Korona ei kurita: Ammattiosastojen yhteisillä mökeillä voi käydä, lomailla ja talkoilla

Reissu lahden yli: peruttu. Käynti kesäteatterissa: peruttu. Perheretki huvipuistoon: peruttu. Mutta luontoa, vettä tai saunaa ei ole peruttu. Koronakesänäkin ammattiosaston oma kesänviettopaikka on parasta mitä on.

KUVA YLLÄ: Punkaharjun Puutyöntekijät ao. 744:n laituritalkoissa Heikki Jaatinen, Janne Jokinen, Janne Jaatinen, Aki Rinkinen ja Markku Silventoinen. KUVA VESA RANTA

 

Kaikkien oma mökki

TURUN KIRJATYÖNTEKIJÄIN AO. 456:N RANTALA

Ammattiosastojen kannattaisi pitää kiinni rantaloistaan, maata ei valmisteta enää missään, tuumaa Päivi Laaksonen. Tarjoilussa auttamassa Hanna Lundelin (oik.). RANTALAN KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ

”Kaikki tekevät oman osuutensa. Vierailijat sanovat aina, että meillä on hirveän siistiä. Tulin tänne ensimmäistä kertaa, kun poika oli kolmivuotias. Nyt lapsenlapset pyörivät jaloissa”, sanoo Päivi Laaksonen. Turun Kirjatyöntekijäin Yhdistyksen Rantala kerää koronakesänäkin teollisuusliittolaiset nauttimaan luonnosta, merestä ja yhdessä olemisesta.

Rantala on turkulaisen apteekkari Sorman viime vuosisadan alussa rakennuttama, herraskaisen koristeellinen huvila Pitkänsalmen rannalla. Sorma oli määrännyt, että perikunta ei saisi hänen kuolemansa jälkeen myydä Rantalaa pehtoorinmökkeineen ja hedelmätarhoineen muille kuin yleishyödyllisille yhdistyksille. Turun Kirjatyöntekijäin Yhdistys, nykyinen Teollisuusliiton ammattiosasto 456, uskalsi ottaa lainaa ja osti 4,5-hehtaarin suuruisen kesäparatiisin vuonna 1952.

Rantalassa on nyt päärakennuksen, saunojen ja muiden yhteisten tilojen ohella 16 lautarakenteista mökkiä, joita ammattiosaston jäsenet saavat vuokrata. Rantala ei tuota ammattiosastolle varoja, mutta ei se niitä juuri viekään.

– Tämä on minulle tärkeä paikka, sanoo Teollisuusliiton aktiiveihin kuuluva Päivi Laaksonen. Hän on yksi heistä, jotka pitävät Rantalan Rantalana.

Talkoopäivän aikataulu menee yleensä niin, että työt aloitetaan kello 10, kello 12 on kahvit ja puuroa ja kello 15 pääruoka, kertoo muonituksesta vastaava Päivi Laaksonen.

Laaksonen ehti olla 36 vuotta Turun Sanomien konsernin erilaisissa tehtävissä ennen kuin jäi työttömäksi vuonna 2015. Sen jälkeen on seurannut määräaikaisia pestejä eri työttömyyskassoissa.

– Rantala on yksi syy siihen, että olen halunnut pysyä Teollisuusliitossa. Meidän yhdistyksessämme on paljon alaa vaihtaneita ja itse maksavia jäseniä, kun koko ala on mennyt syöksyvauhtia alaspäin, Laaksonen kertoo.

RANTALA ON ”KYLÄ”

– Olin juuri jäänyt yksinhuoltajaksi kahden lapsen kanssa, kun kävin Rantalassa ensimmäistä kertaa vuonna 1988. Poika oli silloin kolmivuotias, tyttö seitsemän.

– Oli sellaista kyläkasvatusmeininkiä. Lapset tiesivät, että rantaan ei saanut yksin mennä. Katsottiin lasten perään. Lapsillakin oli aina seuraa, oli omat kaverit.

– Joillekuille on maailmanloppu, ettei ole sisävessaa, Laaksonen naurahtaa, mutta alleviivaa saman tien, ettei yksikään mökki ole vielä jäänyt vaille uutta vuokralaista, kun entinen on jostain syystä lähtenyt.

