HARRASTAJA: Mika Rajalampi: Maisemia kankaalle öljyväreillä

Öljyvärimaalaus vei Mika Rajalammen mennessään jo alakouluikäisenä. Häntä viehättää erityisesti maisemamaalaus. Siinä häntä puhuttelevat valot, varjot ja harmaan eri sävyt.

22.4.2021

MIKA RAJALAMPI

Hitsaaja
Oriveden Ohutlevytekniikka Oy
Ruovesi

Vaalean omakotitalon ovenpielessä on paletinmuotoinen kyltti. Siinä lukee Ateljee Mika Rajalampi. Sisällä talossa harrastajamaalari asettuu telineensä eteen.

– Tämä on hauskaa puuhaa, sanoo kolmisenkymmentä vuotta öljyvärimaalausta harrastanut ruoveteläinen Mika Rajalampi.

Maalaustelineessä hänen edessään on keskeneräinen työ. Se on näkymä talviselle Helvetinjärvelle.

– Kun alan maalata, suljen kaiken muun ulkopuolelle. Minusta tulee erakko, ja aika menettää merkityksensä.

Telineen vieressä on matala, pyörillä kulkeva apupöytä. Sitä peittää lasilevy, joka toimii palettina. Rajalampi puristaa paletille värejä tuubeista.

– Värejä ei tarvitse olla valtavasti. Muutamalla perusvärillä pärjää pitkälle. Käytän sitruunankeltaista, kadmiuminkeltaista, paria punaista ja paljon sinisen eri sävyjä.

Paletilla on aina valkoista, mutta mustaa Rajalampi tarvitsee harvoin.

– Värit ovat yhdenlaisia työkaluja. Niitä oppii ajan kanssa käyttämään. Jos ostan jonkin uuden sävyn, vie aikansa, että olen sen kanssa sinut.

“MAALAAN FIILIKSEN MUKAAN”

Rajalammen taulut perustuvat usein hänen ottamiinsa luontokuviin. Toisinaan maalaus syntyy sanomalehtikuvasta tai jonkun kirjan kuvituksesta.

– En jäljittele valokuvaa, vaan otan siitä idean. En voi maalata esimerkiksi puun jokaista oksaa, vaan luon puusta eräänlaisen illuusion, jota katsojan silmä täydentää.

Kotona sijaitsevan ateljeensa lisäksi Rajalampi maalaa luonnossa, myös talvella. Hän saattaa pakata paletin ja värit autoon jo pikkutunneilla.

– Ei se kelloa katso. Maalaan ihan fiiliksen mukaan, miten milloinkin. Välillä minulla ei ole aikaa tai fiilistä, mutta silloinkin työstän keskeneräisiä tauluja mielessäni.

Rajalampi ikuistaa kankaalle usein kotikuntansa Ruoveden maisemia Pirkanmaalla, mutta vuosien varrella maalattavaa on löytynyt myös Aulangolta, Hailuodosta, Kolilta ja Lapista.

– Minua kiehtoo maalaamisessa se, että näen edessäni maiseman kolmiulotteisena ja yritän siirtää sen kaksiulotteiselle pinnalle. Se on haaste, johon haluan vastata.

TALVIMAISEMAT SUOSIKKEJA

Rajalampi oli jo lapsena innokas piirtäjä. Maalaamisesta hän kiinnostui alakouluiässä vieraillessaan tuttavaperheen luona.

– Katselin, kun perheen isä maalasi ja ajattelin, että tuota minäkin voisin kokeilla. Hän huomasi kiinnostukseni ja antoi minulle värejä ja pensseleitä, Rajalampi muistelee.

Yläasteella Rajalampi kävi kuviskerhossa ja osallistui lukion kuvaamataidon tunneille. Erään kerran opettaja jakoi luokalle pinon kortteja ja käski kopioida niistä yhden.

– Pläräsin kortteja, kunnes käteni pysähtyivät erään talvimaiseman kohdalle. Se oli minusta todella hieno. Kuvassa oli kaikki kohdallaan, Rajalampi kertoo.

