamesin tehtaalla Porin Karjarannassa. Syksy on lautapelitehtaassa kiireistä aikaa. Silloin työntekijät painavat pitkää päivää. Keväällä on vara ottaa vähän lunkimmin. Tehtaan taru alkoi Kimblestä vuonna 1967, eikä pelintekijöitä ole sen koommin tarvinnut irtisanoa eikä lomauttaa.

KUVA YLLÄ: Koneenhoitaja, varaluottamusmies Jyrki Mäntykorpi asettelee laattaa painaakseen kannen ylivetopaperin Brugge Canal King -lautapeliin. Ajatus lautapelien valmistamisesta syntyi Noormarkussa kesällä 1967, kun Amerikan-sukulaiset toivat Aarne Heljakan perheeseen Trouble-nimisen lautapelin. Heljakka tykästyi peliin niin paljon, että hankki sen myyntioikeudet. Pelille piti vain keksiä toinen nimi. Tuohon aikaan suomalaiset seurasivat amerikkalaista tv-sarjaa nimeltä Takaa-ajettu. Siinä vaimonsa murhasta syyttömänä tuomittu tohtori Richard Kimble pakenee poliisia. Tactic Gamesin, silloisen Nelostuotteen, ensimmäinen lautapeli, Kimble, julkaistiin jo samana syksynä.

TACTIC GAMES OY

PERUSTETTU 1967
KOTIPAIKKA Pori
OMISTAJAT Markku Heljakka ja tyttärensä Kati ja Jemina Heljakka sekä Juha Nieminen
TUOTANTO Lautapelit, palapelit, pelikortit, lasten puuha-, tarra- ja värityskirjat sekä puinen ulkopeli Mölkky
HENKILÖSTÖ 120 työntekijää kotimaassa ja 35 kahdeksassa ulkomaan myyntitoimistossa
LIIKEVAIHTO 32 miljoonaa (2018)

Mies keltaisessa Kimble-paidassa häärii stanssauskoneella Tactic Gamesin tehdashallissa Porin Karjarannassa. Hän on koneenhoitaja Jyrki Mäntykorpi.

– Teen ensimmäistä kannen ylivetopaperia uutuuspeliin. Peli on vasta menossa messuille, Mäntykorpi kertoo ja hypistelee suurta paperiarkkia.

Kyseessä on Brugge Canal King -niminen perhepeli, joka on saanut innoituksensa Belgian Bruggesta. Siellä on useita kanaaleita, ja kaupunkia kutsutaan pohjoisen Venetsiaksi.

Mäntykorpi painaa pelin nimen laatikon kansipaperiin kultaisin kirjaimin kuumafolioinnin avulla. Samalla kirjaimiin piirtyvät poikkijuovat, jotka tuntuvat selvästi sormenpäissä.

Tactic Games työllistää Porissa 120 ihmistä, joista puolet työskentelee tuotannossa. Talon kirjoilla olevista tuotannon työntekijöistä 90 prosenttia kuuluu Teollisuusliittoon.

Perheyritys Tactic Games Oy valmistaa Porissa lautapelejä, palapelejä ja pelikortteja sekä lasten puuha-, tarra- ja värityskirjoja. Sen tunnetuimpia tuotteita ovat sananselityspeli Alias, lautapeliklassikko Kimble ja puinen ulkopeli Mölkky.

– Olen ollut täällä 11 vuotta. Koulutukseltani olen kokki ja tarjoilija. Halusin pois ravintola-alalta, koska työajat olivat pelkkiä iltoja ja viikonloppuja, Mäntykorpi sanoo.

Mäntykorpi kuuluu Teollisuusliittoon ja on myös tuore varaluottamusmies. Hän vietti syys– lokakuun taitteessa viikon Luottamusmiesten peruskurssilla Murikka-opistolla Tampereella.

– On hyvä olla jotain perustietoa, sillä eihän sitä koskaan tiedä, milloin sitä tarvitsee. Kurssilla oli kiva yhteishenki. Sain kuulla monenlaisia esimerkkejä eri aloilta, Mäntykorpi kertoo.

EI IRTISANOMISIA EIKÄ LOMAUTUKSIA

Tactic Games työllistää Porissa 120 ihmistä. Heistä puolet työskentelee tuotannossa. Yritys on seudun suurimpia kirjapainoalan työnantajia, sanoo pääluottamusmies Ari Järvinen.

– Palkat eivät ole ruhtinaalliset, mutta jos täällä on ihmisiksi ja tekee työnsä, niin leipä on suhteellisen varma. Pelintekijöistä ketään ei ole irtisanottu eikä lomautettu tuotannollisista tai taloudellisista syistä, Järvinen kertoo.

Porin-tehtaan lisäksi Tactic Gamesillä on 35 työntekijää omissa myyntikonttoreissaan Pohjoismaissa, Hollannissa, Puolassa, Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Liikevaihdosta 70 prosenttia tulee viennistä.

Toukokuussa 2018 Tactic Games palkkasi ensimmäisen perheyrityksen ulkopuolisen toimitusjohtajan omistaja Markku Heljakan tilalle. Elokuusta alkaen vetovastuussa on ollut Olli Kivelä.

– Neuvottelut ovat jotenkin vapautuneempia ja neuvotteluilmapiiri on nyt parempi, kun enää ei tarvitse neuvotella suoraan omistajan kanssa, Järvinen sanoo.

Pääluottamusmies Ari Järvinen pelaa aika ajoin Yatzya. ”Mölkkyä pelasin ensimmäisen kerran tänä kesänä. Viimeisellä heitolla hävisin niukasti. Tulin toiseksi – tai viimeiseksi, kun oli vain kaksi pelaajaa”, Järvinen nauraa.

Järvinen on työskennellyt pian 20 vuotta kotelokoneenhoitajana Tactic Gamesillä. Sitä ennen hän oli ammattimuusikko ja soitti bassoa tanssiorkestereissa.

Järjestäytymisaste peliyhtiössä on korkea. Talon kirjoilla olevista tuotannon työntekijöistä 90 prosenttia kuuluu Teollisuusliittoon, Järvinen kertoo.

– Vapaa-ajankerhomme on toiminut vasta joitakin vuosia. Kimble-kerhoon kuuluvat kaikki työntekijät, niin kauan kuin henki pihisee. Käymme kerran kuussa keilaamassa.

Kimble-kerholaiset pelaavat myös tennistä ja shakkia ja he ovat ottaneet osaa muun muassa tanssikurssille ja viininmaistajaisiin.

Työnantaja kattaa Kimble-kerhon kulut, tukee työpaikkaruokailua ja osallistuu tyky-seteleiden kustannuksiin. Työntekijät saavat myös työvaatteet ja alennusta talon tuotteista.

KYMMENIÄ KIELIVERSIOITA

Punatukkainen painopinnanvalmistaja Anne Lehtimäki istuu tietokoneensa ääressä. Ruudulla on Sirkus-pelin latviankielinen versio.

– Designerit tekevät yleensä englanninkielisen version. Minä teen siitä eri kieliversiot ja saatan ne painokuntoon eli teen painolevyiksi, Lehtimäki selittää.

Hän työstää pelien sääntöjä, pelilautoja, pelikortteja, koteloita ja muita pahviosia. Tactic Gamesillä on satoja tuotteita, joita myydään yli 70 maahan. Lehtimäki laskee tehneensä painolevyjä yli 30 kielellä.

– Muutama tuote on viety Etelä-Koreaankin, ja Mölkky on tehty myös swahilin kielellä. Työtahti on niin kiivas, etten ehdi lukea sääntöjä, mutta pelin idean tiedän kyllä aina.

Lehtimäki on Tactic Gamesin pitkäaikaisin työntekijä. Hän tuli taloon ensimmäisen kerran kesätyöntekijäksi 13-vuotiaana kesällä 1975. Tuolloin yritys sijaitsi vielä Noormarkussa.

– Olin kesätyöläisenä kolmena kesänä peräkkäin. Vääntelin Kimblen laatikoita ja liimasin Paholaisen kuutioita. Yhtenä kesänä nukkasin klubitakkeja. Teimme niitä alihankintana Reimalle, Lehtimäki muistelee.

Tactic Games on ollut Lehtimäen työnantaja vuodesta 1985. Hän tuli tuttuun taloon alun perin latojan äitiysloman sijaiseksi. Vuodesta 1991 työpaikka on sijainnut Porissa.

– Jämähdin, koska työ on mielenkiintoista. Ala on mennyt paljon eteenpäin. Työnantaja on hyvä, työkaverit ovat kivoja, ja työpäivät ovat lähestulkoon kaikki erilaisia, Lehtimäki perustelee.

APU PUUTTUVAN PALAN PULMAAN

Painopinnanvalmistaja Anne Lehtimäki on intohimoinen palapeliharrastaja.
”Minulla on kaksi rentoutumiskonstia. Toinen on autolla ajaminen ja toinen on palapelit. Teen palapelejä kesäasunnolla. Minulla on siellä seinillä yli 30 tuhannen palan palapeliä.” Palapelit pyörivät myös Lehtimäen työkoneella. Hän työstää ne painolevyiksi asti. ”Teen kuviin pieniä värikorjailuja ja rajaan ne oikeaan kokoon. Näen kuvasta heti, onko palapeli helppo vai vaikea kasattava. Molempia pitää olla.” Lehtimäki kokoaa palapelejä myös töissä, jotta hän saa selville jonkun yksittäisen palan paikan. ”Joskus käy niin, että palapelistä puuttuu pala tai se on huono. Meille voi reklamoida ja saada tilalle uuden palasen”, Lehtimäki kertoo.

 

OPPISOPIMUKSELLA PAINAJAKSI

Kun painopinnanvalmistajat lähtevät yhdeltä lounaalle, on painaja Miikka Pirttisellä menossa päivän viimeinen työtunti. Kaksivuorotyössä on Pirttisen mukaan hyvät ja huonot puolensa.

– Välillä on vähän haasteita, kun lapset ovat jo sen ikäisiä, että he harrastavat, mutta aina on saatu sumplittua. Ilman isovanhempia siitä ei kyllä tulisi yhtään mitään.

Pirttinen siirtää pumppukärryillä lavallisen paperiarkkeja syrjään. Arkeista on tulossa Alias-pelin kortteja. Lava jää odottamaan pääsyä korttikoneelle.

– Tämä on nyt Perhe-Alias venäjäksi. Lavassa on 3 000 arkkia. Peliin tulee kolme erilaista arkkia, ja koko painosmäärä on 6 000 eli kortteja pitää ajaa kolme kertaa 6 000, Pirttinen kertoo.

Sananselityspeli Alias on yksi Tactic Gamesin suosituimmista peleistä. Sen valmistus alkoi 1980-luvun lopulla. Toimitusjohtaja Kivelän mukaan sitä on myyty yli 7 miljoonaa.

Noormarkussa asuva Pirttinen teki ennen rakennustöitä. Tactic Gamesillä hän on työskennellyt pian 11 vuotta.

– Olen viihtynyt. Täällä on hyvät työkaverit. Se on ehkä se suurin syy. Heidän kanssaan pystyn puhumaan vähän muutakin kuin pelkkiä työasioita.

Pirttinen antaa kiitosta myös työnantajalleen, joka koulutti hänen oppisopimuksella offset-painajaksi viisi vuotta sitten.

– Se oli tosi hyvä juttu. Pidän tärkeänä koulutusta ja sitä, että työntekijät saavat mahdollisuuden kouluttautua.

ELÄKELÄINEN KOULUTTAA

Pirttisiä on Tactic Gamesillä enemmänkin. Yksi heistä on jälkikäsittelijä Mari Pirttinen, joka opettelee uutta työtehtävää. Hän on naimisissa Miikka Pirttisen isän kanssa.

– Olen ollut aikaisemmin taittokoneella ja pelilinjalla. Nyt minulle ehdotettiin leikkaajan töitä, ja minulle käy aikalailla kaikki. On mukavaa oppia uutta, Mari Pirttinen sanoo.

Markku Hagner on tullut eläkepäiviltään kouluttamaan Pirttistä.

– Viimeisen tunnin olemme leikanneet Haaste-pelin norjan- ja hollanninkielisiä sääntöjä, Hagner kertoo.

Markku Hagner (vas.) jäi eläkkeelle leikkaajan tehtävistä yli kaksi vuotta sitten. Nyt hän kouluttaa jälkikäsittelijä Mari Pirttisestä uutta leikkaajaa.

Pirttiselle pelin säännöt ovat tutut.

– Meillä on tosi paljon pelejä, ja niitä pelaavat teinitkin. Se on ihan mahtavaa, etteivät he ole aina kännykällä, vaan välillä myös puhuvat keskenään.