Kalamiehet Ilari Jussi (vas.) ja Oskari Erkkilä saivat kolme ahventa.

Kenenkään ei ole pakko tulla yhdessä iltaa istumaan grillikatokselle, mutta Rantalassa syntyy ystävyyksiä.

– Ja lapsille tekee todella hyvää nähdä, että kaikkien kanssa on tultava toimeen ja että kaikki kantavat vastuuta yhteisistä tiloista. Lapset oppivat hyvin nopeasti, että täällä ei karkkipapereita heitellä. Vierailijat sanovatkin aina, että meillä on täällä hirveän siistiä.

Rantalassa pidetään yhdeksät talkoot jokaisena sesonkina, ja kauden avajaiset pidetään yleensä toukokuussa. Talkoilla paikat siivotaan, putsataan, kunnostetaan, korjataan, maalataan, tyhjennetään puuceet, hakataan puut… Asioita helpottaa se, että väessä on paljon käden taitojen osaajia, eikä ulkopuolisia ole juurikaan tarvittu kuin ehkä sähkötöihin.

Myös puuhuolto hoidetaan talkoilla, puusouvissa tällä kertaa Pentti Salonen.

– Tämä ole pakkotahtista, eikä kenenkään ole pakko osallistua kaikkiin talkoisiin, Laaksonen toteaa.

Talkoisiin on osallistunut keskimäärin 28 henkeä, kertoo talkoiden ”pääkokkina” häärivä Laaksonen esimerkinomaisesti vuoden 2018 tilastosta.

– Onhan se iso sakki syöttää ja tiskitkin on käsin tiskattava. Mutta eihän siellä yksin tarvitse touhuta, apua saa aina.

TUOKO KORONA JOTAIN HYVÄÄKIN?

– Osittain ihmiset ovat vain helpottuneita. On pakko olla rauhassa ja omissa oloissa, vaan olla, Laaksonen tuumaa.

Korona saisi Laaksosesta vaikuttaa myös ay-liikkeeseen.

– Onko joka kokoukseen pakko matkustaa. Voisiko osan niistä pitää myös virtuaalisina?

Koronan takia toukokuisissa, epävirallisissa talkoissa syötiin ulkona, turvavälit pitäen. Talkoissa mukana (vasemmalta lukien) Kalle Laaksonen, Jarmo Laitinen, Päivi Laaksonen ja Hanna Lundelin.

Rantalaan saavat mökkien vuokraajat koronakesänäkin tulla. Toukokuun lopussa uskaltauduttiin pitämään jo ensimmäiset epäviralliset talkootkin turvatoimin. Ruoka esimerkiksi annosteltiin ja syötiin ulkotiloissa kuten tämän jutun kuvista näkyy.

Laaksonen arvostaa sitä, että meitä edeltäneet ay-sukupolvet ovat suurella vaivalla luoneet näitä rantaloita ympäri Suomen. Tähän turkulaisten lomaparatiisiin on tehty esimerkiksi tie ihan lapiolla kaivamalla. Laaksonen toivoo kesäpaikkojen pysyvän edelleen ammattiosastojen käsissä. Eurot silmissä pyörien tehty myyntipäätös ei välttämättä ole oikea. Mitäs sitten, vaikka rahaa hetkellisesti tulisikin?

– Eikä maata valmisteta enää missään lisää. Tällainen paikka ei menetä arvoaan.

 

”Täällä on jo valmista”

PUNKAHARJUN PUUTYÖNTEKIJÖIDEN AO. 744:N PAJUPIRTTI

Markku Silventoinen ja Heikki Jaatinen Pajupirtin grillikatoksen edessä toukokuun laituritalkoissa. PAJUPIRTIN KUVAT MARKKU TISSARINEN

”Ei täällä mitään tarvitse muuttaa.” Metsä Woodin Punkaharjun tehtaan sahuri Heikki Jaatinen on ammattiosastonsa uusi majavastaava. Pajupirtissä on hänestä kaikki hyvin näin.

– Talkoissa käy melkein aina sama porukka, hyvä porukka, Heikki Jaatinen toteaa toukokuun laituritalkoista.