Myöhemmin hänelle selvisi, että kyseessä oli Akseli Gallen-Kallelan teos Talvimaisema. Lumisia maisemia hän maalaa yhä mielellään.

– Vihreä, kesäinen maisema on helppo pilata. Se menee äkkiä tukkoon. Talvimaisemissa minua kiehtovat valot ja varjot sekä harmaan eri sävyt.

Öljyvärimaalaus vei Mika Rajalammen mennessään jo alakouluikäisenä.
”Lähellä värit ovat tummia ja kauempana vaaleampia. Siitä syntyy syvyysvaikutelma”, kertoo maisemia harrastuksekseen maalava Mika Rajalampi.

ITSEOPPINUT HARRASTAJAMAALARI

Rajalampi tarttuu pensseliin. Hän sekoittaa värejä paletissaan ja alkaa sitten maalata oksien aihioita hyvin tummalla sinisellä.

– Ensin kuva on sumea. Sitten lähden tarkentamaan sitä. Maalaan yksityiskohtia, oksa sinne, toinen tänne, ja lisään valoja ja varjoja, Rajalampi kertoo.

Kun hän aloittaa uuden työn, hän ei piirrä luonnosta, vaan hahmottelee aiheensa kankaalle nopein siveltimenvedoin tärpätillä ohennetulla värillä.

– Näen taulun jo valmiina. Tiedän, mihin pyrin. Taulu ei saa olla vain kuva, vaan siinä pitää olla tunnelma. Sen pitää puhutella katsojaa.

Itseoppinut Rajalampi on kulkenut omien sanojensa mukaan kivisen tien.

– En ole käynyt taidekouluja, mutta olen lainannut kirjastosta paljon taidekirjoja ja tutustunut niiden avulla kultakauden mestareiden töihin. Nykyään jo pystyn saamaan kankaalle sitä, mitä haluan.

VALOT JA VARJOT ELÄVIKSI

Ateljeen seinät ovat täynnä Rajalammen tauluja. Lattianrajassa seiniin nojaa kymmeniä keskeneräisiä maalauksia. Osa on odottanut valmistumistaan yli 20 vuotta.

– Kun alan maalata, silmäilen vanhoja tauluja. Jos en näe niiden joukossa mitään varteenotettavaa, saatan aloittaa uuden työn ja tehdä sen valmiiksi parissa illassa.

Väreihin, pensseleihin ja kehyksiin saa halutessaan uppoamaan euroja, mutta öljyvärimaalaus ei ole kallis harrastus, Rajalampi sanoo. Maalauspohjiin kannattaa hänestä kuitenkin satsata.

– Surkealle pohjalle ei kannata maalata, koska työstä saattaa tulla hyvä.

Rajalampi on osallistunut useisiin yhteisnäyttelyihin ja pitänyt myös omia näyttelyitä. Hän myös myy taulujaan ja tekee tilaustöitä.

Maalatessaan Rajalammen tavoitteena on saada valot ja varjot mahdollisimman eläväksi, jotta katsoja voisi suorastaan sukeltaa tauluun.

– Viimeiseen pensselinvetoon asti työ on kesken. Sitten kun totean, että tauluun ei ole enää mitään lisättävää, se on valmis.

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT JYRKI LUUKKONEN

Taru Aalto: Kun työaika päättyy, harrastaminen alkaa

Valitettavan usein olen törmännyt tarinaan, jossa hevosalalle nuorena innokkaasti suunnannut ihminen on päätynyt alan vaihtoon nopeasti uralle päästyään.

Usein olen kuullut myös tarinan, jossa hevostalleilla pitkään uurastanut työntekijä haluaisi tehdä samoja töitä jatkossakin, mutta on lopen uupunut liikaan työhön, vähäiseen arvostukseen ja mitä erikoisempiin työsuhderistiriitoihin.

Tällainen ihminen tuntee olevansa ansassa.

Työ on intohimo ja parhaimmillaan palkitsevaa, mutta kaikki muu työsuhteeseen liittyen onkin vähän sinnepäin, tai ei oikeastaan edes sitä. Valittaakaan hän ei oikein halua.