Koulutukseltaan Mari Pirttinen on floristi. Hän tykkäsi työstään kukkakaupassa, mutta vaihtoi alaa kahdeksan vuotta sitten, koska joutui lomautetuksi.

– Meillä on huikea työyhteisö. Kaikki auttavat toisiaan. Olin vähän aikaa pamilainen, mutta sitten vaihdoin Teollisuusliittoon. Siellä on hyvät jäsenedut, Pirttinen kehuu.

MUOVIOSAT OSTOTAVARAA

Tactic Gamesillä on oma tuotekehitysosasto, jossa työskentelee 14 ihmistä. Siellä on kehitetty muun muassa uutuuspeli Laama, jonka punaisiin kansiin Toni Hakala stanssaa reikiä.

– Työ vaatii keskittymistä. Pitää olla koko ajan tarkkana, että kansi on oikein päin, Hakala kertoo ja nappaa liukuhihnalta seuraavan kannen.

Kokoonpanolinjalla työntekijät kiinnittävät Hakalan stanssaamaan kanteen ikkunan ja laittavat koteloon kaikki tarvittavat osat. Ikkunasta kurkistaa muovinen laama-vesipyssy.

”Tulin tänne kymmenen vuotta sitten työkkärin kautta ja jäin. Nyt kun osaan homman, tämä on ihan mukavaa”, sanoo linjastotyöntekijä Toni Hakala.

Vesipyssy on valmistettu Kiinassa. Tactic Games ostaa nappuloita ja muita muoviosia myös Iso-Britanniasta. Kimblen muoviosat puolestaan tulevat PS-Muovi Oy:stä Mäntsälästä.

– Laskin, että vuokratyöntekijöitä on nyt 17. Se on paljon. Laama-peli on työvoimavaltainen, ja siksi meillä on linjalla kolme ylimääräistä työntekijää, sanoo pääluottamusmies Ari Järvinen.

Vuokratyöntekijöitä ja opiskelijoita Tactic Gamesin tehdashallissa näkee lähinnä syksyisin, sillä pelimarkkina on joulupainotteinen.

– Ikääntymisen ja varamiestarpeen vuoksi vakituista henkilökuntaa voisi olla vähän enemmän. Se on silti vähän kaksipiippuinen juttu, kun töitä pitäisi olla koko vuodeksi, Järvinen pohtii.

VUOKRATYÖNTEKIJÄSTÄ VAKITUISEKSI

Koneenhoitaja Niklas Rajala on yksi Tactic Gamesin tuoreimmista rekrytoinneista. ICT-asentajaksi valmistunut Rajala sai vakituisen työpaikan vuoden alusta.

– Ensimmäinen ajatus oli, että kai minä voisin tulla, ettei tarvitse työttömänä olla. Olin ollut täällä pari vuotta vuokratyöntekijänä.

Työ kaseerauskoneen hoitajana yllätti Rajalan positiivisesti.

– Tykkään, kun saan määrätä itse työtahtini. Linjalla se on sidoksissa koneenhoitajaan. Hän päättää, koska työt aloitetaan ja lopetetaan, eikä linjalta voi lähteä kesken kaiken pois.

Niklas Rajala sai vakituisen työpaikan viime vuoden alusta.

Tactic Gamesin tehdashalli hiljenee puoli neljän maissa, sillä valtaosa työntekijöistä on tullut seitsemään. Rajala sen sijaan jatkaa iltavuorossa kello 22:een. Hän tekee pelilautoja sekä pelien pahvimerkkejä ja pahviosia. Vuoroaan odottaa Doodle doo -pelin lauta.

– Kun laudan pelipuoli on valmis, alan ajaa taustapuolta. Sen jälkeen se stanssataan pelilautakokoon ja siitä revitään ylimääräiset pahvit pois, jolloin siitä tulee pelilauta.

Rajala pelaa lautapelejä tyttöystävänsä perheen kanssa.

– Lautapelikulttuuri on ihan oma maailmansa. Minusta on tärkeää, että lautapelejä tehdään. Ne tarjoavat ihmiskontakteja ja vuorovaikutusta toisin kuin videopelit.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

REPORTAASI: Raitiovaunu Tampereelle lähtee Kajaanista – ratikka on millintarkka paketti

Ensimmäistä Tampereen raitiovaunua rakennetaan Škoda Transtechin Otanmäen tehtaalla. Tehtaalla on historiansa paras tilauskanta, sillä Kainuussa tehty kiskokalusto on kysyttyä myös Keski-Euroopassa.

KUVA YLLÄ: Pääluottamusmies Jouni Lämpsä ja Berliiniin menevä Artic-raitiovaunu.

TRANSTECH OY

PERUSTETTU 1985
PERUSTAJA Rautaruukki
KOTIPAIKKA Oulu
PÄÄOMISTAJA Škoda Transportation
TUOTANTO Kiskokalusto, konepajatuotteet
HENKILÖSTÖ 650 (2018), Otanmäen tehtaalla työntekijöitä noin 450 (2019)
LIIKEVAIHTO 109,3 miljoonaa euroa (2017)

– Hitsarilla pitää olla tasainen käsi ja hyvä silmä, että hän näkee, mitä tekee. Taito kehittyy vuosien varrella, kertoo Tampereen ensimmäisen raitiovaunun hitsaustöitä tekevä Pekka Piippo.

Piipon ja työtovereiden rakentama vaunu lähtee Tampereen raitiotiellä koeajoon vuoden 2020 alussa. Kevään aikana Otanmäen tehtaalla käynnistetään Tampereen linja ja valmistetaan ensimmäinen 19 vaunun sarja. Pirkanmaalaisten arkikäyttöön ne tulevat elokuussa 2021. Myöhemmin raitiovaunuja tehdään lisää.

”Vaatimustaso on kahdeksan vuoden aikana huomattavasti kasvanut. Laatua koko ajan parannetaan. Se tietysti vaikuttaa meidän tekemiseemme. Työstä on tullut tosi tarkkaa”, sanoo hitsari Pekka Piippo.

Raitiovaunussa hitsaustyö on Piipon mukaan vaativampaa kuin alumiinihitsaus VR:n tilaamissa alumiinijunavaunuissa, joka on toinen hänen leipälajeistaan.

– Aika haastavaa ratikanvalmistus on, koska se tehdään monesta pienestä osasta. Työvaiheita on paljon: alustan teko, seinän teko, kattojen teko ja päätyjen teko. Raitiovaunussa on paljon pikkuista osaa ja kilkutinta. Alumiinihitsauksessa hitsaussaumat ovat pitempiä. Nämä ovat kaksi erilaista työtä.

METALLIMIEHISTÄ KYSYNTÄ

Piipon kahdeksan vuotta kestäneen hitsarinuran aikana työn vaikeuskerroin on lisääntynyt.

– Vaatimustaso on kahdeksan vuoden aikana huomattavasti kasvanut. Laatua koko ajan parannetaan. Se tietysti vaikuttaa meidän tekemiseemme. Työstä on tullut tosi tarkkaa.

Tulevina vuosina Otanmäen tehtaalla tarvitaan jopa satoja hitsareita lisää.

Piippo tuli Transtechille töihin ammattikoulussa suoritettujen metallialan opintojen ja armeijan jälkeen. Hän kertoo viihtyneensä ammatissa. Hän on hankkinut Kajaanista oman asunnon. Hitsarin tulevaisuuden näkymä on työntäyteinen.

– Aivan varmasti Transtechillä on metallihommia hitsareilla ja muilla metallityöntekijöillä myös tulevina vuosina. Tilausten määrä näyttää koko ajan vain kiihtyvän. Töitä on paljon, ja hitsareista tuntuu olevan kova kysyntä.

HUIPPUTARKKAA HITSAUSTA

Telihitsari Juha Pikkarainen on työskennellyt Transtechin Otanmäen tehtaalla sen perustamisesta lähtien vuodesta 1985. Otanmäen kaivoksen sulkeminen oli syy tehtaan avaamiseen, jotta työpaikkoja Kainuussa säilyisi. Nyt historia on pyörähtänyt ympyrän, ja kaivostakin ollaan avaamassa uudelleen.

– Samaan aikaan, kun tehdasta rakennettiin, kävin 11 kuukautta kestävän vaununrakentajan kurssin, Pikkarainen kertoo uransa alkupolusta.

Juha Pikkaraisen ammatti telihitsarina vaatii vakaata kättä.

Teli on rautatiekaluston alla oleva akseliyhdistelmä. Niitä on tehty juniin ja rautatievaunuihin Otanmäen tehtaalla kymmenkunta vuotta. Pikkarainen on ollut mukana hieman yli kymmenen henkilön telitiimissä alusta alkaen.

Telin hitsauksen aloittaa robotti, mutta sen viimeistelee ammattihitsari.

– Pätevyyskoe telihitsauksessa on hieman vaativampi kuin konepajahitsareilla. Mittatarkkuuden vaatimus on aika kova. Telintapainen kappale on hankala saada pysymään toleranssissa. Mielellään milliä enempää ei telin toteutuma saa heittää. Kun näitä on tehnyt paljon, aika helposti tulevat mitat kohdalleen, mutta alussa se teetti töitä.

VIIMEINEN ARTIC-VAUNU MENEE BERLIINIIN

Alkujaan Neuvostoliittoon tilattujen tavaravaunujen valmistukseen perustetun Otanmäen tehtaan tarina on vaiheikas, osa Rautaruukin ja Valmetin historiaa. Neuvostoliiton hajottua tärkein asiakas oli pitkään VR, kunnes vuonna 2010 Transtech aloitti raitiovaunujen valmistuksen. Asiakkaaksi tuli isoin raitiovaunutilauksin Helsingin kaupungin liikennelaitos HKL.

Haastattelua tehtäessä Pikkarainen oli hitsaamassa viimeisen Helsingin Artic-raitiovaunun teliä. Tuon vaunun numero 73 osoite ei ole kuitenkaan Suomen pääkaupunki, vaan Berliini. Helsinkiin tehdyllä työnäytteellä on ollut vaikutusta siihen, että Kainuussa valmistettu raitiovaunu kiinnostaa Keski-Euroopassa.

Otanmäen tehtaan omistaja on vaihtunut monesti. Viimeksi neljä vuotta sitten, kun Škoda osti tehtaan. Vuonna 2018 ja kuluvana vuonna Škoda Transtech on saanut satojen miljoonien eurojen tilauksia muun muassa Saksan Mannheimista ja Latviasta. Euroopan mittavien raidehankkeiden odotetaan tuovan runsaasti työtä Kajaaniin.

– Toiminnassa on ollut ylä- ja alamäkiä, mutta olen viihtynyt. Katto on pään päällä ja lämmintä. Palkan ovat maksaneet joka kerta, mainitsee Pikkarainen.

– Nyt raitiovaunut ovat kovassa buumissa. Isoja projekteja on edessä. Aika näyttää, miten niistä selvitään. Uutiset tilauksista lämmittävät aina mieltä.

TYÖ OPETTAA

Transtechin varustelijoilla Jarno Mikkosella ja Kaisa Tolosella on yhteistä se, että he kumpikin ovat tulleet töihin vuokrafirman kautta. Mikkonen on ollut töissä kolme vuotta ja Tolonen vuoden.

– Hain vuokrafirman kautta tänne. Silloin se oli normaali reitti. Täällä oli uusi linja alkamassa ja työvoimapula, Mikkonen kertoo.

Jarno Mikkonen asentaa komponentteja.

Nykyisin hän on vakituinen Transtechin mies. Varustelija asentaa mekaanisia komponentteja vaunuihin.

Hänen mukaansa työpaikan pitkät tilauskannat näkyvät siinä, että ei ensimmäiseksi tarvitse miettiä mitä tekisi: varusteltavaa riittää.

Töihin tullessaan Kaisa Tolosella oli ompelijan koulutus ja takana 12 vuotta pesulatyötä, mutta ennen viime marraskuuta hänellä ei ollut koulutusta tai kokemusta metallialasta.

– Ala kiinnosti. Työ on opettanut, ja etumies ja työntekijät ovat opastaneet. Kuten ommellessakin piirustuksista katson, mitä pitää tehdä. Positiivinen kuva metallialasta minulle on syntynyt. Mielelläni jatkan työssä.

Ompelija Kaisa Tolosesta tuli raitiovaunun varustelija.

MITTAAMINEN VARMISTAA TULOKSEN

Eero Hakola työskentelee tehtaalla teollisuusmittaajana. Hänen työuransa alkoi Otanmäen kaivoksesta, jossa hän jo mittasi. Transtechilla hän on ollut tehtaan perustamisesta alkaen.

Hakola tekee 3D-mittausta työvälineenään ”ehkä hieman normaalia parempi kamera”.

