Arto Helenius: Rujo näkökulma alustatalouteen

Alustatalouden kasvu on aiheuttanut työelämässä voimakkaan murroksen. Verkkoalustan päälle on rakennettu erilaisia sovelluksia, applikaatioita, joiden avulla yritykset välittävät tuotteita ja palveluita. Pisimmällä kehitys on edennyt Hollannissa, jossa yli miljoona työntekijää on viimeisen talouslaman jälkeen siirtynyt työllistämään itseään alustatalouden keinoin.

Ostaminen, kuluttaminen, viihtyminen ja myyminen. Se on kaikki kännykässä. Muutos on opeteltu suurelta osin pakon edessä, mutta se jatkuu edelleen. Verkkokauppoja ja applikaatioita syntyy kuin sieniä sateella.

On syntynyt bisneksiä, jotka perustuvat siihen, että omalla mobiililaitteella voi parilla painalluksella tilata autokyydin tai jonkun tuomaan pitsaa kotiin. Toisaalta tarjolla on palveluja, joista voi katsoa esimerkiksi polttoaineiden hinnat koko maassa. Tietoa kerätään myös sähkötöistä, taloushallinnosta, palkanlaskennasta, kotisiivouksesta ja monista muista palveluista. Näistä puuttuu vain toiminto, jolla voisi tehdä tilauksen. Tällaiset palvelut ovat varmasti pian tarjolla. Ne löytynevät suoraan, kootusti ja vertailtavina kännykästä.

Alustatalouden toimintaan tarvittava tekniikka on halpaa. Kun se on myös riittävän helppokäyttöistä, on palveluiden tarjonnalle varmasti myös kysyntää. Ihmiset tekevät mielellään tilauksia ja maksavat niistä, kun kaiken voi hoitaa simppeleillä ja joustavilla applikaatioilla. Sama pätee myös alustatalouden työntekijöihin. Monimutkaisen yrittäjyyden, pääomien tarpeen ja paperisodan sijaan tarjolla on mahdollisuus saada työtilaus kännykän välityksellä, tehdä duuni ja saada siitä palveluyhtiöltä korvaus ilman, että pitää laskuttaa tai viime kädessä periä saataviaan.

Juuri tähän alustatalouden houkutus perustuu. Helppouteen, joka peittää alleen toimintamallin muut ominaisuudet, kuten ansainta- ja tulonjaon logiikan.

Laaja tarjonta ylläpitää kilpailua, johon nojaten applikaatio asettaa hinnat ja muut tarvittavat maksut. Työntekijä ei siten voi vaikuttaa saamansa korvauksen määrään. Hän voi vaikuttaa vain siihen, ottaako keikan vastaan vai ei. Jos hän ottaa keikan vastaan, tekee applikaation pyörittäjä talouspalvelun työntekijän puolesta ja perii siitä provision tai maksun.

Varma nettoaja on palvelun pyörittäjä. Työntekijän käteen jäävä tulo on toinen juttu. Alustataloudenkin kautta saaduista ansioista pitää maksaa verot, eläkemaksut ja terveysvakuutus. Lopputulos voi olla alustatalouden ahertajalle laihanlainen. Näin on esimerkiksi Uberin renkien kohtalosta kerrottu.

Kehitys johtaa siihen, että moni menettää perinteisen työpaikan ja on sen jälkeen applikaationsa kanssa ”oman itsensä herra”, siis hyvin rajallisesti.

Tätä kehitystä pitäisi ennakoida ja säätää lakeja suojaamaan työntekijöitä alustatalouden ylilyönneiltä. Sen rinnalla valtiolle pitää rakentaa mahdollisuus verottaa tätä uutta aineetonta liiketoimintaa, jota on helppo pyörittää vaikka Naurusaarilta.

ARTO HELENIUS
Teollisuusliiton kansainvälisen edunvalvonnan erityisasiantuntija

Arto Helenius: Oikeus irrottautua työstä

Asioita voi nykyään entistä enemmän hoitaa sähköisten verkkojen välityksellä. Niinpä yhä useampi tekee työtään muualla kuin perinteisesti työpaikallaan. Kehitys näkyy voimakkaimmin toimihenkilötehtävissä, mutta myös monet työntekijöiden perinteiset työt on viety verkkoon. Esimerkiksi hälytykset, vikakoodit, työkohteet, työraportit, tuntikirjanpito ja matkalaskut. Lista on todella pitkä.