Punkaharjun Puutyöntekijöiden ao. 744:n Pajupirtti sijaitsee nimensä mukaisesti Pajuniemessä Saimaan kuuluisalla Pihlajavedellä. Rantaa on parisataa metriä.

Jaatinen kertoo käyneensä viimeiset neljä–viisi vuotta kaikkien jäsenten varattavissa olevalla mökillä aiempaa ahkerammin. Kun ammattiosaston väki tuli Jaatiselle vieläkin tutummaksi viime talven lakkokahvilassa ja kirpeän pakkasen hyytäminä vahtivuoron aamuina, Jaatisesta leivottiin uusi majavastaava tehtävästä tämän vuoden lopussa väistyvän Markku Silventoisen seuraajaksi.

Talkoissa käy melkein aina sama porukka, hyvä porukka, tuumaa uusi majavastaava Heikki Jaatinen.

– Aina minä lähden talkoisiin, en kehtoo kieltäytyä, kaverit tai kuka vain pyytää, Jaatinen tunnustaa ”rikosrekisteristään” yhteisten asioiden ja vastuun kantajana.

Tehtaan ja kunnan VPK:n jäsen, päivystyksiäkin hoitava, on myös kahden rivitaloyhtiön kantavia voimia. Moottoripyöräilyn ohessa Jaatisen harrastuksiin kuuluvat VPK:n kavereiden kanssa kesäisin jalkapallo ja talvisin salibandy.

– Kun on viikot töissä ja on koko ajan muutakin härdelliä, siellä saapi rentoutua, on puhtaat vedet, on luonto, on rauhallista. Siellä on hyvä olla.

PAJUPIRTTI, YHDESSÄ RAKENNETTU

Entinen mökkivastaava Markku Silventoinen.

– Vuonna 1975 tätä on ruvettu rakentamaan. Grillikatos on tehty 1985, ulko- ja sisäremontti 1996, kattoremontti 2007, varastorakennus 2016, ja viime kesänä tehtiin umpikaivot jätevesille, kertoo Silventoinen, joka jättää näin 70-vuotispäivien alla majavastaavan tehtävät 15 vuoden pestin jälkeen.

Rakentaminen ja nikkarointi ovat Silventoisesti ”hyvästi” sujuneet, kun ainakin toistaiseksi tehtaalta on saatu puita ja paneeleita. Taitoa löytyy omasta takaa.

– Aika paljon on osaavaa väkeä. Firmassa on sähkömiehiä ja vaikka mitä.

Ammattiosaston jäsenille mökin varaaminen on ilmaista. Majavastaava pitää kirjaa ja antaa avaimet. Varausvuoroja on viikolla aina kolme; ma–to, to–la ja la–ma. Suosituimpia ovat tietenkin loma-ajat ja viikot niiden kahta puolta. Silventoisen arvion mukaan ehkä viidennes ammattiosaston jäsenistä varaa ja käy mökillä. Osasto saattaa pitää mökillä kokouksiaan, samoin on pidetty vuoropalavereita.

Koronakesänäkin Pajupirtti on varattavissa, kertoo tehtaan pääluottamusmies Janne Naukkarinen. Jäsenille halutaan tarjota paikka, jossa käydä ja lomailla, kun matkailun suhteen kesä on poikkeuksellinen.

– Ohjeistamme käyttäjät siivoamaan mentäessä ja lähtiessä. Ammattiosasto hoitaa paikalle siivousvälineitä tehostettua siivousta varten, Naukkarinen kertoo.

Janne Jokinen, Aki Rinkinen, Janne Jaatinen ja Heikki Jaatinen kokoamassa laituria.

”TÄTÄ EI TEHDÄ RAHASTA”

– Joskus on talkoissa ollut 20 henkeä, jos lapset luetaan mukaan. Välillä tehdään talkoissa enemmän, toisinaan ei tehdä paljon mittään. Joskus syksyllä olen ollut yhden miehen talkoissa. Mutta ei tämä rasita, ei tätä rahasta tehdä, Silventoinen toteaa.

Pajupirtin historian hienoimpiin hetkiin kuuluu Silventoisen mielestä osaston 50-vuotisjuhla vuonna 2014.

– Puruveden muikkua paistettiin, oli salaatit, oli kahvit ja kakut. Oli haitarinsoittaja. Naapuriosastoistakin käytiin tervehtimässä. Väkeä oli vähintään 70 henkeä.