– Siinä suunnittelijan tekemä 3D-kuvanto ja mittakuvanto painetaan päällekkäin. Kun alla on kuvina suunniteltu teli ja päällä mitattu teli, niin tavoite on, että niiden välillä ei ole poikkeamia. Se pystytään kuvista tarkistamaan jopa tuhannesosayksiköiden tarkkuudella.

– Mittaus on tärkeää senkin takia, että nykyajan työrytmi on kova. Välillä tulee mittapoikkeamia, joita ei voi hyväksyä. Mittaaminen varmistaa tuloksen, sanoo Hakola.

Teollisuusmittaaja Eero Hakola varmistaa, että hitsaukset ovat millintarkat.

Transtechin tulevaisuuden näkymät ovat tilausten valossa sen historian parhaat. Tampereen ykkösvaiheen jälkeen vaununrakentamista työllistää Helsingin Raide-Jokeri ja isot Keski-Euroopan raidekalustohankkeet. Tilauksia, raitiovaunujen huoltosopimuksia ja niiden optioita on näköpiirissä 2030-luvulle asti.

Hakola muistuttaa, että viime kädessä tehtaan tulevaisuus on kansainvälisen omistajan kädessä.

– Meillä on omistaja, jolla on rahaa. Mutta tulevaisuutemme riippuu siitä, miten tärkeänä he pitävät tätä laitosta.

 

Hiljaista tietoa tarjolla nuorille

”Transtechin henkilöstölle on yli 30 vuoden ajalta kertynyt sellaista hiljaista tietoa ja sosiaalista pääomaa, mitä ei suoraan kouluista saa”, sanoo pääluottamusmies Jouni Lämpsä.

”Hyvä työyhteisö on kaveruutta, keskustelua, vuorovaikutusta ja palautetta myös ikävistä asioista”, pääluottamusmies Jouni Lämpsä sanoo.

Transtechilla ammattilaisia tarvitaan satoja lisää lähes joka toisen työntekijän eläköityessä kymmenen vuoden aikana. Osaamisen siirtämisestä nuorelle polvelle on pääluottamusmies Jouni Lämpsän mukaan tullut iso haaste.

– Työpaikan hiljaista tietoa ja sosiaalista pääomaa pitää hyödyntää tulevina vuosina. Muuten on vaarana, että se menee porttien ulkopuolille.

Lämpsän mielestä oppisopimus ammatillisten opintojen päätteeksi voisi olla malli, josta hyötyvät kaikki.

– Kokeneetkin työtoverit saisivat uutta tietoa koulusta, ja oppisopimusoppilas saa työpaikan hiljaisen tiedon.

Kun tuottavuutta Suomessa halutaan nostaa, kannattaa Lämpsän mielestä kuunnella työntekijää, joka on oman työnsä paras asiantuntija.

– Jokaiselle, joka tekee työtä, toistoja tulee paljon. Työntekijä tietää, missä kohtaa kivi kengässä hiertää. Yhteistoimintaa työpaikoilla tarvitaan enemmän. Tiedon pitää kulkea paremmin. Tämä on hyvä ohje koko alalle.

Transtechilla yhteistoiminta on Lämpsän mukaan ottanut isoja askelia eteenpäin.

– Se vanha sanonta pitää paikkansa, että viisaat oppivat toisiltaan, keskinkertaiset kantapään kautta ja jääräpäät eivät opi milloinkaan. Parempaan suuntaan on meillä menty.

ERILAISISTA PERSOONISTA TOIMIVA JOUKKUE

Lämpsän mielestä Transtech on nuorille haasteellinen ja monipuolinen työpaikka.

– Kun täällä tekee töitä, saa kattavan kuvan monenlaisista työtehtävistä.

Vaativina esimerkkeinä hän mainitsee sähköasennukset, hitsaukset, asennukset, hydrauliikka-asennukset, koneistukset, särmäykset, osanvalmistuksen, verhoilun, ladun tarkastukset ja mittaukset.

Työtehtäviin tarvitaan hänen mukaansa erityyppisiä persoonia.

– Töissä kaivataan naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Jos verrataan futismaajoukkueeseen, niin Litmanen ja semmoiset kaverit ovat pelintekijöitä ja siihen tarvitaan juoksijoita ympärille. Pitää olla kokemusta ja lisäksi nuoruuden tietoa, taitoa ja intoa. Kaikkia tarvitaan. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Erilaisuus pitää hyväksyä. Erilaisista persoonista tulee toimiva joukkue.

Luottamusmiehen työssä Lämpsä sanoo pääsevänsä toteuttamaan työhyvinvointivalmentajan roolia.

– Semmoinen toivomus minulla on, että saadaan ilmapiiri läpinäkyväksi ja reiluksi. Puhutaan asiat halki. Se on hyvän työyhteisön tunnusmerkki. Myös vaikeista asioista pitää pystyä puhumaan, eikä syyllisiä saa etsiä. Asiat riitelevät, eivät ihmiset.

– Hyvä työyhteisö on kaveruutta, keskustelua, vuorovaikutusta ja palautetta myös ikävistä asioista. Pitää osata kannustaa kaveria. Virheiden teon pitää olla sallittua, jotta voidaan ottaa opiksi.

KAINUU TARVITSEE TEKIJÖITÄ

Transtechilla on koko historiansa paras tilauskanta, ja metallialan ammattilaisista on pulaa. Eläköitymisen myötä hupenevista osaajista joudutaan käymään kisaa.

– Voi olla, että kaikkeen tarpeeseen ei alueen oma työvoima ihan riitä. Kun isot ikäluokat jäävät eläkkeelle, jotenkin pitää paikata se aukko.

Reseptiksi Lämpsä esittää ammatin arvostuksen nostamisen työntekijöiden asemaa ja hyvinvointia parantamalla.

– Kun niihin panostetaan, se on parasta kilpailukyvyn parantamista. Kuunnellaan työntekijöitä ja pidetään heistä hyvää huolta. Se on paras resepti siihen, että saadaan porukka viihtymään työpaikalla, ja se auttaa varmaan rekrytoinnissa.

Lämpsä uskoo lujasti Kainuun seudun elinvoimaan.

– Kainuuta ja Kajaania pidän ihmiselle hyvänä elinympäristönä. Täällä on suhteellisen hyvä työtilanne tällä hetkellä. Kainuussa on tulevaisuutta lapsiperheille, työntekijöille, osaajille. Jos perheitä muuttaa tänne, niin uskon, että kaikille löytyy sopivasti työpaikkoja.

– Täällä ovat asuntojen hinnat vielä kohtuullisia. Helsingin hintoihin verrattuna Kainuusta saa kaksion hinnalla omakotitalon. On metsästys-, luonto- ja muut harrastusmahdollisuudet. Palvelut varmaan ovat saman tasoiset kuin Helsingissä. Kassajonot eivät ehkä ole yhtä pitkiä.

 

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT MISKA PUUMALA

REPORTAASI: Honkarakenteella höylätään hirttä joka nurkalle – ”Mehän hirsirakentamisen uudet keksinnöt ollaan tehty”

”Höylään ja liimaan ja puristan vain.” Vanhasta iskelmästä mukailtu lause kuvaa hyvin, miten Honkarakenteella Karstulassa tehdään liimahirsistä nykyaikaisia rakennuksia. Perinteisestä petäjästä kohoaa vaikka kirkko kylään tai sairaala kaupunkiin, ulkomaillekin. Pakkolomista huolimatta tehtaalla kukoistaa hirsinen huumori.

KUVA YLLÄ: Liimahirsien on päästävä läpi VTT:n asettamista vähimmäisvaatimuksista. Saumat pitävät, vakuuttaa laadunvalvoja Hannu Liimatainen 37 vuoden honkakokemuksella.

HONKARAKENNE OYJ

PERUSTETTU 1958
KOTIPAIKKA Karstula
PERUSTAJAT Veljekset Viljo, Nestori, Arvo, Eino ja Reino Saarelainen
OMISTAJAT Saarelaisten suku, AKR Invest ja pienemmät sijoittajat
TUOTANTO Hirsitalot, -mökit ja puutalot, tuotannosta 40 % vientiin
HENKILÖSTÖ Noin 140, joista tuotannon työntekijöitä 68
LIIKEVAIHTO 48,9 milj. euroa (2018)

 

Nurkaton talo?

– Kyllä pyöreänkin hirsitalon pystyisi tekemään! Mutta nurkattomuudella tarkoitamme taloa, jossa ei ole ulkonevia ristinurkkia. Kaavamääräykset eivät salli perinteistä pitkää hirsinurkkaa omakotitaloihin Suomessa.

Näin kertoo Honkarakenteen tuotantojohtaja Jari Fröberg. Tuotantojohtajan kanssa hirsirakentamisen saloja ovat toimiston kahvihuoneessa selittämässä pääluottamusmies, lautatavaratyöntekijä Juha Sekki ja työsuojeluvaltuutettu, sormijatkaja Jukka Huhtanen.

Kirvesmies Sekki on ollut tehtaalla töissä 22 vuotta ja kirvesmies, teollisuuspuuseppä Huhtanen 31 vuotta. Kolmikko pääsee piankin sopuun siitä, että vasta neljättä vuotta hirsituotantoa johtava Fröberg vielä oppii asiat, kunhan tuotannon väki jaksaa opettaa…

LIIMAHIRSI ON PÄÄTUOTE

Honkarakenteen päätuote on liimahirsi. Perinteisistä pyöröhirsistä tehtyjä rakennuspaketteja on tuotannosta enää 4–5 prosenttia. Vientiin menee nyt tuotannosta 40 prosenttia, kun kotimaan kysyntä on kasvattanut nousukauden myötä osuuttaan.

– Liimahirressä ei ole eroa pyöröhirteen, se on vain useammasta puusta tehty ja muoto on erilainen, Huhtanen toteaa.

Karstulan tehtaalle tulee ympäri Suomen sijaitsevilta sahoilta standardien mukaista puutavaraa. Tehtaalla ei enää itse tehdä kuivausta, vaan sahatavara pätkitään, liitetään yhteen sormijatkamalla ja liimaamalla, työstetään hirsiksi ja kootaan rakennuspaketeiksi.

Pääluottamusmies Juha Sekki, Juha Valkeinen, työsuojeluvaltuutettu Jukka Huhtanen ja Ismo Piispanen.

Pyöröhirsi ”elää” ja halkeilee kuivumisen vaatiman pitkän ajan takia. Liimahirsi täyttää paljon helpommin nykyaikaiset rakennusmääräykset lämmöntasauksen vähimmäisvaatimuksista alkaen.

– Olemme olleet Hongalla kehityksen kärjessä, mehän ne hirsirakentamisen uudet keksinnöt ollaan tehty, Huhtanen vakuuttaa.

Esimerkiksi nousee painumaton hirsi. Sellainen syntyy, kun välilamelli liimataan hirteen pystyyn.

– Tällainen hirsi estää pystysuuntaisen liikkeen. Silloin voidaan tehdä rakenteita kiinni toisiinsa, esimerkiksi monimutkaisia kattorakennelmia, Fröberg toteaa.

Painumattoman hirren ansiosta rakennukseen voi tehdä vaikka lasisen seinän tai liittää siihen kivimateriaaleja.

HIRSI RATKOO SISÄILMAPULMIA

– Melkein kaikki koulut ovat homeessa. Jotakinhan niiden tilalle pitäisi rakentaa, Huhtanen lohkaisee julkisen rakennuskannan alennustilasta.

– Puu on hengittävä materiaali. Hirsirakennuksen sisäilma on terveellinen, Sekki komppaa.

Miksiköhän betonia on Suomessa pidetty vuosikymmenet ”ainoana” oikeana materiaalina julkisiin rakennuksiin? Huhtanen ja Sekki asuvat 1920-luvulla rakennetuissa hirsitaloissa, tosin jälkikäteen lautaverhoilluissa ja paremmin lämpöeristetyissä.

– Historia puhuu puolestaan. Puista rakennusta voi aina korjata, vaihtaa rakenteita uusiin tai rakentaa lisää, Huhtanen huomauttaa.

– En pysty itse vastaamaan, mutta kysyn vaan: Miltä näyttää 150-vuotias betonista tehty talo? Onko se korjattavissa?

Nykyaikainen hirsirakennus täyttää rakennus- ja kaavamääräykset. Tehtaalta on viety ulkomaille esimerkiksi hirret kirkkoon ja sairaalaan.

– Kotimaahan on alettu ostaa vasta viime vuosina päiväkoteja, hoivakoteja ja kouluja. Mutta Hongalle nämä eivät ole uusia asioita, Fröberg painottaa.

Rakoilevien hirsirakennusten hiirijalanjälki saattoi aikoinaan olla iso. Hiilijalanjälkikin on nykyaikaisessa hirsirakennuksessa sen sijaan vähäinen.