Eurostatin ennen koronaa tekemän selvityksen mukaan Suomessa ja Hollannissa on tehty eniten etätyötä. Niiden prosentuaalinen osuus kaikista töistä oli silloin noin 14. Viime maaliskuun jälkeen etätyön määrä on räjähtänyt kaikkialla moninkertaiseksi. Etätyöt ja kotona työskentely ei ole alentanut, vaan nostanut työn tehokkuutta. Tästä varmasti osa selittyy sillä, että kotona on istuttu koneella pidempään kuin työpaikalla ollessa.

Ranska on jo vuonna 2017 säätänyt lain, jolla hillitään kotona tehtävän ansiotyön määrää. Siellä monissa yrityksissä puhelimet ja palvelimet sulkeutuvat illaksi ja yöksi. Vastaavat lait ovat voimassa myös Espanjassa ja Alankomaissa. Useissa maissa etätyön sääntely on toteutettu yleissopimuksilla, jotka on otettu yrityksissä käyttöön. Esimerkiksi Saksassa VW-konsernissa on sovittu siitä, milloin esimies voi lähettää alaiselleen sähköpostia.

Pohjoismaissa, Latviassa, Kyproksella ja EU:sta irtautuvassa Iso-Britanniassa ei ole etätyöstä minkäänlaisia määräyksiä. Koska kehitys on kirjavaa, on EU:ssa käynnistetty direktiivihanke, jolla oikeus irrottautua työstä tulisi nostettavaksi samalle tasolle kaikissa jäsenvaltioissa.

Duunarin näkövinkkelistä hanke on kiinnostava. Ensinnäkin se johtaa siihen, että korvattavaksi katsottava työ pitää määritellä uudelleen.

Siitä mikä on työtä, pitää direktiiviluonnoksen mukaan saada korvausta. Ja siitä mikä ei ole työtä, olisi lakiin perustuva oikeus kieltäytyä.

Direktiiviluonnoksessa korostetaan työehtosopimuksia ja mahdollisuutta sopia myös etänä tehtävän työn järjestelmistä. Meille kovin tuttu päivystäminen ja varallaolo kuulunevat tähän mukaan.

Laki siis rajoittaa käytännössä työnantajan määräysvaltaa ja tulkintaoikeutta siitä, mitä varsinaisen työntekopaikan ja -ajan lisäksi voidaan odottaa työntekijältä. Työntekijälle annetaan oikeus saada tieto siitä, mitä ja miten hänen työtään ja olemistaan seurataan. Työautossa olevassa GPS-työpuhelimessa oleva paikannus ja muut automaattiset seurantalaitteet kuuluisivat myös direktiivissä määriteltyjen seurantamääräysten piiriin. Mikä oleellista, direktiiviehdotuksen mukaan kaikki työntekijästä kertyvä data pitää määritellä ja sen säilyttäminen säännellään. Lähtökohtana on, ettei sellaista tietoa saa säilyttää, joka ei ole oleellista työn tai toiminnan kannalta.

Työntekijän seuraamiseen liittyvät määräykset puuttuvat Suomesta. Vain tietosuojavaltuutetun lausunto on olemassa. Nyt nämä seikat tulisivat direktiiviluonnoksen mukaan huomioitaviksi.

Direktiiviin on tulossa myös velvoite säätää työntekijän turvaksi rangaistusmenettely, mikäli työntekijän oikeuksia ei noudateta tai niitä rajoitetaan. Kanneoikeutta esitetään työntekijän lisäksi myös henkilöstön edustajalle sekä työntekijöiden yhdistykselle.

Vaikka tämän direktiivin toteutuminen olisi hunajaa toimihenkilöille, niin kovin huonona en pidä sitä myöskään duunareille. Ja viimekädessä peli on reilua. Työnantaja ei joudu maksamaan muusta kuin siitä työstä, jota todennetusti tehdään työnantajan lukuun.

ARTO HELENIUS
Teollisuusliiton kansainvälisen edunvalvonnan erityisasiantuntija

Arto Helenius: Sovittelutoimisto vai työelämävirasto?

