HARRASTAJA: Tommy Kauppila valmistaa pilkkivieheitä, joita himoitsevat niin kalat kuin kalastajat

Mitä tekee pohjalainen mies, kun kaupasta ei löydy juuri sitä oikeaa pilkkiviehettä? No, tekee sellaisen itse. Tommy Kauppilan tasapainovieheisiin ovat ihastuneet niin ihmiset kuin kalatkin.

KUVA YLLÄ: ”Työsuojeluvaltuutettuna olen tarkka turvallisuudesta. Imuri huolehtii, että maalin tai lakan huurut eivät pääse hengitysilmaan. Silti pidän vielä erikoissuodattimilla varustettua raitisilmamaskia maalatessani”, Tommy Kauppila kertoo vieheiden maalauksesta.

TOMMY KAUPPILA

Työsuojeluvaltuutettu
ABB Oy
Vaasa

Kauppilankoukun pikku paja ja itse pilkin tekijä Tommy Kauppila.

Onko tuo pastakone?

Maalipurkkeja, silikonimuottien materiaalia, erilaisia koristelutarvikkeita – Tommy Kauppilan vuokraaman 15 neliömetrin varastotilan hyllyillä on siististi laatikoihin järjesteltynä kaikkea, minkä voisi kuvitella liittyvän pilkkivieheiden tekemiseen. Mutta mitä ihmettä pastakone tekee näiden tavaroiden joukossa?

Sillä ei suinkaan ole tarkoitus karkottaa yllättävää nälkää, vaan muokata koristeita tasapainovieheiden pintaan.

– Haen kangaskaupasta tylliä ja rautakaupasta alumiiniteippiä ja asetan ne tällä tavalla päällekkäin. Pastakone puristaa tyllin tiukasti alumiinia vasten, ja teipin pintaan jää kalan suomuja muistuttava kuvio, Kauppila kertoo.

Pastakoneella tehtyjä suomukuviota alumiiniteippiin.

Hän aloitti pilkkivieheitten tekemisen jo vuonna 1994. Kalamies ei ollut tyytyväinen kaupan viehevalikoimaan, joten hän päätti tehdä itse parempia. Aiemmin hän oli tehnyt muutaman vaapun, joten perustietoa oli jo jonkin verran.

Pian Kauppilan työkaveritkin halusivat hyväksi havaittuja tasapainovieheitä. Kun niillä alkoi nousta Vaasassa yli kilon painavia ahvenia, kiinnostus levisi kaveripiirin ulkopuolellekin.

12 vuotta mies teki talvisin tasapainopilkkejä ilta- ja viikonloppupuhteinaan. Sitten harrastus jäi pitkäksi aikaa elämäntilanteen muuttuessa.

Pilkintekijän maalivarasto.

UUSI AIKA, UUDET TILAT

Pari vuotta sitten Kauppilan elämä mullistui jälleen. Hän sairastui syöpään ja joutui sen vuoksi pitkälle sairauslomalle työstään ABB:n Länsi-Suomen alueen työsuojeluvaltuutettuna.

Päivät kotona sairaana tuntuivat pitkiltä, eikä aika oikein tahtonut kulua. Silloin Kauppila päätti kokeilla vanhan harrastuksensa elvyttämistä.

Hän vuokrasi itselleen työhuoneen Vaasan Vaskiluodosta vanhan sokeritehtaan tiloista. Vuokra oli edullinen ja siihen kuuluivat myös lämmitys- ja sähkökulut, joten päätös oli helppo. Aluksi mies vietti pajalla vain pieniä hetkiä kerrallaan ja meni sitten kotiin huilaamaan.

Yleisimmät maalit ruiskutusvalmiina vetokaapissa.

Kunnon kohentuessa vieheiden työstäminen alkoi sujua, ja nälkä kasvoi syödessä. Kauppila hankki pajalle entistä parempia työkaluja ja rakensi maalaus- ja lakkauskaapit, joihin asensi imurit.

– Työsuojeluvaltuutettuna olen tarkka turvallisuudesta. Imuri huolehtii, että maalin tai lakan huurut eivät pääse hengitysilmaan. Silti pidän vielä erikoissuodattimilla varustettua raitisilmamaskia maalatessani.

Terävillä työvälineillä työskennellessään Kauppila käyttää viiltosuojahanskoja, ja vieheiden valuvaiheessa hänellä on aina hanskat kädessä lyijyn takia.