– Hirsisen talon valmistaminen vie paljon vähemmän energiaa kuin betonisen. Kaikki meidän puutavaramme tulee suomalaisista, PEFC-sertifioiduista metsistä. Kotimaisuusasteemme on korkea. Hirsitalo kannattaa ennemmin myydä kuin siirtää. Mutta tulevaisuudessa tulee ehkä tärkeäksi sekin, että hirsitalo on aina kierrätettävissä. Sen voi purkaa ja pystyttää uudestaan, Fröberg toteaa.

TYÖNTEKO, ASENNEKYSYMYS

Tehdaskierroksella löytyy ensimmäisenä työnsä äärestä höyläri ja höylätavaran vastaanottaja Juha Valkeinen.

– Juuri äsken olin tuossa höylällä ja vapautin nipun.

– Kun tuolta vannesahalta tulee puu, sen pinnan joutuu kääntämään alassuin. Tasaisen pinnan on tultava ylöspäin. Kappaleet eivät ole painavia, mutta koko ajan on toistuvia liikkeitä.

”Mukava on tehdä töitä, kun on hyvä ilmapiiri”, höyläri ja höylätavaran vastaanottaja Juha Valkeinen sanoo.

Valkeinen esittelee melkein kyynärpäihin ulottuvat rannetukensa.

– On se ihme juttu, mutta uskottava on: näiden takia ei ole kyynärpääkipuja!

Höyläri kehottaakin kaikkia, joita kyynärpää alkaa vaivata työssä missä tahansa, marssimaan apteekkiin, mittaamaan ranteensa ja hankkimaan itselle sopivat rannetuet.

– Kyllä meillä on asiat kunnossa. Mukava on tehdä töitä, kun on hyvä ilmapiiri, Valkeinen kehuu työpaikkaansa.

Metsurina aiemmin työskennellyt mies on viihtynyt Hongalla kohta 20 vuotta.

– Työ on aina työtä, mutta sehän on asennekysymys. Kaikki työ tuntuu minulle käyvän. Tärkeintä on se, että saa tehdä töitä.

Honkarakenteen työntekijöiden keski-ikä on Valkeisen kuvauksen mukaan 50 vuoden ”paremmalla” puolella. Mistä ottaa uusia osaajia? Pakkolomat pyörivät tänäkin vuonna suhdannevaihtelujen mukaan. Töiden vähissä ollessa olisi nimenomaan aikaa opettaa jatkajia, mutta lomautuksiin Valkeinen ei pysty vaikuttamaan. Opettaminen olisi kyllä mieluisa tehtävä.

– Kesällä meillä oli täällä 14–15-vuotiaita nuoria TET-harjoittelussa. Heille keksittiin hommaa. Lapsiahan he vasta olivat, mutta mahdottoman mukavia ja päteviä, ja hyvin oppivat. Meillä oli oikein hauskaa, molemmin puolin. Iloisia olivat kahdesta viikostaan täällä.

OKSALLA JA OKSALLA ON EROA

Runko-osaston automaattikoneen ääressä on tänään laaduttajana hirsityöntekijä Erkki Peltoaho.

– Katkotaan mökin hirret oikeisiin mittoihin, kun tulevat tähän höylältä. On kiinteitä oksia ja laho-oksia. Määrätynkokoiset lahot oksat otetaan pois. Lamellihirressä, jos on isoja sarvioksia, ne pyritään ottamaan pois.

Joka toinen päivä Peltoaho vuorottelee optimoijana.

– Optimoinnissa pääsee järkeilemäänkin, miten hukka olisi mahdollisimman pieni, 20 vuotta Hongalla työskennellyt Peltoaho naurahtaa.

Automaatio on keventänyt työtä, mutta melua on, pölykin kiusaa.

– Karkea pöly lähtee imureilla aika hyvin, mutta se perunajauho jää. Välillä hienojakoisin pöly laskeutuu tänne kuin lumi maahan.

Runkohallissa osaston luottamusmies Erkki Peltoaho.

KUULOLLA

Hirsityöntekijä Erkki Peltoaho käyttää työssään kommunikointikuulosuojaimia. Niiden avulla pystyy keskustelemaan oman työskentelyhallin työkavereiden kanssa, tarpeen mukaan muuallekin. Suojaimista voi näet valita eri puhekanavia.

Työsuojeluvaltuutettu Jukka Huhtanen sanoo, että luurit eivät sujuvoita vain työntekoa.

– Ne ovat tehneet työstä sosiaalisempaa. Varsinkin iltavuorossa tulee pohdittua kaikenlaista. Mutta yhtä mysteeriä me ei vielä olla ratkaistu. Ja se on naisen logiikka!

 

Työ on kuitenkin edelleen mielekästä ja mieluisaa.

– Joka aamu on mukava lähteä töihin. Tälläkin osastolla on hyvä ilmapiiri. Huumorin kautta mennään, vaikka useinkin on vähän töitä, Peltoaho kuvailee.

Osastonsa luottamusmiehenä toimivalla Peltoaholla on tämä toive työnantajalle: pääluottamusmiesten, osastojen luottamusmiesten ja työnantajan väliset säännölliset tapaamiset pitäisi palauttaa. Tämä olisi omiaan elvyttämään myös aloitetoiminnan.

– Muistavatkohan kaikki edes enää, että aloitepalkkio on olemassa? Jäävätkö työntekijöiden ideat vaan jonnekin matkan varrelle?

IMUREITA KAIVATAAN

Työsuojeluvaltuutettu Huhtanen tuntee hyvin työsuojelun kipukohdat.

– Työntekijäpuolelta on kyllä ehdotettu, että saataisiin tehokkaammat imurit. Esimerkiksi lautahallin Hundeggerin (puuntyöstökoneen) isompiin imureihin ei sähkönsyöttö riittäisi. Tarvittaisiin investointeja, ja siksi asia on jäissä.

Huhtasen oma ammattinimike tehtaalla on sormijatkaja. Puutavaraa jatketaan 9 ja 12,5 metrin pituisiksi laudoiksi ”sormet sormien lomahan” -jyrsinnällä, minkä jälkeen laudat liimataan ja puristetaan. Velmu mies kysyy tietysti, onko sormijatkajan ammattia olemassakaan, mutta töitä hän joka tapauksessa tekee aihion valmistushallissa. Ja siellä melua on yli 85 desibeliä.

– Kuulosuojaimet eivät tahdo riittää. Sitä paitsi, lain mukaanhan pitäisi aina lähteä ensin teknisistä ratkaisuista, joilla poistetaan se melu. Jyrsinyksiköiden eristys, siitä on visioitu ehdotus, Huhtanen huomauttaa.

– Minä kehotan työntekijöitä olemaan vielä aktiivisempia vaatimuksissaan. Ei saa luovuttaa, vaikka ensimmäisellä kerralla ehdotus tai idea ei menisikään läpi. Kyllä se junttaamalla menee, Huhtanen naurahtaa.

– Työpisteiden kierrätys, sitä minä peräänkuulutan ja yritän murtaa muuria, Huhtanen huokaa.

Valtuutettu sanoo olleensa itse monessa eri työtehtävässä tehtaalla ja kehottaa vanhempaakin kaartia vain luottamaan itseensä. Ihminen oppii uutta ihan missä iässä tahansa.

”Joka ikinen kerta olen saanut uusia kokemuksia ja uutta virtaa!” Jukka Huhtanen on tehnyt montaa eri työtä tehtaalla. Hän yllyttää kaikkia muitakin töiden kierrättämiseen.

Työpisteiden kierrättämisessä on Sekin mukaan tämäkin hyvä puoli:

– Toisen tekemistä oppii arvostamaan. Itsestä voi joskus tuntua, että minä teen enemmän kuin nuo toiset tai että tuon toisen homma on niin helppoa. Mutta kun tekee sen työn itse, ei se niin helppoa olekaan!

Valtuutettu painottaa, että henkinen työsuojelu on tässäkin tehtaassa isossa roolissa.

– Yhteiskunta luo aina vain isompia paineita, ja jatkuvat lomautukset luovat epävarmuutta tulevaisuudesta. Tämä aiheuttaa väsymystä. Ihmisillä on puhumisen tarvetta. Me kierretään ja jutellaan Juhan kanssa, teemme paljon ennaltaehkäisevää työtä, Huhtanen kertoo.

Tällä valtuutettu tarkoittaa epävirallisia jutteluhetkiänsä tehtaalla pääluottamusmies Sekin kanssa. Lähdettiinpä turisemaan aluksi vaikka metsästyksestä, hetken päästä voi juttukaveri alkaa kertoa varsinaisista huolistaan. Nämä hetket ovat tuntihinnaltaan äärettömän halpoja, tuumaavat luottamusmiehet. Kun ihminen pääsee keventämään sydäntään, voidaan sillä ehkä ehkäistä pitkä ja kallis sairausloma.

KIUSANA VAIN AIKAISET AAMUT

– Laitan hirsiä nippuun ja tarkistan, että ne ovat oikein, kuvaa pakkaamon hirsityöntekijä Heikki Liimatainen työnsä ydintehtäviä.

On melkoinen tovi siitä, kun mies tuli Hongalle. Vain kaksi parin vuoden jaksoa Liimatainen on ollut muualla.

– Kun ajattelee, että näillä korkeuksilla saa vakinaisen työn 40 vuodeksi, onhan se nyt kumminkin. Hyvä ja luotettava on työnantaja.

”Syrjäsilmällä on tullut seurattua, kuka rakentaa korkeimman puukerrostalon. Eiköhän ne norjalaiset vielä johda”, Heikki Liimatainen tietää.

Päivävuoroonsa eli kuudeksi aamulla tehtaalle tullut pakkaamotyöntekijä keksii lopulta yhden huonon puolen työstään.

– Ne aikaiset aamut, niihin en ole oppinut ikinä, Liimatainen tunnustaa.

Pakkaamon työntekijä sanoo pitävänsä hirttä vähän liiankin itsestään selvänä materiaalina Suomessa.

– Mutta kun asiaa rupeaa fundeeraamaan, onhan se tosi tärkeä asia. Syrjäsilmällä on tullut seurattua, kuka rakentaa korkeimman puukerrostalon. Eiköhän ne norjalaiset vielä johda.

Liimatainen tietää oikein. Norjassa on valmistunut 18-kerroksinen puukerrostalo, Suomessa on kohottu vasta 14 kerrokseen.

ENSIN KEITETÄÄN, SITTEN PAISTETAAN

– Täällä pitää olla laadunvalvoja. VTT valvoo, että liimattu lamellihirsi kestää, kertoo laadunvalvoja Hannu Lindeman.

Aihionvalmistuksen kyljessä olevan delaminaatiolaitoksen valtias Lindeman ensin ”keittää” ja sitten ”paistaa” liimatuista hirsistä siivutetut koekappaleet.

Laadunvalvoja Hannu Lindeman tarkistaa liimatuista hirsistä siivutetut koekappaleet.

– Punnitsen kappaleen. Sen jälkeen kappaletta uitetaan alipaineisessa vedessä puoli tuntia, sitten ylipaineisessa vedessä kaksi tuntia.

– Lasken vedet pois ja sitten laitan uuniin 16 tunniksi. Tunnin sisällä siitä, kun kappale on kuivattu, on mitattava sauma-aukeamat.

Mittauksen Lindeman tekee käsin rakotulkilla, ja kaikkien liimasaumausten tulee täyttää VTT:n standardit. Kantavien rakenteiden kestävyys testataan taivuttamalla palkkia taivutuskoneessa.

– Yli 24 newtonin on mennyt tämäkin, aika huipputulos, kuvaa Lindeman tämänkertaista koetulostaan.

Hongalla 37 vuotta työtä tehnyt mies ei löydä tehtävistään tai mistään muustakaan huonoja puolia.

– Ei ole ollut vaikeaa tulla töihin. Meillä on hyvä porukka, tukea tulee joka puolelta.

”Ihmisillä on puhumisen tarvetta. Me kierretään ja jututetaan väkeä tehtaalla. Teemme paljon ennaltaehkäisevää työtä Sekin Juhan kanssa”, työsuojeluvaltuutettu Jukka Huhtanen (oik.) kertoo.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN

REPORTAASI: Eura Print on pitkien työsuhteiden painotalo – ”Isoissa firmoissa voi olla pienempi kynnys lomauttaa”

”Perheyrityksessä on positiivista se, että työntekijöistä pidetään kiinni”, sanoo Eura Printissä leikkaajana työskentelevä Kimmo Rantanen.