Suomeen on vuosien saatossa muodostunut kulttuuri, jossa yksittäisten teemojen ympärille on muodostettu yhden asiantuntijan toimistoja kuten valtakunnansovittelija ja yhteistoiminta-asiamies. Yhteistoiminta-asiamiehen tehtävänä on auttaa työelämän osapuolia selvittämään asioita keskenään. Jos ne eivät siinä onnistu, ja ovat järjestäytyneitä, käännytään sovittelijan toimiston puoleen.

Edellä mainittujen toimijoiden resurssit ovat varsin rajalliset. Niillä on vain pieni virkamieskunta apunaan. Näiden pienten yksiköiden synty on niiden syntyhistorialla selitettävissä, mutta jos ajattelee asiaa ajankohtaisen tilanteen pohjalta, voi helposti nähdä synergiaetuja siinä, että asioita hoidettaisiin paremmilla resursseilla varustetusta yhteisestä virastosta.

Ruotsissa tehtiin pari kymmentä vuotta sitten muutoksia sovittelujärjestelmään. Siellä luovuttiin Suomen mallin kaltaisesta valtakunnansovittelijan toimistosta ja muodostettiin Medlingsinstitutet -niminen sovitteluinstituutti, jolle osoitettiin sovittelemisen lisäksi muitakin työelämän asiantuntijatehtäviä. Siellä kootaan esimerkiksi tilastoja ja seurataan aktiivisesti työelämän kehitystä ja rakenteita. Instituutilla on ympäri vuoden tehtävää ja sen mukainen jatkuva rooli.

En tarkoita, että Suomeen pitäisi kopioida järjestelmä suoraan ulkomailta, mutta ajatus siitä, että asiantuntijoiden panosta voitaisiin käyttää hyödyksi monissa erilaisissa tilanteissa, tuntuu järkevältä. Silloin, kun työmarkkinakierros ruuhkautuu, olisi nykyisten toimistojen resurssit kokoavalla virastolla useampia henkilöitä käytettävissä. Muuna aikana puolestaan on helppo nähdä tarve sille, että samainen virasto edistäisi yhteistoimintaa.

”Kiistojen ratkaisemista sopimisen kautta voisi kehittää myös yhdistetty valtakunnansovittelijan ja yt-asiamiehen virkakoneisto. Valmista mallia ei tietysti ole, mutta tälle olisi varmasti tilausta.”

Yhtenä esimerkkinä näkisin pienet yritykset, joilla ei ole käytettävissään työehtosopimusten riidanratkaisumekanismeja ja joille käytännön asioiden ratkominen oikeuslaitoksen kautta on liian hidasta ja kallista. Voisi ajatella, että jokin kansallinen innovaatio löytyisi siihen, että kiistojen ratkaisemista sopimisen kautta voisi kehittää myös yhdistetty valtakunnansovittelijan ja yt-asiamiehen virkakoneisto. Valmista mallia ei tietysti ole, mutta tälle olisi varmasti tilausta.

Yhtä lailla Tulo- ja kustannuskehityksen selvitystoimikunnan (Tukuseto) toiminnan voisi kanavoida tämän viraston ylläpidettäväksi. Olen miettinyt, että myös yleissitovuuden vahvistamislautakunta istuisi kokonaisuuteen.

Kaikkien edellä mainittujen toimielinten yhteinen nimittäjä on työelämän palvelutehtävä, ja se että niissä hyödynnetään työelämätietoa rakentavalla tavalla.

Asiasta on tarpeen käydä keskustelu ja etsiä paikkoja, jossa uudistamisella saadaan lisähyötyä. Keskustelu pitää aloittaa nyt, sillä työmarkkinatalvi on muutamassa kuukaudessa ohi. Silloin on aika käynnistää valmistelut, jos muutosta oikeasti halutaan.

ARTO HELENIUS
Teollisuusliiton kansainvälisen edunvalvonnan erityisasiantuntija

Arto Helenius: TES on minimipalkkaa parempi ratkaisu

EU komission tuore puheenjohtaja Ursula von der Leyen tuli kesällä kirjeellä julkisuuteen ja ilmoitti tavoitteekseen ajaa kaikkia työntekijöitä koskevan minimipalkan 100 päivässä läpi. Esitys oli muotoiltu siten, että työmarkkinaosapuolten pitäisi neuvotella asia kuntoon. Lainsäädäntöön voitaisiin turvautua vasta äärimmäisessä tilanteessa.