Kevennetyn tasapainopilkin kyljet ovat balsaa, takana näkyy protoversio.

AUTON OSASTA VIEHEEKSI

Tasapainovieheet syntyvät käsityönä alusta loppuun. Työvaiheita on Kauppilan laskujen mukaan kolmisenkymmentä.

Ensin hän valmistaa vieheen aihiolle muotin. Siinä ovat apuna lego-palikat, joista syntyy kehikko valumuotille. Itse muotti tehdään silikonin ja kumin seoksesta, johon Kauppila kaataa metallisulan joko omalla terassillaan tai mökillä.

Taitetut koukut ja ruostumaton keskilanka itsetehdyssä silikonimuotissa.

– Valu on tehtävä ulkona, koska siinä syntyy lyijyhuuruja.

Raaka-aineena ovat vanhat autonrenkaiden tasapainotuspalat. Kauppilaa naurattaakin sanaleikki, että hän tekee tasapainopaloista tasapainovieheitä.

Kun seos on jäähtynyt, muotti avataan ja valuaihio siistitään puukolla. Vielä on jäljellä monta vaihetta, ennen kuin viehettä päästään koristelemaan. Valuaihio pohjustetaan probionaatilla niin monta kertaa, että pinta on sileä. Sitten aloitetaan maalaus.

Raakavalut odottamassa rapsutusta ja kromipäällysteinen aihio.

– Yleensä maalaan pinnan ensin valkoiseksi, koska valkoisesta värit erottuvat parhaiten. Toisinaan lisään tässä vaiheessa hileitä ja muita erikoistehosteita.

Viime aikoina Kauppila on tilannut muun muassa erilaisia pinnoitusmateriaaleja verkosta. Askartelutarvikkeissa on valtavasti valinnan varaa, vaikkapa hologrammirouhetta tai kiiltoteippiä kaikissa sateenkaaren väreissä. Glitteriä hänellä on hyllyllä viiden kilon satsi.

Sitten maalataan, ja siinäkin vain mielikuvitus on rajana. Maalin päälle voi vielä tehdä lisää pintaa.

Pilkin selän maalausta vetokaapissa.

– Mökillä tein kevennetyn pilkin, jonka päällystin aidolla ahvenen nahalla. Pinnoituksessa voi käyttää lähes mitä tahansa materiaalia, kunhan työn viimeistelee kestäväksi.

Lopuksi viehe saa vielä lakkapinnan, ja sitten sille maalataan silmät. Takaosaan kiinnitetään perälevy, jonka liimauksen jälkeen vielä kerran lakataan.

– Sellainen takuu näillä on, että kalan takia perälevy ei irtoa. Ja jos irtoaa, niin annan ilmaiseksi uuden.

Vanha auton renkaan tasapainotuspala, josta se jalostuu valmiiksi pilkiksi.

VERKKOKAUPPA HAAVEISSA

Tommy Kauppilan vieheet tunnetaan pilkkipiireissä tuotenimellä Kauppilankoukut. Hän tekee yleensä 200–300 tasapainoviehettä talven aikana, ja niitä on myynnissä vaasalaisessa erä- ja kalastusliike Kurressa.

Pilkkivieheitten tekeminen kokonaan käsityönä on hidasta, joten harrastusta ei voi sanoa rahasammoksi. Myynti kattaa nyt kulut, mutta Kauppila on miettinyt varovaista laajentamista verkkokauppaan.

– Tuotteita on esillä Instagramissa ja Facebookissa, ja kiinnostusta olisi laajemminkin kuin Vaasan alueella. Verkkokaupan kautta näitä olisi helppo myydä.

Missään vaiheessa hän ei ole kuitenkaan suunnitellut päivätyönsä jättämistä. Työ ABB:lla on mielekästä, ja harrastuksella on elämässä toisenlainen merkitys. Se tarjoaa vastapainoa työasioiden miettimiselle.

– On hienoa saada puhelimeen viestejä, joissa minun tekemälläni vieheellä on noussut kymmenen kiloa ahventa.

Mini-tasapainopilkki hileahvenvärityksellä.

Kauppila ei itse nykyisin ehdi kalastaa yhtä paljon kuin aiemmin. Suosikkikala on edelleen ahven, ja niitä hän lupaa Kauppilankoukuilla nousevan.