EURA PRINT OY

PERUSTETTU 1970
KOTIPAIKKA Eura
PERUSTAJA Pertti Suominen
OMISTAJAT Sakke Suominen ja Sanna Suominen
TUOTANTO Mainospainotuotteet ja näkyvyysmateriaalit
HENKILÖSTÖ Noin 25–30, josta tuotannossa noin 15–20
LIIKEVAIHTO 4,2 milj. euroa (2018)

Eurassa 30 henkilöä työllistävä Eura Print on perheyritys toisessa sukupolvessa. Nykyisten omistajien Sakke Suomisen ja Sanna Suomisen isän Pertti Suomisen perustama painotalo täyttää ensi vuonna 50 vuotta. Sukupolvenvaihdos tapahtui 2000-luvun puolivälissä. Kuva vuodelta 2011. KUVA MIKAEL SOININEN

Eurassa 30 henkilöä työllistävä Eura Print on perheyritys toisessa sukupolvessa. Nykyisten omistajien Sakke Suomisen ja Sanna Suomisen isän Pertti Suomisen perustama painotalo täyttää ensi vuonna 50 vuotta.

Painoalan arkea ovat isot teknologiset murrokset, työpaikkojen väheneminen ja yritysfuusiot. Alan uutisia seurataan Eurassa Kimmo Rantasen mukaan huolestuneina, vaikka omalla työpaikalla kehitys on ollut rauhallista ja pitkäjänteistä.

– Me olemme saaneet tehdä töitä. Isoissa firmoissa voi olla pienempi kynnys lomauttaa tai yhdistyä toisen yrityksen kanssa. Täällä on ollut vähän pidempi linja. Jos on joskus hiljaisempi hetki, niin mietitään, ettei se välttämättä ole hiljaista vähän ajan päästä. Katsotaan eteenpäin hieman pitemmälle.

– Työntekijälle on tärkeää, että palkka tulee kuin manulle illallinen. Meillä se on tullut. Työpaikka on ollut luotettava.

Rantasen ura alkoi arkinleikkaajana euralaisella Kauttuan paperitehtaalla. Oman yksikön lakkauttamisen jälkeen 13 vuotta sitten hänelle tarjottiin työtä Eura Printistä, pienehköstä työpaikasta, jossa työntekijöiden vaihtuvuus on Rantasen mukaan ollut todella vähäistä.

– Pitkäaikaisia työntekijöitä on paljon. Pois on lähdetty lähinnä eläköitymisen vuoksi. Aika harvoin on menty muihin hommiin. Kaipa se siitä kertoo, että ihmiset ovat viihtyneet. Työyhteisö on tiivis. Kaikki ihmiset ovat lähellä. Eivät ole johtajat jossain ulkomailla tai muualla. Täällä pääsee henkilökohtaiseen kosketukseen aika nopeasti.

LÄPI PÄIVÄSSÄ MIHIN ENNEN KULUI VIIKKO

–Koko ajan ovat koneet pyörineet. Meillä on hyvä työllisyys, kertoo painaja Antti Hämäläinen.

Hän lähti 30 vuotta sitten Viitasaarelta maailmalle. Ensimmäiset 14 vuotta vierähtivät euralaisessa syväpainossa pakkauksia valmistavassa firmassa ja 16 vuotta työpaikka on ollut Eura Print.

Hämäläinen luonnehtii työtään vaihtelevaksi.

– Teemme suhteellisen pieniä pätkiä. Koneella voi tehdä pitempiäkin ajoja, mutta pääsääntöisesti ne ovat lyhyitä. Työn vaihtoja ja kuntoon laittoja on paljon.

Viimeinen suuri tekninen uudistus Hämäläisen työssä tapahtui vuonna 2008, kun työpaikan lähes koko tuotantokoneisto painokoneita myöten uusittiin. Se helpotti työtä, vaikka jo sitä ennen koneet olivat nykyaikaisia.

Antti Hämäläinen säätää painokonetta. Eura Printissä koneet ja tekniikka uusittiin viimeksi vuonna 2008.

Siitä kun Hämäläinen 1980-luvulla aloitti painamisen, työssä on tapahtunut iso muutos. Nykyisin eri työvaiheet sujuvat automaation avustamina nappia painamalla.

– Työ on keventynyt ja toiminnoista on tullut helpompia. Koneen pesu ja levyn vaihto sujuvat paljon ripeämmin. Päivässä menee läpi semmoisia työmääriä, mihin ennen tarvittiin viikko. Koneen kuntoon laitto on nopeaa. Siihen kuluu muutama minuutti, ja taas mennään täysillä.

– Vaikka työ on helpottunut, työstressi ei ole vähentynyt. Painoala on aina ollut kellon kanssa kilpailua. Työn pitäisi melkein jo olla valmis silloin, kun se aloitetaan. Aikataulut ovat tiukat.

Hämäläinen on tyytyväinen, että saa tehdä säännöllistä kaksivuorotyötä. Hän arvostaa työpaikan tuttavallista ilmapiiriä.

– Tämä on pieni paikka. Tunnemme kaikki toisemme aika hyvin johtajia myöten. Tällaisia työpaikat nykyisin ovat Suomessa, perheyrityksiä. Isot ovat vähentyneet.

SUKUPOLVI VAIHTUU, HOMMA TOIMII

– On hienoa, että työpaikan on saanut pitää. Tällä alalla moni on menettänyt työnsä, sanoo painaja Niina Kaukkila.

Hän tuli töihin suoraan painoalan koulusta kahdeksan vuotta sitten. Hän opiskeli alaa Rauman ammattiopistossa ja suoritti harjoittelujaksot Eura Printissä.

– En silloin vielä painanut. Tein monenlaisia sitomotöitä. Kun koulu oli loppumaisillaan, jäin töihin suoraan harjoittelusta, kun tarvittiin yksi painaja lisää.

Kaukkila on ehtinyt Euraprintissä nähdä työskentelyä kahden sukupolven aikana.

– On ollut hienoa seurata, että sekä Pertin että Sakken aikana homma on toiminut, vaikka polvi on vaihtunut. Aina tulee pieniä muutoksia, mutta ne kuuluvat elämään.

Painaja Niina Kaukkila vaihtaa levyä painokoneeseen. ”Vähän pelottaa, saako tällä alalla olla eläkeikään asti”, Kaukkila sanoo.

Uutiset painoalan työpaikkojen vähenemisestä ovat aiheuttaneet sen, että nuori ammattilainen joutuu miettimään tulevaisuuttaan.

– Vähän pelottaa, saako tällä alalla olla eläkeikään asti. Toiset firmat pistävät ovia kiinni ja työpaikat katoavat. Tuntuu, että kaikki menee digiin.

– Huolestuttaa itsenikin puolesta, joutuuko tässä vielä joku päivä opiskelemaan jotain muuta.

Euran Kauttualla asuva Kaukkila on vahvoin sitein kiinnittynyt kotipaikkakuntaan.

– Pois muuttaminen on joskus käynyt mielessä. Mutta kun on lapsi, työ ja asunto, niin ne pitävät paikallaan. Olisi iso askel, jos asunnon myisi pois, ja lähtisi. Täällä on lähipiiri, kaikki.

KOVA ALA

– On meidän etumme, että pystymme reagoimaan aika nopeasti, kun taloon tulee tilauksia. Ei sitä välttämättä tiedä, mitä huomenna tehdään. Vaihtelu lisää työn mielenkiintoa, leikkaaja Kimmo Rantanen kertoo.

Työtekijät tekevät säännöllistä kaksivuorotyötä viitenä päivänä viikossa. Aamuvuoro tulee töihin aamukuudelta ja poistuu yhdeltä, josta iltavuoro jatkaa iltakahdeksaan.

– Meillä on lyhennetty työaikaa. Töitä tehdään seitsemän tuntia, tuntipalkka saadaan kahdeksasta. Tehokkuutta haetaan sillä tavalla. Meillä on normaali työehtosopimus talon omilla viilauksilla. Se on ollut molemmin puolin toimiva.

”Isoissa firmoissa voi olla pienempi kynnys lomauttaa tai yhdistyä toisen yrityksen kanssa. Täällä on ollut vähän pidempi linja”, leikkaaja Kimmo Rantanen sanoo.

Painoalan kehitystä seurataan Rantasen mukaan Eurassa tarkasti.

– Tämä on valitettavasti ollut kova ala. Tiputuskilpailu on ollut raju viime aikoina. Mitä olemme lehdistä saaneet lukea, niin kirjapainoja on vähentynyt aika paljon Suomesta ja tilalle on tullut digimaailmaa. Koko ajan maailmantilanne muuttuu. Firman johdon pitää olla hereillä. Investoinnit auttavat pysymään ajan hermolla. Kyllä niitä asioita työntekijäkin miettii, ja huoli on yhtä kova kuin työnantajalla.

KEHITYKSESSÄ KAKSI PUOLTA

Reijo Kulola on graafisen alan moniosaaja, jolla on alalta yli 40 vuoden työkokemus, mutta vielä kahdeksan vuotta jäljellä eläkeikään.

– Stiftaan eli teen nidontaa. Teen muitakin töitä, mitä täällä on. Välillä käyn leikkaamassa. Työtilanteen mukaan siirryn paikasta toiseen.

Kulola aloitti uransa oppisopimuksella Kehityksen kirjapainossa 17-vuotiaana. Eura Printissä hän on työskennellyt vuodesta 1997 lähtien.

– Se tässä on huono puoli, että mielelläni antaisin nuorille mahdollisuuden. Olen mielestäni ihan tarpeeksi tehnyt. Nykyajan nuoret eivät välttämättä samanlaista tilaisuutta saa.

Pitkällä työurallaan Reijo Kulola on kokenut monet painoalan murrokset ja töitä on ollut kädet täynnä.

Kulola on pitkällä urallaan omakohtaisesti kokenut alan valtaisan muutoksen.

– Kun aloitin, Kehityksen painossa oli töissä paljon ihmisiä. Siellä tehtiin kuumaladontaa. Valettiin kankia ja ladottiin käsin. Sitten tuli paperitaitto. Siitä siirryttiin filmeihin ja painolevyihin, jotka tehtiin kopioraameissa. Sen jälkeen tuli digitalisaatio. Teknologia on mennyt hirveästi eteenpäin.

Hänen mielestään kehitys on kaksipiippuinen asia.

– Tässä ajassa on paljon hyvää ja hyvää oli menneessäkin ajassa. Jokaisella asialla on puolensa. Mutta töitä on riittänyt yli 40 vuotta ja kotona ovat asiat hyvin. Se riittää!

”Tykkään työstäni ja työajoistani, kaksivuorotyöstä,” sanoo taittokoneen hoitaja Sini Vahteristo. Työvuoro on seitsemän tuntia, mutta palkka maksetaan kahdeksasta tunnista.

 

”Painoalan murros on mahdollisuus”

Eura Printin toimitusjohtaja Sakke Suominen kertoo näkevänsä painoalalla enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Hän sanoo puhuvansa kuitenkin vain edustamansa organisaation puolesta, ei alan yhdenkään muun toimijan puolesta.

Suomisen mukaan perheyritys pärjää parhaiten tekemällä asioita omalla tavallaan – ei matkimalla muita.

– Ainoa asia, mihin voimme vaikuttaa, on oma tekeminen; tekemällä asiat suunnitellulla tavalla oikein. Tämä vaatii jatkuvaa kehitystyötä kaikilla osa-alueilla. Markkinaan ja siihen liittyviin realiteetteihin emme voi juurikaan vaikuttaa.

Pienehkö yritys menestyy Suomisen mukaan erikoistumalla mahdollisimman pitkälle.

– Se ei tapahdu tekemällä bulkkia ja hakemalla isoa volyymia, vaan tavoittelemalla mahdollisimman korkeaa tuotekohtaista jalostusarvoa.

Yrityksen vahvuuksiin kuuluu Suomisen mukaan yhteistyö muiden painoalan toimijoiden samoin kuin eri toimialalla toimivien kumppaneiden kanssa.

– Yhdessä pystymme rakentamaan isompia logistisia kokonaisuuksia loppuasiakkaalle.

– Kun erinäköisiä asioita fuusioiden myötä vapautuu kilpailutukseen, se tarjoaa meille ison mahdollisuuden rakentaa uusia asiakassuhteita.

Euraprintin omistaja ja toimitusjohtaja Sakke Suominen.

Suominen uskoo, että muutokset jatkuvat niin printtimediassa kuin mediassa ylipäätään samoin kuin muillakin aloilla.

– Maailma ei toistaiseksi ole ollut valmis vielä yhtenäkään päivänä. Sen kun muistaa, on kivempi kehitellä asioita eteenpäin.

Uhkakuvien näkeminen suurempina kuin mahdollisuuksien on Suomisesta yksi tapa lähestyä liiketoimintaa.

– Mutta se kuulostaa aika haastavalta, ehkä jossain määrin vaikealta ja raskaaltakin.

Viettääkö 50-vuotisjuhliinsa valmistautuva Eura Print aikanaan vielä perheyrityksenä 100-vuotisjuhlaa?