– Talkoot lopetetaan aina kahviin ja ruokaan. Tuolla grillikatoksella paistetaan makkaraa ja pohditaan maailman menot. Ei ole kiire minnekään.

Laiturin lisäksi talviteloilta Saimaan aalloille laskettiin myös mökin soutuvene.

 

”Nätin matkan päässä”

OULUN KAAPELITYÖVÄEN AO. 72:N LEPORANTA

LEPORANNAN KUVAT VESA RANTA

”Vajaa tunti Oulusta, se on nätin matkan päässä. Lepikkoa raivattiin siitä pihasta. Jospa vähän auttaisi niihin itikoihin, joita piisaa”, kertoo oululaisen ammattiosaston puheenjohtaja Marko Penttilä kesäkuisista talkoista osaston mökillä.

Hyönteisrealistinen kertomus ei vähennä Iijoen törmällä, Kipinän kylässä sijaitsevan Oulun kaapelityöväen ao. 72:n Leporanta-yhteismökin arvoa. Tai helppoutta osaston yli 1 600 jäsenelle. Nettisivuilla kerrotaan, että vain näitä tulija tarvitsee: ”Lakanat, pyyhkeet, tulitikut, wc-paperi ja henkilökohtaiset tavarasi. Kalastuslupia Kipinästä Rantalan talo (arvokalaa).”

Marko Penttilä käy itse mökillä perheenjäsentensä kanssa ainakin 3–4 kertaa kesässä, nykyisin porukassa on usein mukana neljä 3–12-vuotiasta lastenlasta.

– Parvi on lapsille ihan paras, Penttilä naurahtaa ja kertoo, että ison tupakeittiön ja kahden makuuhuoneen ohella mökissä on huima 50 neliön parvi ja tilaa kaikkiaan 15 yöpyjälle.

Itikkataistossa eli puskia mökin pihasta raivaamassa Marko Penttilä ja Ari Kauppinen.

”Paljon on ihmisiä, joilla ei ole omaa mökkiä. Tämä on jäsenetu, joka halutaan tarjota osaston jäsenille ympäri vuoden”, Marko Penttilä sanoo.Kesäkuun alussa Penttilä oli osaston aktiivin Ari Kauppisen ja tämän perheen kanssa talkoilla mökkiä taas kerran kuntoon laittamassa. Piia Kauppinen siivosi sisällä ja perkasi astiaston kuntoa ja hankintatarpeita, Kauppinen ja Penttilä kävivät vesakkotaistoa raivaussahoineen. Itikoista Penttilä vielä rauhoittelee:

– Pääseehän niitä karkuun grillikotaan, makkaraa paistamaan. Ja onhan hyttyskarkotteet keksitty.

JÄSENETU, JOSTA EI LUOVUTA

– Paljon on ihmisiä, joilla ei ole omaa mökkiä. Tämä on jäsenetu, joka halutaan tarjota osaston jäsenille ympäri vuoden, Penttilä toteaa ja kehuu Kipinäksi tuttavallisesti kutsutun mökin marjastus- ja ulkoilumahdollisuuksia.

Käytännössä lähinnä hallituksen jäsenet sopivat keskenään, milloin mökille mennään talkoita pitämään.

– On niitä uusiakin kasvoja tullut, kun on pidetty esimerkiksi puutalkoot, Penttilä kertoo.

Talkoopäivänä työn touhussa Leporannan sisätiloissa Artturi, Piia ja Ronja Kauppinen.

Näin koronakesänä vuoroihin on laitettu viiden vuorokauden välit, kun ulkopuolista siivousta ei ole. Korona kurittaa muutenkin osaston koko kesätoimintaa. Jokakesäinen, 300–400 henkeäkin vetänyt näytös Meriteatteri Möljässä on esimerkiksi jouduttu perumaan. Mutta onhan se mökki, Penttilä toteaa.

– On se sellainen hengähdyspaikka. Vaikka ei se nyt aivan metsän keskellä olekaan, on siellä oma rauha.

Piia, Ronja ja Artturi Kauppinen lähdössä kalastamaan.

 

Mitä on yhteisöllisyys?