Entä mikä hänen tekemistään pilkkivieheistä on paras ja suosituin malli?

– Suosikkeja on yhtä monta kuin ihmisiäkin, ja kalamiehillä on omat uskomuksensa siitä, millä vieheellä nappaa. Viime vuonna kiiskikuvio taisi kuitenkin olla eniten sekä ihmisten että kalojen mieleen.

Valmiita isoja tasapainopilkkejä.

TEKSTI NADIA PAAVOLA
KUVAT JOHANNES TERVO

HARRASTAJA: Pilkkikalastaja Teemu Tuiskula: ”Menin ja vahingossa voitin”

Teemu Tuiskula paljastaa nykypäivän pilkkimestarien salaisuuden, jolla hän voitti Teollisuusliiton Helsinki-Uusimaa-alueen kalakerhon pilkkimestaruuskilpailun Karkkilan Pyhäjärvellä.

Teemu Tuiskula sai ensiopit pilkkimiseen isältään. Pilkkiharrastuksen hän aloitti kaverien innostamana. Tosimielistä kisailusta tuli sen jälkeen, kun hän omaksui uuden pilkkimistyylin.

– Olen kolmisen vuotta onkinut värikoukkupilkeillä, ilman syöttiä. Se perustuu koukun järven olosuhteisiin sopivaan väriin, johon ahven ottaa kiinni.

Värikoukkupilkintä on Tuiskulan mukaan liikkuvampaa kuin syötteihin perustuva.

– Siinä porataan reikiä pirusti ja etsitään kalaa. Perinteisestä paikkapilkinnästä se eroaa siinä, että tehdään paljon aktiivisemmin reikiä. Se on kova työ, kun etsii kaloja, jos niitä ei löydy.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

– Koukun värin valintaan vaikuttaa se, onko keli kirkas vai hämärä. Kirkkauteen tai himmeyteen vaikuttaa lumen määrä jään päällä. Myös vesistön väri vaikuttaa. Vesi tummenee, jos on laskevia jokia, joista tulee humuspitoista vettä. Samoilla järvilläkin voi olla erilaisia profiileita. Jossain paikoin voi olla tummaa vettä ja jossain paikoin kirkasta.

Tuiskula osallistui Teollisuusliiton Helsinki-Uusimaa-alueen kalakerhon pilkkimestaruuskilpailuun Karkkilan Pyhäjärvellä lauantaina 23. helmikuuta. Retken saalis oli hyvä, 2,375 kiloa, joukossa runsaasti fileekelpoisia parinsadan gramman ahvenia.

– Menin ja vahingossa voitin sen kilpailun, naurahti Tuiskula kalakerhon tuoreena yleisen sarjan  pilkkimestarina kisaviikonlopun jälkeen.

TUTULLA JÄRVELLÄ

Kisapäivää ennen oli ollut pari päivää kova pakkanen, joka kisa-aamuun mennessä laski nollan tienoille. Yöllä oli satanut hieman lunta. Taivas oli pilvessä. Jäätä tummensi ja sen valonläpäisykykyä heikensi järven pintaan muodostunut sentin paksuinen jäähyhmäkerros.

– Kalan tuloa haittaa, jos edellisenä päivänä on lumisade.

Runsaan kalaonnen tiellä oli toinenkin este.

– Aamulla siellä paukkuivat jäät tosi pahasti. Niin tapahtuu, kun kova pakkanen muuttuu nollakeliksi. Se rikkoo kalaparvia.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Tuiskulalla oli aavistus, missä ahven voisi liikkua.

– Se on tuttu järvi. Minulla oli selkeä kotikenttäetu. Sitä kuulee vähän väliä tutuilta pojilta, mistä sieltä he ovat löytäneet kaloja.

Tiedossa oli myös veden tummanpuhuva laatu.

– Pyhäjärvessä vesi on humuspitoinen. Se on usein pikkusen sameanoloinen. Siksi kilpailussa käytin perusvaaleanpunaista koukkua.

SYÖNTIPYRÄHDYS

Tuiskula valitsi pilkkimispaikan runsaan viidensadan metrin päästä lähtöalueelta. Kisan alku oli hikistä kairausta.

– Kymmenen ensimmäistä reikää ja ei ollut nykiäkään. Se aiheutti vähän painetta.