– Tietysti toivon niin. Mutta 50 vuotta alkaa perheyrityksen kvartaaliksi olla pitkä aika hahmotella asioita konkreettisesti. Visioida pitää aina.

Jälkikäsittelijä Toni Laurila ja Sini Vahteristo vaihtavat telaa taittokoneeseen. Pienessä firmassa työ ja osaaminen on monipuolista.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT PEKKA ELOMAA

REPORTAASI: Sahan uusi elämä – Suomen Levy käynnisti metallilevyleikkaamon Visuveden vanhassa sahahallissa

Neljä naista ja kuusi miestä opettelevat kuitulaserleikkausta ja särmäystä entisessä sahahallissa Ruoveden Visuvedellä. Suomen Levyn uuden tehtaan tuotanto käynnistyi kesäkuussa, vaikka kaikkia laitteita ei ollut vielä edes asennettu. Ensi vuonna tehtaan on määrä työllistää vähintään 20 työntekijää kahdessa vuorossa.

KUVA YLLÄ: Timo Tulijoki maalaa mielellään Suomen Levyn tehtaalla. ”Olen tottunut tekemään vapaa-ajalla rakennushommia ja metallitöitäkin teen omiin tarpeisiin”, Tulijoki kertoo.

SUOMEN LEVY OY

PERUSTETTU 2019
KOTIPAIKKA Ruovesi
OMISTAJAT Evemet Oy, JAK-Metalli Oy, Kosmes Oy, Suomenselän Jauhemaalaus Oy ja Visu Kaluste Oy
TUOTANTO Alumiini- ja teräslevyjen särmäys ja laserleikkaus
HENKILÖSTÖ Vähintään 10 (tavoite 11/2019)
LIIKEVAIHTOTAVOITE 2,5–3,0 miljoonaa (tavoite 2020)

Rekrykoulutettavat Markku Mäkirinta (oik.) ja Aki Kangasmäki kokoavat hyllyjä ohutlevyjä ja leikkeitä varten Suomen Levyn tehtaassa Ruovedellä. Taustalla vasemmalta Marika Holkko, Sanni Ylimys, Timo Tulijoki ja Mika Niininen.

Kesäkuun alkupuolella Visuvesi Oy:n vanhassa saharakennuksessa Ruovedellä on vielä varsin autiota. Vajaan 4 000 neliön tehdashalliin on toistaiseksi asennettu vasta yksi upouusi kuitulaser.

– Teen istuinpeltejä satulatuoleihin. Ne menevät Kosmeksen tarpeisiin, kertoo laserleikkaaja Toni Tuoriniemi.

Parkanolainen Kosmes Oy ja neljä muuta Ylä-Pirkanmaalla toimivaa metallialan yritystä perustivat tammikuussa Ruoveden Visuvedelle uuden tehtaan, Suomen Levy Oy:n.

– Harvoin sitä pääsee alusta asti näkemään, mitä uuden yrityksen perustaminen vaatii. Kaikki on uutta. Kasasin jopa tätä kuitulaseria Bystronicin kavereiden apuna.

Uusi tehdas keskittyy alumiini- ja teräslevyjen särmäykseen ja laserleikkaamiseen. Se tekee tuotteita ensisijaisesti omistajayritysten tarpeisiin.

”Harvoin sitä pääsee alusta asti näkemään, mitä uuden yrityksen perustaminen vaatii”, laserleikkurilla työskentelevä Toni Tuoriniemi sanoo,

Tuoriniemi aloitti työt Visuvedellä toukokuussa. Hän muutti töiden perässä Petäjävedeltä Ruoveden naapurikuntaan Virroille.

– Määräaikainen sopimukseni Linjalaserilla Keuruulla loppui. Sitten hoksasin, että täällä on tällainen paikka. Hain ja pääsin, kertoo Teollisuusliittoon kuuluva Tuoriniemi.

Tuoriniemestä on kaavailtu kuitulaserin pääkäyttäjää. Ensimmäisen puoli vuotta hän työskentelee Visuvedellä vuokratyöfirman kautta. Suomen Levyn palkkalistoille hänen on määrä siirtyä lokakuussa.

– Yrityksen johto ja työkaverit tuntuvat mukavilta. Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Toivottavasti saisin tästä pysyvän työpaikan, Tuoriniemi sanoo.

Erkki Palanne (vas.), Toni Tuoriniemi ja kouluttaja Jussi Mäkipere tutkivat kuitulaserilla leikattua energiakouran terää.

VIISIKYMPPINENKIN KELPAA

Suomen Levy sai rekrytoitua uuteen tehtaaseensa vain kolme metallialan ammattilaista. Heistä kaksi työskentelee toiminimiyrittäjinä. Loput työntekijät on koulutettava itse.

Huhtikuussa alkaneessa rekrykoulutuksessa on kymmenen opiskelijaa. Heistä koulutetaan parhaillaan metalliosien valmistuksen moniosaajia.

– Ihmettelen, että ylipäätään pääsin koulutukseen. Yli viisikymppisen on vaikea päästä enää mihinkään, sanoo virtolainen Markku Mäkirinta.

Hän kasaa neljän muun miehen kanssa hyllyjä ohutlevyjen säilytystä varten. Mäkirinta on työskennellyt aikaisemmin muovialan yrityksissä Virroilla ja Uudenkaupungin autotehtaalla. Viimeiset kaksi vuotta hän oli vailla töitä.

– Työttömäksi ei ainakaan kannata jäädä, jos vain pystyy jotain tekemään. Se on sellainen suo, ettei siitä hyvä heilu, Mäkirinta toteaa.

”Voin sanoa omasta kokemuksesta, että liittoon kannattaa liittyä”, sanoo rekrykoulutettava Markku Mäkirinta. Hän on kuulunut Teollisuusliittoon ja sen edeltäjiin vuodesta 1985.

Koulutus kestää viisi kuukautta. Sen aikana koulutettavat oppivat kuitulaserleikkausta ja särmäystä. Lisäksi he suorittavat työturvallisuus-, hätäensiapu-, tulityö- ja trukkikortit.

– Jos koulutuksen lisäksi saa vielä työpaikan, niin sehän on äärettömän hyvä juttu. Ei tällaisia tilaisuuksia täälläpäin juuri tule.

Alun perin Suomen Levyn johto tavoitteli rekrykoulutukseen 12–14 hengen ryhmää, sillä yrityksen on määrä työllistää ensi keväänä 20–30 työntekijää.

PALUU VANHAAN SAHAHALLIIN

Alavutelainen Timo Tulijoki seisoo tukevasti saksilavalla ja maalaa betonipilaria vaaleanharmaalla maalilla.

– Olin joskus vuosien saatossa miettinyt metallialaa, koska alalla tuntuu olevan hyvin töitä ja edellisellä työpaikalla näytti jo vuosia siltä, että työt siellä loppuvat.

Tulijoki työskenteli Pohjoismaisessa ilmakuvakeskuksessa liki 16 vuotta kuvankäsittelyn, kuvanvalmistuksen ja kehystämisen parissa, kunnes yritys meni keväällä nurin.

Koulutus uudelle alalle alkoi runsaan kuukauden teoriajaksolla.

– Metallilaatujen läpikäyminen jäi tärkeimpänä mieleen. Sain heti huomata, että metallilaadut sekä kaikki niiden merkinnät ja lyhenteet pitää tässä työssä tuntea, Tulijoki kertoo.

”Oli mielenkiintoista tulla katsomaan vanhaa työpaikkaa ja tätä ympäristöä”, samassa hallissa aiemmin 2000-luvun alussa Visuvesi Oyllä työskennellyt Timo Tulijoki kertoo.

Edellisen kerran Tulijoki teki töitä tässä samaisessa tehdashallissa vuonna 2003. Silloin työnantajana oli Visuvesi Oy. Sahan lisäksi hän työskenteli paketoinnissa ja kuivaamossa.

– Oli ihan mielenkiintoista tulla katsomaan vanhaa työpaikkaa ja tätä ympäristöä. Halli oli ollut vuosia tyhjillään ja se oli huonommassa kunnossa kuin olin ajatellut.

Visuvesi Oy ajautui konkurssiin vuonna 2011, ja sahalta ja vaneritehtaalta jäi työttömäksi noin 170 ihmistä.

Sittemmin alueelle on syntynyt uutta teollisuutta. Visuvesi Oy:n entisissä tiloissa toimivat muun muassa Suomen Jauhemaalaus sekä laboratorio- ja koulukalusteita valmistava Visu Kaluste Oy. Ne ovat molemmat Suomen Levyn omistajia.

Tulijoen edellinen työrupeama Visuvedellä kesti viisi vuotta. Hän toivoo, että Suomen Levy tarjoaa hänelle töitä eläkepäiviin saakka.

”TYÖ TEKIJÄÄNSÄ OPETTAA”

Kun Timo Tulijoki on saanut betonipilarin yläosan maalattua, Marika Holkko irrottaa varovasti pilarin keltaisen alaosan suojana olleen teipin.

– Homma on vielä alkutekijöissään, mutta odotan, että saisin täältä vakituisen työn ja pysyisin leivän syrjässä kiinni, sanoo suuratalouskokiksi aikanaan valmistunut Holkko.

Vanhaa sahahallia on siistitty tammikuusta alkaen. Suomen Levy osti hallin Pirkanmaan Bioterminaali Ltd Oy:ltä, ja siellä oli edellisen toimijan jäljiltä valtava kasa haketta.

Saha toimi aikanaan kolmessa kerroksessa. Uuden tehtaan tilat saivat avaruutta, kun kaksi ylintä kerrosta purettiin pois.

– Kun tänne saadaan lisää koneita, tämä on aivan eri maailma, Holkko sanoo.

”Rekrykoulutuksessa meillä on hyvä ryhmä. Se on rikkaus, että olemme kaikki eri-ikäisiä”, Marika Holkko sanoo.

Yksi särmäyspuristin odottaa jo asennusta hallin pitkällä sivulla, ja toisen hankinta on suunnitteilla. Tavoitteena on, että tehdas kävisi ensi vuonna kahdessa vuorossa.

Ruovesiläinen Holkko hakeutui Suomen Levyn rekrykoulutukseen, koska hän kyllästyi pitkiin työmatkoihinsa. Viime vuodet hän jakoi postia Peräseinäjoella.

– Työmatkaa kertyi 107 kilometriä sivu. Halusin löytää töitä lähempää kotia. Minulla on pienet lapset, ja ainahan se on mukavampaa olla heidän kanssaan kuin tien päällä.

Holkko suunnitteli alanvaihtoa ja haki jo Tampereelle opiskelemaan varastotyöntekijäksi, mutta koulutus ei koskaan alkanut. Metalliala ei käynyt hänellä aikaisemmin mielessäkään.

– Tulin alalle ihan pystymetsästä, mutta kyllä työ tekijäänsä opettaa, Holkko sanoo.

TYÖAJAT RATKAISIVAT

Tehdashallin sivuoven pielessä Sanni Ylimys tarkastelee hiljattain maalaamaansa vaaleanharmaata seinää.

– Tästä kohtaa oli rälläköity pois paaluja. Joku oli maalannut paalujen päät tummalla harmaalla. Peitin ne oikealla maalilla, ja nyt läntit eivät enää erotu, Ylimys toteaa tyytyväisenä.

Ruovedellä asuva Ylimys on yksi rekrykoulutuksessa olevasta neljästä naisesta.

– Minua kiinnostivat säännölliset työajat. Pieniä lapsia ja epäsäännöllistä työaikaa kaupan kassalla on hankala yhdistää, ja kaupat kun nykyään ovat aina auki, Ylimys huokaa.

Vaakakupissa painoi myös lupaus aikaisempaa paremmasta palkasta. Lisäksi Suomen Levyn tehtaalla on luvassa enemmän työtunteja kuin mitä Ylimyksellä kaupassa oli.

– Aloitin kaupalla aikanaan kesätyöntekijänä ja jäin, vaikka se ei koskaan tuntunut omalta alalta.

Sanni Ylimys (vas.) on ehtinyt jo opetella kuitulaserin käyttöä. Hän tarkastelee valmiita leikkeitä opiskelijatoverinsa Marika Holkon kanssa.

Ylimys on koulutukseltaan hortonomi ja viittä vaille valmis sisustusremontoija.

– Maalaustaidosta on ollut täällä hyötyä. Olen opettanut muitakin, Ylimys nauraa.

Alun perin hän oli ajatellut jatkavansa opintoja rakennusalalla.

– Työpaikan löytäminen olisikin sitten ollut toinen juttu, kun en halua reissata enkä muuttaa.

Kun Suomen Levy keväällä haki ensisijaisesti työttömiä ja työttömyysuhanalaisia rekrykoulutukseen, päätti Ylimys lähipiirinsä kannustamana tarttua tilaisuuteen.