Ehdotus on äkkiseltään ajateltuna reilun oloinen, mutta syvällisemmin tarkasteltuna se on moniulotteinen ja sisältää ongelmallisia seikkoja. Pohjoismaiden teollisuusliitot älähtivätkin välittömästi. Meillä on perinteisesti katsottu, että palkkojen ja työehtojen määrittely kuuluu työmarkkinaosapuolille eikä poliitikoille, joiden puuttuminen työmarkkinakysymyksiin on yleensä johtanut ongelmiin.

Minimipalkkaa on perinteisesti käytetty valtioissa, joissa järjestäytymisasteet ovat alhaisia ja joissa ei ole työehtosopimuksia kuin joissakin yrityksissä.

Esimerkiksi käy Romania, jossa vielä aikaisemmin neuvoteltiin työehtosopimuksista kattavasti sektori- ja yritystasoilla. Sitten iski talouden romuttanut lama, minkä seurauksena EU:n troikka puuttui vuonna 2011 kovalla kädellä jäsenvaltionsa talouteen ja markkinoihin. Velvoittavien korjaustoimien aiheuttaman myllerryksen yhteydessä sektorikohtaiset työehtosopimukset kiellettiin. Yrityksissäkin sopimuksen voi tehdä vain, jos niissä on vähintään 50 järjestäytynyttä työntekijää. Vaatimus on tiukka, sillä 90 prosenttia romanialaisista yrityksistä työllistää alle 50 työntekijää. Nyt maassa on voimassa minimipalkka, joka on noin 40 prosenttia keskipalkasta. Työntekijät eivät liity liittoihin, koska ne eivät solmi työehtosopimuksia. Toimintaympäristö on yrityksille suopea.

”Pohjoismaisen näkemyksen mukaan meidän pitäisi puhua minimipalkan sijaan työstä ansaittavasta elämiseen riittävästä vähimmäisansiosta.”

Toinen esimerkki on Saksan rakennusala, jossa on paljon vaikeasti rekrytoitavaa vierastyövoimaa kuten meilläkin. Sikäläisessä rakennustyöntekijöiden liitossa oli arveltu, että minimipalkalla voisi parhaiten tukea keikkatyöläisiä. Minimipalkka onnistuttiin neuvottelemaan varsin korkealle tasolle. Tämä kuitenkin johti siihen, että työehtosopimusta ei enää noudatettu, vaan työnantajat ryhtyivät tekemään työsopimuksia vain minimipalkan perusteella.

Pohjoismaisen näkemyksen mukaan meidän pitäisi puhua minimipalkan sijaan työstä ansaittavasta elämiseen riittävästä vähimmäisansiosta. Sen tasoa määriteltäessä on otettava huomioon, että työntekijän kokonaisansioon sisältyy rahapalkan lisäksi esimerkiksi oikeus vuosilomaan, sairaslomaetuihin, eläkkeeseen, lisiin ja lepoaikoihin. Näin ollen työntekijälle kuuluvaa ansiota ei pidä minimitasojen määrittelyssä tarkastella vain tuntipalkan kautta, vaan pohjaksi pitää asettaa yrityksen arvioima henkilöstökulu kaikkine lisäkuluineen.

Samalla on pidettävä mielessä, että jos pääoma pääsisi mittaamaan alhaiseksi asetetulla minimipalkalla voittoja itselleen, ja pääsisi eroon työmarkkinajärjestöjen ylläpitämästä kontrollista, voisi se tämän vapauden myötä ruveta hamuamaan muitakin taloudellisia herkkuja.

Hoidetaan tämä minimipalkkakeskustelu tyylillä läpi. Luvataan pitää huolta työmarkkinajärjestelmästä ja siitä, että saamme työntekijät liittymään yhteen. Tilastoista näkee, että mitä enemmän yrityksessä on kaukokatseisesti neuvoteltu, sitä paremmin siellä voidaan. Kääntäkäämme Ursula von der Leyenin esitys siihen muotoon, että yritysten on neuvoteltava kaikkialle työehtosopimukset, joilla jokaiselle työntekijälle voidaan taata reilut vähimmäistyöehdot, turvaa ja ehkäpä vähän muitakin etuja.

ARTO HELENIUS
Teollisuusliiton kansainvälisen edunvalvonnan erityisasiantuntija