– Pari minuuttia odotetaan reiällä suurin piirtein. Jos ei siinä kalaa ole, niin pitää porata lisää. Värikoukkupilkkiminen on sellaista hommaa, että etsitään sitä kalaa, ja aika nopealla tempolla liikutaan eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun kalaa löytyy, pilkitään tarkemmin alue.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Kisa alkoi aamulla kymmeneltä, ja hieman ennen yhtätoista luonto auttoi.

– Aurinko yritti käydä pilvien välistä näyttäytymässä. Se ei koko päivänä selkeästi paistanut. Mutta välillä oli pikkusen valoisampaa ja syöntipyrähdys osui siihen.

Sitten syönti heikkeni. Iltapäivää kohti Tuiskulan reppuun tuli vain hajanaisia kaloja.

VÄRIKOUKKU KASVAVA TRENDI

Puolen sadan kisaajan joukossa oli Tuiskulan lisäksi muitakin värikoukkupilkkijöitä.

– Omassa seurassani Karkkilan porukassakin on muutama. Osa vannoo edelleen syöttikoukun nimiin, mutta trendi on ollut, että Etelä-Suomen alueella aika pitkälti värikoukkupilkkijät käyvät palkintoja pokkaamassa. Ruotsissa värikoukkujen käyttö on paljon pitemmällä. Mutta meilläkin huomaa, että se on kasvava trendi.

– Ensimmäiset vuodet käytin itsekin syöttionkea. Kolmisen vuotta sitten päätiin, että pitää ruveta pilkkimään värikoukuilla ja jätin kaikki muut pois. Sillä tavalla sain luottamuksen siihen, että kalaa tulee. Alussa olin vähän epäluuloinen.

– Jo silloin, kun kahdeksan vuotta sitten rupesin käymään kisoissa, porukalla oli värikoukkupilkkejä. Niitä on ollut pilkkijöillä varmaan 10–15 vuotta.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Täysin Tuiskula ei ole luopunut syöttikoukusta. Heikolla syönnillä se on osoittautunut tehokkaammaksi. Kisassa hänellä oli mukana iso mormuska ja toukkia. Niille tuli käyttöä.

– Yhden ahvenen sain mormuskalla. Jos on huono kalansyönti ja jokusen kalan saa reiästä värikoukulla, niin vaihtamalla mormuskaan sieltä usein vielä saa yhden tai kaksi.

KUNTOA KEHOLLE JA MIELELLE

Kilpapilkkijälle laji on mitä fyysisintä urheilua.

– Viiden tunnin kilpailussa ei ole harvinaista, että tulee seitsemän kilometriä juoksenneltua jäällä. Kisa muuttuu raskaammaksi, jos sattuu olemaan 20 senttiä lunta. Silloin pilkki on kova laji, kun mennään umpihankeen.

Värikoukkujen myötä liikunnan merkitys korostuu.

– Kairaus on lisääntynyt. Kilpailun jälkeen huomaa, että kädet ovat kipeät. Tuntee nahoissaan, että on jokusen reiän vääntänyt. Varmaan 40–50 reikää tein tässäkin kisassa.

KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Tuiskula ei talvella harrasta ylimääräisiä kävelylenkkejä. Kunto kasvaa pilkkimällä. Tärkein lajin anti on henkinen.

– Viehätys on, että voi rauhoittua kaikesta muusta kiireestä. Itse tykkään sen takia käydä jäällä paljon, että siellä voi keskittyä tasan yhteen asiaan. Usein laitan kännykän sammuksiin. Siellä saa olla ihan rauhassa. Itselle se on semmoinen patterien lataushommeli. Saa rauhassa istuskella ja mietiskellä asioita.

PILKKIJÄN UNELMAKALA

Mikä on ollut Tuiskulan mieleen jäävin hetki pilkillä? Miehen ei tarvitse kauaa miettiä.

”Paras pilkkisaavutus oli viime vuoden tammikuussa, kun sain ensimmäisen kilon painon ylittävän ahvenen lähijärveltä. Kilon ylitykset ovat melko harvinaisia Etelä-Suomen sisäjärvillä. Niitä ei harrastusuran aikana välttämättä kovin montaa tule.”

TEEMU TUISKULA

CNC-koneistaja
Moventas Gears Oy
Karkkila

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT PATRIK LINDSTRÖM