– Täällä on ollut ihan kivaa. En ole katunut, mutta tuskin olisin hakeutunut metallialalle, jos tätä koulutusta ei olisi ollut tässä lähellä.

TOIVEISSA TYÖ KOTIKYLÄSTÄ

Visuvedeltä on noin vartin ajomatka sekä Ruovedelle että Virroille. Aki Kangasmäki on asunut Visuvedellä koko ikänsä. Vanhassa sahahallissa hänet valtaa nostalginen tunne.

– Olin täällä joskus työharjoittelussa. Nyt on hienoa nähdä, mitä sahan tilalle tulee, Kangasmäki tuumaa.

Pirkanmaan perukoilla sijaitseva Ruovesi kuuluu muuttotappiokuntiin. Kunnassa on asukkaita enää alle 4 400. Vielä 30 vuotta sitten ruovesiläisiä oli yli 6 200.

Vaikka väki onkin Ruovedellä vähentynyt viime vuosina, löytyy Visuvedeltä yhä kauppa, koulu, ryhmäperhepäiväkoti sekä kunnan vuokra-asuntoja.

”Opiskelin ensin metsäkoneenkuljettajaksi ja vuoden verran tein niitä hommia, kunnes tajusin, että se on liian yksinäistä työtä minulle”, Aki Kangasmäki sanoo.

Kangasmäki haki Suomen Levyn rekrykoulutukseen, koska hän haluaisi työpaikan juuri kotikylästään. Hänellä ei ole autoa, joten työssäkäynti muualla on haastavaa.

– Kouluaikaan olin kiinnostunut metallialasta, mutta opiskelin metsäkoneenkuljettajaksi. Vuoden verran tein niitä hommia, kunnes tajusin, että se on liian yksinäistä työtä minulle.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Kangasmäki on etsinyt omaa alaansa ja ollut useissa työharjoitteluissa ja -kokeiluissa.

– Aika pitkään olen hakenut paikkaani, mutta nyt kun sain tämän mahdollisuuden ja pääsin tähän koulutukseen, niin olisi todella mukavaa, jos tästä tulisi se oma juttu.

”PAREMPAA KUIN PUHELINMYYNTI”

Suomen Levyn rekrykoulutuksen kuopus on 23-vuotias Eetu Morri. Hän on myös ainoa, joka muutti koulutuksen vuoksi Ylä-Pirkanmaalle.

– Sain Jaska-enolta vinkin, että täällä olisi hommia, joissa saisi olla tekemisissä tietokoneiden kanssa. Minulla on niistä kokemusta harrastepuolelta, ja se veti minua tänne.

Morri muutti keväällä Urjalasta Virroille. Seutu on hänelle entuudestaan tuttua.

– Lähestulkoon koko suku on kotoisin Virroilta. Mietin silti pitkään, kannattako tänne lähteä. Toistaiseksi olen ihan positiivisella mielellä, Morri toteaa.

Eetu Morri muutti rekrykoulutuksen vuoksi Urjalasta Virroille ja odottaa nyt innolla saunailtoja virtolaisten serkkujensa kanssa.

Peruskoulun jälkeen Morri aikoi metsäkoneenkuljettajaksi, mutta opinnot tyssäsivät allergiaan ja hän kouluttautui kokiksi. Viimeksi hän työskenteli puhelinmyyjänä Fortumilla.

– Kyllä tämä nyt on parempaa kuin puhelinmyynti. Etenkin kun pääsen käyttämään kuitulaseria, niin viihdyn.

Allergia tuppaa kiusaamaan Morria aika ajoin myös Suomen Levyn tehtaalla.

– En ollut varautunut siihen, että koulutuksessa joutuu välillä vähän maalaamaan ja siivoamaan. On kuitenkin hienoa päästä rakentamaa hallia alusta asti, Morri sanoo.

Morrilla ei ole olemassa varasuunnitelmaa, jos ura metallialalla ei urkene.

– Olen aikalailla sen varassa, että saisin tästä työpaikan, kun valmistun kurssilta syyskuussa.

”HALUAN TEHDÄ TÖITÄ”

Erkki Palanne kurvaa oranssilla trukilla kuitulaserin viereen. Hän on aikeissa vaihtaa leikkurille menevän materiaalin.

– Leikkurilla on nyt kaksimillistä kylmävalssattua terästä. Siirrän sen pois ja tuon tilalle 12 millimetriä paksua hardoxia eli kulutusterästä, Palanne selittää.

Ei aikaakaan, kun kuitulaser jo työstää hardoxista energiakouran teriä ja terätukia Jämsässä ja Mänttä-Vilppulassa toimivalle JAK-Metallille. Se on yksi Suomen Levyn omistajista.

– Punainen tähtäin näyttää sen kohdan, missä laserpää leikkaa. Energiakouran teriä on tilattu kaksisataa, mutta viisisataakin saa kuulemma tehdä.

Palanteen mielestä kuitulaserin käyttäminen on helppoa.

– Ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Olen lukenut 14-vuotiaasta rakennekuvia. Opin ohjelman käytön melkein yhdellä katsomisella.

”Haluan tehdä töitä. Tällä alalla ei pitäisi tulla näkemään työttömän papereita”, Erkki Palanne (keskellä) sanoo. Laserleikkurilla Toni Tuoriniemi, taustalla kouluttaja Jussi Mäkipere.

Virroilla asuva Palanne on koulutukseltaan ajoneuvoasentaja. Hän on työskennellyt muun muassa rakennuksilla ja korjannut rekkojen perävaunuja Jykillä. Uutta työpaikkaa hän etsi marraskuusta asti.

– Olin miettinyt metallialaa aikaisemminkin. Yhdessä vaiheessa harkitsin jo hakevani oppisopimuspaikkaakin metallialalta.

Kun seitsemäntuntinen koulutuspäivä päättyy kolmelta, ei Palanteella oli kiirettä kotiin. Kuitulaser työstää vielä tovin päivän viimeisiä leikkeitä.

– Haluan tehdä töitä. Tällä alalla ei pitäisi tulla näkemään työttömän papereita. Aina haetaan leikkaajia, särmääjiä ja koneistajia.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

REPORTAASI: Heliumia vappupalloihin ja laserhoitoa hevosille – Woikoski kehittää kaasutehdasta ja matkailua rinnakkain

Woikoski Oy toimii Voikosken alueen kehityksen moottorina. Se luo työllisyyttä perinteisenä kaasun valmistajana ja on viime vuosien aikana kehittänyt sen rinnalle kasvavan matkailuelinkeinon.

KUVA YLLÄ: Heliumin käsittelylaitos on Matti Tiihoselle tuttu työmaa. Sen vieressä olevassa tehtaassa valmistettavat erikoiskaasut ovat tuoneet tehtävänkuvaan uuden säväyksen. KUVA PEKKA ELOMAA

Asetyleenitehdas on Woikosken kaasutehtaan tuotantolinjojen joukossa tavallista riskialttiimpi paikka. Siksi tuotantotiloissa ei esimerkiksi sallita elektronisia laitteita, eikä tuotanto käynnisty, mikäli rakennuksen ilmanvaihtoluukut ovat kiinni.

– Turvallisuus on ykkösasia. Siitä me pidämme huolen. Asetyleenin kanssa ei ole varaa erehdyksiin. Pahimmassa tapauksessa tehtaasta jäisi jäljelle vain monttu, vuoromestari Marko Ahola tiivistää.

Ahola on käsitellyt asetyleeniä kuusi vuotta työkseen.

– Tehdas on toiminnoiltaan mekaaninen ja yksinkertaisen tuntuinen, mutta koko ajan oppii lisää. Jokin aika sitten pidimme suuronnettomuusharjoituksen. Se oli tarpeellinen kertaus. Meidän pitää osata ajaa prosessi ja koneet nopeasti ja oikealla tavalla alas.

Marko Ahola käsittelee tottuneesti asetyleenin täyttölaitteistoa ja pulloja. Kuva on turvallisuussyistä otettu avoimen oven läpi useita metrejä tuotantotilan ulkopuolelta. KUVA PEKKA ELOMAA

Asetyleeni pullotetaan imeyttämismenetelmällä. Käytössä on 5, 10, 20 ja 40 litran pulloja. Ne täyttyvät eri tahdissa. Täyttöaikaa oppii arvioimaan, mutta arviot pitää kuitenkin vahvistaa punnitsemalla. Yksittäinen pullo täyttyy noin puolessatoista päivässä, kun kaikki menee hyvin.

– Pyörittelemme päivittäin satoja pulloja vaa’alle ja katsomme painon perusteella, onko pullo täysi vai ei. Jos on, niin se lähtee eteenpäin ja jos ei, niin se viedään takaisin täyttöpisteelle. Siinä on aika paljon kääntämistä ja vääntämistä, kun työprosessiin olennaisena osana sisältyy myös venttiilien jatkuva avaaminen ja sulkeminen.

Työssä jaksamista edistetään kolmen miehen tiimissä tehtävien vuorottelulla.

– Puhallamme yhteen hiileen. Kaikki tajuavat, että täällä ei voi ruveta suijailemaan tai sooloilemaan. Pullot eivät täyty yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka yrittäisimme kiirehtiä.

KUVA PEKKA ELOMAA

HELIUMIA JA ERIKOISKAASUJA

Operaattori Matti Tiihosella on menossa yhdeksäs vuosi Woikoskella. Työt alkoivat pihalogistiikassa, minkä yhteydessä häneltä kysyttiin kiinnostaisiko työ heliumin käsittelylaitoksella. Vastaus oli myöntävä.

– Laitoksen sielunelämän opetteluun menee vuosi tai kaksi. Normaalityöt oppii nopeasti, mutta teemme myös harvemmin vastaan tulevia tehtäviä kuten kuivaimien huoltoja kerran kahdessa vuodessa. Se on viikon työrupeama, jonka sujuvaan hoitamiseen täytyy aina erikseen paneutua, Tiihonen sanoo.

Heliumlaitoksen yhteydessä toimii uutukainen erikoiskaasutehdas. Tiihonen tekee töitä niissä molemmissa ja kertoo pitävänsä laajentuneesta tehtävänkuvastaan.

– Erikoiskaasut ovat seoksia. Niitä on erilaisia. Esimerkiksi 20 prosenttia argonia typessä. Vaikka työ heliumin kanssa sujuu jo luonnostaan, on tehtäväni uusien ja vähän ihmeellistenkin erikoiskaasujen myötä pysynyt varsin mielenkiintoisena.

Matti Tiihonen työskentelee Woikosken kaasutehtaan heliumlaitoksella. KUVA PEKKA ELOMAA

Työssä pärjääminen edellyttää Tiihosen mukaan pitkäjänteisyyttä ja yhteistyökykyä.

– Tuotanto on aina mietittävä ja ennakoitava viikoksi eteenpäin. Kolmen työntekijän porukassa näkemyseroja tulee välillä, mutta aina ne on pystytty sopimaan.

TÖITÄ KOLMESSA VUOROSSA

Tehdasalueen perukoilla toimii ilmakaasutehdas. Tuotantoprosessissa raaka-aineena käytettävä ulkoilma kylmennetään -196 asteeseen asti, jolloin tuote on tislautunut nestemäiseksi hapeksi, typeksi ja argoniksi.

– Raaka-aine on ilmaista, mutta sähköä kuluu paljon. Tosin vähemmän kuin lämpimämmissä maissa toimivilla laitoksilla. Mitä kylmempää ulkona on, sitä tehokkaammin laitos toimii, operaattori Jaakko Salmi kertoo.

Jaakko Salmi pitää ilmakaasutehtaan tuotantoprosessin tasapainossa. KUVA PEKKA ELOMAA

Ilmakaasutehtaalla tehdään keskeytymätöntä kolmivuorotyötä. Salmi aloitti työt viime heinäkuussa. Perehdytyksen jälkeen hänelle annettiin vastuu ilmakaasu- ja sen rinnalla myös ilokaasutehtaan hoitamisesta ja valvonnasta.

– Mahdollisissa toimintahäiriöissä olennaista on etsiä juurisyy ja vaikuttaa siihen. Ongelmatilanteissa pitää pysyä rauhallisena ja toimia harkiten.

Erikoiskaasutehtaan ja ilmakaasutehtaan yhteydessä toimii oma laboratorionsa. Laborantti Pia Siebenberg työskentelee niissä molemmissa.

– Analysoimme lopputuotteet ja otamme näytteitä myös valmistusprosessista. Valvomme, että pitoisuudet ja laatu ovat kohdallaan. Lisäksi meille tulee sairaaloista kaasuverkostonäytteitä analysoitavaksi. Sairaaloilla on käytössään omia kompressoreita, joiden pumppaamia kaasuja pitää kerran vuodessa tutkituttaa laitteiden ja kaasuverkoston moitteettoman toiminnan ja potilasturvallisuuden varmistamiseksi, Siebenberg sanoo.