”Yhteisöllisyys on ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Me emme vaan pärjää ilman toisia”, sanoo tutkija Lotta Junnilainen. Mutta miksi julkisuus hyväksyy vain keskiluokkaisen kuvitelman yhteisöllisyydestä? Ja kenen ääni saa kertoa koronasta?

Lotta Junnilainen

Helsingin yliopiston sosiologi Lotta Junnilainen on tutkinut väitöskirjassaan Lähiökylä sitä, miten ennakkoluuloisesti ja samalla eriarvoisuutta tuottavasti vuokratalovaltaisten lähiöiden asukkaita kohdellaan Suomessa. Tutkimus perkaa myös sitä, miten yhteisöllisyys ilmenee asukkaiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Naapuriapu kyllä kukoistaa lähiöissä. Mutta ulkopuolisten voi olla vaikea nähdä sitä, sillä he ovat usein omien ennakkoluulojensa vankeja. Tutkijatkaan eivät ehkä osaa kysyä, annatko autottomalle naapurillesi usein kyytejä ruokakauppaan? He saattavat kysyä, vietkö poikasi koulukavereita koskaan jääkiekkoharkkoihin? Vastaus on viime mainittuun ei, sillä vain harvalla on varaa kalliisiin harrastuksiin. Sitten tutkija tulkitsee, että vuokralaislähiössä ei ole naapuriapua eikä yhteisöllisyyttä.

Junnilainen toteaa, että yhteisöllisyyteen maalaiskylän tapaan ei ole paluuta. Mutta nykyisin yhteisöllisyys pesiytyy julkiseen keskusteluun kaiken pelastavana taikavoimana.

– Yhteisöllisyys löytyy poliitikkojen puheista ja suunnitelmista, kaikista hankkeista ja projekteista. Mutta harvoin pysähdytään miettimään, mitä se on?

Keskiluokka ei itse toteuta sitä ideaalia yhteisöllisyyttä, jota se vaatii muilta.

Yhteisöllisyyksiä voi Junnilaisen mielestä olla monenlaisia ja monella eri tasolla. Halukkuus maksaa veroja on eräänlaista yhteiskunnan tason yhteisöllisyyttä. Ytimessä on aina kuitenkin se, että erilaiset ihmiset pystyvät toimimaan yhdessä pidempiä tai lyhyempiä aikoja, pysyvissä tai väliaikaisissa vuorovaikutuksissa toisiinsa.

”Yhteisöllisyysprojekteissa” on usein kyse vallasta. Junnilaisen väitöskirja on täynnä esimerkkejä siitä, miten vuokratalojen asukkaille ei anneta valtaa päättää omista asioistaan tai muuttaa lähiötä omien tarpeidensa mukaan, ja sitten se tulkitaan asukkaiden omaksi viaksi, haluttomuudeksi toimia yhteisten asioiden eteen. Valtarakenteiden murtamisen sijasta syyllistetään ja mollataan asukkaita.

– Olen käyttänyt joskus esimerkkinä sitä, kun 1960–70-luvulla rakennetussa lähiössä päätettiin pistää kaupungin toimesta talkoot pystyyn. Ulkopuoliset siis päättivät, että nyt asukkaat parantavat omaa elinympäristöön maalaamalla ostarin lähellä olevan betoniseinän värikkääksi. Asukkaat kutsuttiin soppatykin voimalla talkoisiin. Vain muutama tuli paikalle.

– Ulkopuoliset tulkitsivat, että lähiön asukkaat eivät piittaa alueestaan. Mutta jos keskiluokkaisella alueella kukaan ei viitsisi tulla soppatykin voimalla maalaamaan – niin, kukapa viitsisi? – tulkinta olisi aivan toinen. Sanottaisiin, että asukkaillahan on niin paljon kiireitä ja harrastuksia, on töitä, joista on elvyttävä. Keskiluokka ei itse toteuta sitä ideaalia yhteisöllisyyttä, jota se vaatii muilta, Junnilainen toteaa.

KENEN ÄÄNI KERTOO KORONASTA?

Keskiluokkaisilla on varaa ”tukea paikallisia yrittäjiä” ja tilailla noutoruokaa, ja siitä julkisuudessa kirjoitetaan. Vanhat vääristymät toistuvat koko koronajulkisuudessa.