Seuraavia työntekijöitä on varmasti tulossa ilomielin ja innoissaan.

Epäkohtia alalla työskentelyyn luo esimerkiksi se, että raja harrastamisen ja työnteon välillä on häilyvä. Usein uransa alkumetreillä olevat rakkaan asian äärellä työskentelevät eivät malta erottaa työtä ja vapaa-aikaa toisistaan.

Työajan päätyttyä jäädään harrastamaan, joko ihan oikeasti tai sitten työtehtävien merkeissä. Vapaaehtoisesti usein kuitenkin.

Touhu hevosten kanssa vie mennessään ja täyttää mielen sekä sydämen.

Pidempään alalla työskennelleet hevosenhoitajat taas eivät halua jättää työtehtäviä kesken, vaikka työaika on päättynyt ja mieli tekisi kotiin lepäämään. He ehkä tietävät, että kukaan muukaan ei tee työtä loppuun ja siitä kärsivät hevoset.

Työnantaja puolestaan tietää, olettaa ja jopa edellyttää, että työntekijät toimivat juuri näin ja kaikki tulee tehtyä. Se, mitä työnantaja ei ehkä tiedä, on työehtojen olemassaolo ja niiden tarkoitus.

Työharjoitteluni Teollisuusliitossa on avannut minulle väylän tarkastella hevosalan työntekijöiden tilannetta. Se myös antoi aiheen pohtia ja suunnitella toimia, joilla vaikuttaa myönteisesti alan työelämän kehittämiseen.

Tehtävää on paljon. Ihan ensimmäisten toimien joukossa on alalla työskentelevien herättely siihen, että hekin voivat vaikuttaa.

Työntekijät ja työnantajat pitää saada ymmärtämään, että työehtojen toteutumisella on vaikutus työssä viihtymiseen, työhyvinvointiin ja työturvallisuuteen. Työssään viihtyvä työntekijä on tuloksellinen ja työpaikkaansa sitoutunut.

Työ hevosalalla on erilaista kuin monella muulla alalla.

Työ hevosalalla on erilaista kuin monella muulla alalla. Työtä ei aina voi lopettaa työajan päättyessä, koska eläimet on lakisääteisesti hoidettava. Vastuu työaikojen ja -tehtävien järjestelystä kuitenkin on työnantajalla.

Työpaikalla olisi myös hyvä olla selvät pelisäännöt esimerkiksi siihen, miten toimitaan, kun ylityön tarve ilmenee yllättäen.

Työn suunnittelu ja pitkän aikavälin ennakointi ovat asioita, joilla voitaisiin parantaa työn sujuvuutta ja työehtojen toteutumista hevosalan työpaikoilla.

Yksityiskohtaisen tarkkaa ei suunnittelun tarvitse olla, eikä se muuttuvissa olosuhteissa sitä voikaan olla. Suurempien linjojen piirtäminen auttaa jo eteenpäin.

Työpaikalle sovitut yhteiset pelisäännöt ja toimintamallit ovat osa tällaista suunnitelmallisuutta.

Työharjoitteluni edetessä olen kokenut voimakasta työn merkityksellisyyden tunnetta. Tämä johtuu siitä, että asia on sydäntä lähellä ja sen esille nostaminen on saanut kiitosta.

Toivon, että tietoisuus työehdoista hevosalalla lisääntyy ja tulevaisuuden ammattilaisilla on työuransa alusta asti riittävästi eväitä toimia oikein, vastuullisesti ja kestävästi. Hevosalan pitää päivittyä nykyaikaan, jotta se voi näyttäytyä merkittävänä ja uskottavana työllistäjänä.

Heille, jotka eivät usko muutoksen mahdollisuuteen, haluan muistuttaa, että muillakin aloilla on tapahtunut muutosta parempaan.

Miksi se ei siis olisi mahdollista hevosalalla?

TARU AALTO
Teollisuusliiton työharjoittelija

KUVA KITI HAILA

HARRASTAJA: Mika Mustonen tekee uniikkeja puukkoja

Hyvä puukko sopii käyttäjänsä käteen ja pysyy terävänä, sanoo puukkoja puhdetöinään tekevä Mika Mustonen. Hänen käsissään pysyvät sekä vasara, naskali että neula.