Pia Siebenberg ja Pirkko Eloranta valvovat laboratoriossa tuotannossa olevien kaasujen laatua. KUVA PEKKA ELOMAA

KOEPONNISTUS VEDELLÄ JA PAINEELLA

Tarkastus- ja katsastusasemalla pidetään huoli kaasupullojen riittävyydestä tuotantoa ajatellen. Katsastusoperaattori Kai Saarenpäällä on jutunteon hetkellä käynnissä pullojen koeponnistaminen.

– Toimenpide alkaa pullon tyhjentämisellä. Se tehdään ulkona, minkä jälkeen pullo tuodaan sisälle, ja varmistetaan, että se on tyhjä. Seuraavaksi otetaan suojahattu irti, kirjataan pullon tiedot tarkastuspöytäkirjaan, irrotetaan venttiili ja punnitaan pullo. Tämän jälkeen pullo siirretään koeponnistuskoneelle, ja täytetään vedellä. Sitten sitä ponnistetaan koepaineella minuutin verran, minkä jälkeen siitä otetaan paineistusyhde irti, kipataan vedet pois ja laitetaan kuivumaan.

– Koeponnistuksen jälkeen pullo tarkastetaan ja lähetetään maalauslinjalle, jossa se saa uuden elämän. Kaulan väri laitetaan kaasun mukaan ja runkoväri sen mukaan onko kysymyksessä lääkkeellinen vai teollinen käyttötarkoitus, Saarenpää kertoo.

Kai Saarenpää pyörittää kaasupullon koeponnistettavaksi. KUVA PEKKA ELOMAA

Käytössä kiertää edelleen jopa viime vuosisadan alkupuolella valmistettuja kaasupulloja.

– Pullot ovat uusien materiaalien myötä keventyneet. Uusi 50 litran pullo painaa 43 kiloa, kun vastaava pullo vuodelta 1966 painaa 68 kiloa. Olen ollut töissä vuodesta 1990 lähtien. Sinä aikana on vain yhden pullon kuori revennyt koeponnistuksessa. Silti koeponnistuksessa käytetään varmuuden vuoksi aina vettä. Se purkautuu pullosta paljon rauhallisemmin kuin kaasu tai ilma.

UUTTA PUHTIA LUOTTAMUSMIESTOIMINTAAN

Juha Koivula toimii Voikosken ja Pirkkalan tuotantolaitosten rinnalla myös Mäntyharjun Nurmaalla toimivan matkailualan palveluja tuottavan WHD Gårdin pääluottamusmiehenä. Muut toimipisteet sijaitsevat Järvenpäässä, Oulussa, Varkaudessa ja Kokkolassa.

– Ennen yrityksessä toimi vain yksi pääluottamusmies. Nyt meitä on neljä. Yhtiö on suhtautunut ymmärtäväisesti luottamusmiesten ryntäykseen. Kaikille on järjestetty puhelimet ja läppärit. Niillä voimme pitää yhteyksiä, ja osallistua esimerkiksi kerran kuukaudessa järjestettävään koko henkilöstön skype-palaveriin sekä niiden jälkeen pidettäviin yrityksen johdon ja luottamusmiesten skype-kokouksiin.

– Kaikenlaista neuvoteltavaa riittää ja painettakin on, mutta asiat ja mahdolliset konfliktit käydään avoimesti läpi. Nurkan takaa ei huudella, Koivula kuvailee.

Pääluottamusmies Juha Koivula pitää yhden luottamusmiespäivän viikossa. Muun osan viikoista hän hoitaa tuotantotehtäviä. KUVA PEKKA ELOMAA

Woikoski Oy on perustettu vuonna 1882. Sen historian ainoat yt-neuvottelut käytiin vuonna 2016. Yritys luopui myyntipisteistään ja toteutti henkilöstöjärjestelyjä. Tapaus järkytti henkilöstöä.

– Se on ymmärrettävää. Turvallisuuden tunne sai siipeensä. Toisaalta kun olen työntekijöiltä kysellyt, niin heidän mielestään meillä on hyvä työilmapiiri ja yhteishenki, eikä ketään syrjitä. Se on avannut minunkin silmiäni, että vaikka perheyrityksen perinteiden ja työehtosopimuksen yhteen sovittelemisessa riittää tekemistä, niin melko hyvällä tolalla nämä asiat meillä ovat.

– Olemme tainneet onnistua myös siinä, että yt:t käynnistivät henkilöstöpolitiikan uudelleen arvioinnin ja kehittämisen sekä luottamusmiestoiminnan tehostumisen.

Koivula tuli Woikosken palvelukseen syyskuussa 2008. Tehtävät ovat olleet monet. Nykyisellään työviikkoon sisältyy yksi luottamusmiespäivä, kaksi päivää pullojen tarkastuksessa ja kaksi päivää pihalogistiikassa.

– Pihalogistiikka on hauskin homma. Siinä pääsee liikkumaan ja touhuamaan, ajamaan pyöräkoneella ja jakamaan postia. Taidan olla luonteeltani sekatyömies, Koivula lohkaisee.

ONNENKANTAMOISIA PUUTARHASSA

Woikoski Feeling -matkailukonseptiin kuuluvat WHD Gård, Woikosken Automuseo, Kirjokiven kartano ja Woikosken uusi tehdasmuseo. Ammattinimikkeiden kirjo on laaja. Niitä ovat esimerkiksi puutarhuri, hevosten kuntoutusvastaava, asiakasvastaava, kokki ja asentaja.

Päivi Niemelä opiskeli aikuisiällä puutarhuriksi Otavan maatalous- ja puutarhaoppilaitoksessa. Töitä löytyi Woikoskelta.

– Minusta tuli puutarhuri, jolla on töitä ympäri vuoden. Se on harvinaista. Samoin kuin se, että tällä iällä saa työpaikan ja vieläpä aika läheltä kotia, vaikka asun metsässä. Aika monta onnenkantamoista on kohdalle osunut, neljä vuotta Woikoskella työskennellyt Niemelä myhäilee.

Puutarhuri Päivi Niemelä yrityksen omalla kasvihuoneella, jossa tuotetaan esimerkiksi kasviksia Woikosken kokous- ja matkailupalvelujen yhteydessä toimiviin ravintoloihin. KUVA PEKKA ELOMAA

Niemelän työvuodesta seitsemän kuukautta kuluu puutarhurin tehtävissä. Se sisältää Woikosken tehdasalueen ja WHD Gårdin viheralueet, kausi-istutukset, ruukutukset ja valaistukset sekä marjapensaiden ja omenapuiden hoidon ja tilaisuuksien kukitukset. Erikoisuutena voi mainita kasvihuoneet ja kasvimaan, joissa kasvatetaan vihannekset ja juurekset yrityksen ravintoloihin.

– Työ on itsenäistä ja tahdin voin säätää itse. Tykkään, että on vastuuta, saa luoda, suunnitella ja toteuttaa.

Talvikausi sisältää vuosiloman, matkailupuolen töitä, ravintolan salissa ja keittiössä avustamisen, postin jakamisen, lounaskuljetukset ja hevostallilla auttamisen.

– Heppatallityöt aloitin tänä talvena. Sitä voisin vielä vaikka opiskellakin.

Woikosken automuseon helmi on Mercedes-Benz 230 vuosimallia 1937. Yhtiön silloinen toimitusjohtaja Bertil Palmberg osti sen autonäyttelystä. Auto oli yrityksen käytössä vuoteen 1959 saakka, jolloin se myytiin eteenpäin. Nykyinen toimitusjohtaja Clas Palmberg löysi auton muutama vuosi takaperin ja hankki sen takaisin Woikoskelle. KUVA PEKKA ELOMAA

HEVOSKUNTOUTUSTA JA RUOKAKULTTUURIA

Ruuna Paavo seisoo hevoskuntoutuskeskuksen tärinämatolla ja saa laserhoitoa lihaksiinsa. Paavo rentoutuu kuntoutusvastaava Heli Pulkan käsittelyssä niin, että on nukahtaa seisaalleen.

– Hevoset tulevat mielellään tärinämatolle palautumaan liikunnan jälkeen. Hoitoa voidaan käyttää myös lämmittelyyn ennen liikuntasuoritusta, viimeiset kolme vuotta Woikosken palveluksessa ja lähes koko työuransa hevosalalla työskennellyt Pulkka kertoo.

Pulkka opiskelee Englannissa hevosfysioterapeutiksi. Työnantaja kustantaa koulutuksen.

– Se on 4,5 vuoden koulutus ja iso satsaus työnantajalta. Sen myötä pystymme kehittämään toimintaamme eteenpäin. Keskuksemme on jo nyt yksi Suomen monipuolisimmista.

Iida Kekkonen seuraa kuinka Heli Pulkka hoitaa laserilla Paavon liikunnasta kireytyneitä lihaksia. KUVA PEKKA ELOMAA

Woikoski panostaa työntekijöiden ammatilliseen kehittämiseen. Pulkan ohella esimerkiksi asiakasvastaava Iida Kekkonen opiskelee työnantajan kustantamana sommelieriksi eli viinien tuntijaksi.

– Woikoski Feeling -matkailupalvelut aloitettiin vuonna 2014. Kesäsesonki kestää kesäkuun alkupuolelta elokuun loppuun. Muun osan vuodesta toimimme tilauspohjalla tarjoamalla yrityksille kokous-, majoitus- ja virkistyspalveluja.

– Haluamme ylittää asiakasodotukset. Siksi me esimerkiksi käytämme ravintoloissamme lähialueilta hankittuja tai itse tuotettuja raaka-aineita. Siihen tähtää myös sommelierin koulutus, että saamme juomat ja kotimaiset raaka-aineet kohtaamaan toisensa, Kekkonen kertoo.

TAVOITTEENA TASAINEN KASVU

Oy Woikoski Ab on suomalainen perheyritys. Sen liikeideana on markkinointi-ja viestintäpäällikön Maarit Könösen mukaan tuottaa asiakkaille lisäarvoa kaasun valmistajana ja toimittajana.

– Ala on luonteeltaan sellainen, että siinä joudutaan investoimaan paljon, esimerkiksi kuljetuskalustoon. Tavoitteena on käyttökatteen nykyistä paremmalle tasolle saattaminen ja kannattava tasainen kasvu, Könönen sanoo.

Henkilöstön määrä on noin 200. Yritys haluaa Könösen mukaan tarjota henkilökunnalle työhyvinvoinnin ja mahdollisuuden ammatilliseen kehittymiseen.

– Jos työntekijällä on motivaatio kehittää ammattitaitoaan, työnantaja on valmis siihen panostamaan. Meillä on talossa paljon osaamista, joten osa kouluttamisesta pystytään hoitamaan itse, mutta sen rinnalla ostamme koulutusta myös ulkopuolelta.

KUVA PEKKA ELOMAA

Woikoskella on Könösen mukaan ruvettu kiinnittämään aikaisempaa enemmän huomiota johtamiseen.

– Henkilöstö koki yhteyden ylimpään johtoon vähän kadonneen. Siksi otimme henkilöstön skype-palaverit käyttöön. Kannustamme työntekijöitä tuomaan ajatuksia, kehittämisehdotuksia ja koettuja epäkohtia esille. Asiat saa sanoa niin kuin ne tuntuvat.

– Järjestämme myös esimiehille enemmän koulutusta ja ohjausta, jotta he varmasti tietävät, mitkä heidän velvollisuutensa ovat, mistä pitää huolehtia ja miten missäkin tilanteessa pitää toimia. Sen rinnalla olemme tiedottaneet henkilöstölle, mitä väyliä yrityksessä on viedä asioita eteenpäin. Lisäksi meillä on laatuasioissa aloitejärjestelmä, työsuojelutoimikunnat kiertävät aktiivisesti toimipisteitä ja luottamusmiestoiminta on tehostunut.

– Uskomme, että ne ovat keinoja, joilla voimme kehittää toimintaamme, Könönen sanoo.

WOIKOSKI OY

PERUSTETTU 1882
KOTIPAIKKA Voikoski, Mäntyharju
TUOTANTO Teolliset ja lääkkeelliset sekä elintarvikekaasut nesteenä ja kaasuina. Esimerkiksi asetyleeni, helium, vety, ilmakaasut, erikoiskaasut, ilokaasu. Laite- ja ratkaisumyynti. Toimipisteet Voikoski, Järvenpää, Oulu, Pirkkala, Varkaus ja Kokkola.
ASIAKKAITA noin 42 000
HENKILÖSTÖ noin 200
LIIKEVAIHTO 58,6 milj. euroa (2017)

WOIKOSKI FEELING

Matkailu-, majoitus ja kokouspalvelut ja hevospalvelukeskus.

TEKSTI PETTERI RAITO
KUVAT PEKKA ELOMAA