– Olihan se uutisointi alussa ihan hervotonta. Kuplissaan kotoilevat toimittajat kertoivat, miten he nyt tekevät ruokaa italialaiseen soffrito-pohjaan ja miten nyt on aikaa leipoa. Mutta jos kansalaisille asetetaan moraalinen velvollisuus pysyä sisällä, paljon ratkaisee se, kuinka monen neliömetrin päällä istuu, Junnilainen huomauttaa.

– Poliitikot puhuvat työttömistä aivan kuin he olisivat jokin erillinen ihmisryhmä. Samalla lailla muille kuin hyväosaisille kansalaisille ei anneta ääntä koronakertomuksissa. Mutta jos ihmisten omat kokemukset sivuutetaan kokonaan tai aina joku ulkopuolinen puhuu heidän puolestaan, se synnyttää stereotypioita, ennakkoluuloja ja todellisuudesta irrallaan olevia mielikuvia. Tämä stigmatisoi ja leimaa ihmisiä.

Nyt on koronan takia vaikea lennähdellä mihinkään. Ehkäpä kotimaan matkailu, yhteismökit ja mökkien vuokraus yleistyvät?

Tutkija kuvaa, miten nyt tiedotusvälineissä julkaistaan juttuja perheistä, jotka ovat ”suorastaan vaaraksi itselleen”. Tutkijan sanat voisi tulkita niin, että on paljon helpompi kauhistella ja moralisoida vähävaraisia perheitä kuin järkyttää valtarakenteita ja tasoittaa tuloeroja niin paljon, että kaikilla perheillä olisi varaa siihen etäopetuksen vaatimaan tietokoneeseen.

Korona voisi Junnilaisen mukaan tuoda mukanaan joitain muutoksia kesänviettoon.

– Nuorille sukupolville ei vuokralla asuminen ole ylipäänsä enää mikään erotteleva tekijä, kun esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on niin paljon yksityisiä vuokra-asuntoja. Nyt on koronan takia vaikea lennähdellä mihinkään. Ehkäpä kotimaan matkailu, yhteismökit ja mökkien vuokraus yleistyvät?

 

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ, MARKKU TISSARINEN JA VESA RANTA

STREJK 27.1.–23.2: ”Skogsindustrin verkar vilja knäcka facket på ideologiska grunder”

Huvudförtroendeman  Janne Naukkarinen på Metsä Woods fabrik i Punkaharju förundrar sig över arbetsgivarsidans beteende. Skogsindustrin verkar vilja knäcka facket på principiella och ideologiska grunder. Det har inget att göra med ekonomin eller lönsamheten för fabrikerna.

– Fabriken här i Punkaharju grundades 1964. Genom historien har det alltid gått bra att förhandla med arbetsgivaren och tillsammans har vi nått goda resultat, säger huvudförtroendeman Janne Naukkarinen.

– Under de senaste tio åren har arbetsgivaren konsekvent kört ner det här samarbetet. För tillfället diskriminerar arbetsgivaren förtroendemän och fackmedlemmar. Det senaste exemplet är lockouten i december som gällde endast för medlemmar i facket.  Där rök semesterdagarna för den månaden. Arbetsgivaren vill bestämma om småsaker och använder sin direktionsrätt  för att göra det, säger Naukkarinen.

Huvudförtroendemannen intygar att man kommer att hålla ut till slutet. Naukkarinen är huvudförtroendeman för 430 arbetstagare vid Metsä Woods fanerfabrik. Under strejkvaktpasset hade han endast räknat att två YTK-strejkbrytare tagit sig in på fabriksområdet.

EGET HÖGKVARTER

Fackavdelningen har hyrt ett utrymme som fungerar som ett tillfälligt strejkhögkvarter. Det ligger bara en halv kilometer från själva fabriken.

– Igår hade vi flera dussin arbetstagare som besökte kontoret längs dagen. Stämningen var på topp. Jag är inte orolig över att strejken inte skulle hålla.  Trakteringen var det heller inte något fel på, säger Naukkarinen.

Kaffe, korvgrillning och  nybakade bullar håller motivationen på topp.