MIKA MUSTONEN

Muhos
Varastomies,
Sah-Ko Oy, Oulu

4.3.2021

Hiilet hohkaavat punaisina, kun Mika Mustonen takoo lattateräksestä terää puukkoon lapsuudenkotinsa maisemissa Muhoksen Kylmälänkylällä.

– Pitää olla metallimies, puuseppä ja suutari, että puukko syntyy. Tekovaiheessa teränkin pystyy pilaamaan, Mustonen sanoo.

Puukon valmistuksen salat alkoivat avautua Mustoselle, kun hän syksyllä 2016 osallistui ensimmäisen kerran Oulujoki-opiston puukkokurssille.

– Paikallislehdessä oli ilmoitus kurssista, ja pitihän sitä lähteä kokeilemaan. Minulla oli jo pitkään ollut mielessä, että olisi mukavaa tehdä puukko.

Ensin Mustonen teki puukkoja ostoteriin, kunnes puukkoseppämestari Markku Parkkinen järjesti oppilailleen kahden viikon taontakurssin kesällä 2017.

– Siellä kävimme läpi terän taontatavat ja -tekniikat sekä hionnat, ja siitä lähtien olen tehnyt terät itse.

Hän takoo puukon teriä myös pyöröteräksestä.

– Se on työlästä. Takomiseen menee pian pari tuntia. Jätän taontapinnalle usein vasaran jälkiä. Ne ovat hyvännäköisiä.

KAHVA LEHTIPUUSTA

Puukon kahvan valmistukseen käyvät Mustosen mukaan kaikki lehtipuut omenapuusta syreenipensaaseen. Itse hän on mieltynyt visakoivuun ja koivupahkaan.

– Visakoivussa saattaa olla loimua, ja koivupahkaan tulee usein kuvioita. Puun pinnan elävyys miellyttää silmääni.

Tykötarpeita Mustosella on riittämiin, sillä hän osti vajaa kolme vuotta sitten Raahesta kookkaan koivupahkan.

– Se oli sen verran iso, että kolmeen mieheen saimme sen nostettua peräkärryyn. Siitä riittää kahvamateriaaliksi pitkäksi aikaa, Mustonen nauraa.

Mika Mustosen valmistamissa puukoissa on noin kymmenen senttiä pitkä terä, jota ei tarvitse yhtenään teroittaa.

Terän ja kahvan väliin Mustonen istuttaa pienen metallikappaleen, jota kutsutaan helaksi.

– Se on vaativa työvaihe. Terän ja helan juureen ei saa jäädä rakoa, sillä muuten kahvaan pääsee likaa ja vettä ja se rupeaa lahoamaan sisältä päin.

HAARUKKAKIN TARPEEN

Puukon valmistus edellyttää tekijältä kärsivällisyyttä, sillä se on 98-prosenttisesti hiomista, Mustonen kertoo.

– Puukon tekemiseen pitää keskittyä. Tekijällä pitää olla silmää, jotta hän hahmottaa kokonaisuuden ja taiteellisuutta, että hän pystyy tekemään hionnat.

Kärsivällisyydelle ja taiteellisuudelle on sijaa myös tupen ompelussa.

– Teen terälle ensin suojalestin puusta, ettei terä tule tupen läpi. Kun ompelen tupen, suojalesti jää sen sisälle.

Pitää olla metallimies, puuseppä ja suutari, että puukko syntyy.

Hänen tuppensa ovat tavallisesti naudan parkkinahkaa. Ompelemiseen Mustonen käyttää vahalankaa, naskalia, neulaa ja haarukkaa.

– Tupen sauman pitää mennä puukon keskilinjaa pitkin, sauman pitää olla suora ja pistojen välin tasainen. Pistän nahkaan haarukalla jäljet, jotta saan ompeleesta tasaisen.

Tuppeen saa näyttävyyttä painelemalla siihen erilaisia kuvioita, kun nahka on märkää, Mustonen kertoo.

– Tupen ja kahvan voi myös värjätä narviväreillä, jolloin niihin tulee vivahteita.

Narvivärit ovat nahan tai puun värjäämiseen tarkoitettua petsiä. Mustonen on käyttänyt puukoissaan ruskean eri sävyjä.

Ennemmin teen puukkoja kuin istun telkkarin ääressä, Mika Mustonen toteaa.

HAAVEISSA OMA VERSTAS

Tavallisesti Mustonen tekee puukkoja talvisin opiston kurssilla, joka kokoontuu kerran viikossa Muhoksen yläkoululla. Tänä talvena kurssin aloitusta on kuitenkin siirretty koronarajoitusten vuoksi. Se harmittaa Mustosta.

– Oma verstas olisi ihanteellinen. Siellä menisi joka ilta muutama tunti. Ennemmin teen puukkoja kuin istun telkkarin ääressä.

Puukkojen valmistus on hänestä hyvää vastapainoa työlle.

– Siinä pääsen rauhoittumaan ja keskittymään ihan johonkin muuhun. Kahta samanlaista puukkoa ei tule, ne ovat kaikki omia yksilöitään.

Mustosella on hyllyssä parikymmentä valmista puukkoa ja toinen mokoma on vuosien varrella vaihtanut omistajaa.

– Siinä on pieni mahdollisuus lisätuloihin. Metsästäjät ovat ostaneet puukkojani. Niitä on mukava myös antaa lahjaksi sukulaisille ja tuttaville.

Käsityönä tehty puukko menee vain sitä varten tehtyyn tuppeen.

TAVOITTEENA SM-KULTA

Hyvä puukko on Mustosen mukaan sellainen, joka sopii käyttäjänsä käteen ja käyttötarkoitukseen. Puukon pitää olla terävä ja myös pysyä sellaisena.

– Karkaisu on terässä tärkein työvaihe. Jos terä jää liian pehmeäksi, se ei pysy terävänä. Jos terä taas jää liian kovaksi, se voi murtua eikä sitä saa kotikonstein teräväksi.

Kolme vuotta sitten Mustonen otti ensimmäisen kerran osaa puukonvalmistuksen SM-kisoihin.

– Markku kannusti osallistumaan, kun hän näki kehitykseni sekä työni laadun. Puukkojen pitää olla viimeisen päälle tehtyjä, että niillä pärjää kilpailuissa.

Pitää ottaa se asenne, että nyt tulee ensimmäinen palkinto!

Toissa vuonna hän sijoittui helallisessa sarjassa hopealle.

– Arvostelupöytäkirjan mukaan helan istutus kaatui muutaman millinkymmenyksen eteenpäin ja terän kärki ei ollut symmetrinen.

Viime vuonna Mustonen sai helattomasta sarjasta hopeaa ja helallisesta pronssia. Uusi kilpailupuukko muhii jo mietteissä.

– Pitää ottaa se asenne, että nyt tulee ensimmäinen palkinto!

TEKSTI MEERI YLÄ-TUUHONEN
KUVAT VESA RANTA

Taiteilijat joukossamme – Länsi-Suomen vuoro

Teollisuusliiton vuotuinen kuvataide- ja harrastetöiden näyttely kokosi Murikkaan yhteensä 44 hienoa teosta.

Tällä kerralla näyttelyvuorossa olivat Varsinais-Suomi ja Satakunnan alueet. Seuraavan näyttelyn työt kerätään Hämeen ja Pirkanmaan alueilta. Näyttelyaika on 17.10.2020 – 26.2.2021. Paikkana on jälleen Murikka.

Ohessa on kuvakollaasi nyt helmikuun lopussa päättyvän näyttelyn annista.

Berit Niemi. Lintu.

Berit Niemi. Kobra.

Jouni Nurmela. Elvis.

Teemu Laulajainen. Janus, eli mies peilin edessä.

Merja Hakanen. Vene ja meri.

Pekka Valo. Kärkisorvaaja.

Seija Vikman. Klipsukukkaro.

Heikki Lavonius. Leijona jalustalla.

KUVAT JYRKI LUUKKONEN