MetsäGroup Punkaharju 27.1.2020. Fackavdelningens tillfälliga strejkbyrå betjänar i Punkaharju. FOTO MARKKU TISSARINEN

WAHLROOS PRATAR S**T, DET HANDLAR INTE OM EKONOMIN

– Då Björn Wahlroos hotar med att fabrikerna nu flyttar utomlands, så känns det som att man inte längre orkar höra på det snacket. Besluten om stora investeringar som hela fabriker har gjorts flera år tidigare. Inte hänger de på några kikytimmar, säger Naukkarinen.

Naukkarinen vill påpeka att personalkostnaderna på fabriker ligger på runt 25-27 procent per kubik av de kostnader som går åt till produktion. På sågverken gäller det 10–12 procent. På Metsä Groups stora cellulosafabrik i Äänekoski ligger personalkostnaderna per kubik på 1,5 procent, enligt Naukkarinen.

– Mekaniska skogsindsutrin är inte en likadan kassako som cellulosafabrikerna, vars råvara är  billig. Vi jobbar med trä som kostar en hel del.  Men inte skulle Metsä Group investerat 150 miljoner i Finland under tre år om det inte skulle röra sig om en lönsam och viktig affär.

Arbetstagarna på UPM:s såg i Jakobstad går i väntans tider

I Jakobstad börjar den andra strejkveckan. Glenn Södergård är vice huvudförtroendeman på UPM:s sågverk på industriområdet Alholmen i Jakobstad.  Han har 30 år bakom sig i sågindustrin.

Precis som under tredagarsstrejken i december har strejken hållit och ingen har ens försökt ta sig på jobb. Så gott som alla arbetstagare inom produktionen är medlemmar i Industrifacket.

De oavlönade talkotimmarna grämer  mest, men Södergård anser också att arbetsgivarens övriga försämringsförslag är ”en precis lika stor katastrof som kiky”. Det gäller bland annat kraven på att tjänsteårstillägget avskaffas, färre söckenhelger med ersättning och kanske framför allt det att arbetsgivarna vill gå åt sjuklönen och den avlönade sjukfrånvaron.

– Alla här har förstått varför vi är i strejk. Hoppas det reder ut sig så snabbt som möjligt. Arbetsgivarna har nog en märklig syn på den här frågan, men vi måste köra det här racet nu till slut, säger Södergård.

Han påminner om att arbetsgivaren inte hade några problem med ta till lockoutvapnet i december.

– Lockout tyder ju på att arbetsgivarna tänker att ju mindre man sågar desto bättre. Lagren  tömdes lite och det pressade upp priset en aning. Nog går det ju att sälja men till vilket pris, det ligger ju nu ganska lågt.

Strejkevakter vid porten till UPM:s sågverk på Alholmen i december. Från vänster Sami Kettula, Kimmo Mikkola, vice huvudförtroendeman Glenn Södergård och huvudförtoendeman Vuokko Piippolainen. FOTO JOHANNES TERVO

Fackavdelningen har ordnat program udner strejkveckorna och försökt se till att medlemmarna får den information som de behöver under pågående stridsåtgärder.

– Vi hade ett infotillfälle där regionombudsman Jari Leppäkangas kom och berättade om förhandlingsläget. Vi tänkte också att vi nu på fredagen skulle samla ihop ett talkogäng och koka korvsoppa. Alla medlemmar är sen välkomna på ”strejksoppa”, säger Södergård.

Södergård har själv inte precis haft precis brist på program under stejken. Det gäller att passa på att göra små renoveringsarbeten hemma, barn ska föras till skolan, hunden rastas. Vardagen går vidare för alla.

När strejken drar ut på tiden känner man naturligtvis också av det i plånboken. Industrifacket höjde strejkbidraget i samband med att strejken inom den mekaniska skogsindustrin förlängdes, men medlemmarna befinner sig ändå i väldigt varieradne situationer.

– Man kan säga att vi går i väntans tider. Får se hur det går i de andra förhandlingsborden, pappers och kemiindustrin. Jag hoppas att man skulle kunna återvända till jobbet nästa vecka.

TEXT SUVI SAJANIEMI OCH JOHANNES WARIS
FOTO MARKKU TISSARINEN OCH JOHANNES TERVO