Ääni työttömälle kajahti komeasti

Senaatintorin täysi väkeä osoitti vilpittömän tukensa työttömille ja täysmääräisen vastuksen maan hallituksen aktiivimallin nimissä harjoittamalle työtä vailla olevien ihmisten kurittamiselle.

Senaatintorilla 2. helmikuuta järjestetty #Äänityöttömälle! -mielenilmaus kokosi yli 10 000 osallistujaa eri puolilta Suomea. Teollisuusliiton samaan aikaan järjestämään poliittiseen lakkoon osallistui yli 100 000 työntekijää.

Seppo Päivärinta ja Nina Mäntylä saapuivat Senaatintorille Lahdesta. Sitä ennen hän pääluottamusmiehenä järjesteli Teollisuusliiton päättämän poliittisen lakon käyntiin työpaikallaan Isku Interiorilla.

– Pääasia on nyt se, että olemme työttömille solidaarisia. On tosi hienoa, että ihmiset ovat lähteneet näin hyvin liikkeelle. Näytämme hallitukselle, että joukkovoimaa löytyy ja että tuemme toinen toisiamme, Päivärinta kommentoi.

Juha Pakarinen arveli kysyttäessä aivan alkajaisiksi, että hänen päällimmäiset mietteensä eivät ole niiden sisältämien karkeuksien vuoksi julkaistavissa.

– Mutta minä pikkuisen loiventelen, näitä nurkkia leikkailen ja pyöristelen. Ärsyttää ja kiukuttaa tämä hallituksen toiminta ja voimakkaasti. Kun ensin jostain asiasta sovitaan keskenään ja sitten livetään, niin se ei saa anteeksiantoa. Sopimusasiat ovat minulle todella tärkeitä. Jos johonkin sitoudutaan, niin sitä noudatetaan, Joensuussa sijaitsevan Thermo Fisher Scientificin pääluottamusmies Pakarinen pudotteli kiky-sopimukseen viitaten ja käänsi katseensa seuraaviin eduskuntavaaleihin.

– Suomessa on yli 220 000 työtöntä. Kun se joukko saadaan yhteisen asian taakse ja äänestämään seuraavissa vaaleissa, niin johan keikahtaa vallan vaakakupit tässä valtakunnassa.

Anneli Nilsson Punkaharjulta ja Metsä Woodin vaneri- ja kertotehtaalta tuli torille osoittamaan mielipiteensä siksi, että hänen mukaansa kukaan ei ole turvassa työttömyydeltä.

– Se voi osua kohdalle, sukulaisiin, lapsiin tai vanhempiin, sisaruksiin tai puolisoon. Jonkun on pidettävä työttömien puolta. Sen takia olen täällä. Nykymeno näyttää siltä, että ei oikeasti ajatella pientä ihmistä. Vain raha ratkaisee, Nilsson pohti.

AKTIIVIMALLI JOUTAA TAKAISIN LELUKOPPAAN

Keijo Huovinen (kuvassa vasemmalla) Otanmäestä ja Transtechin tehtaalta koki itse työttömyyden muutama vuosi sitten. Kuvassa vieressä Marko Luttinen Pyhännältä.

– Se oli hankalaa ja nyt työttömien asemasta tehdään edelleen vaan hankalampaa, suorastaan kyykytetään. Eiköhän me pistetä tämä aktiivimalli takaisin lelukoppaan ja kehitellä jotain järkevämpää tilalle, Huovinen lähetti terveiset maan hallitukselle.

Metsuri Hillevi Lehmusjärvi Imatralta on parhaillaan työnantajaltaan Tornatorilta pitkällä yli neljän kuukauden pituisella lomautuksella.

– Voin kokemuksesta sanoa, että työttömiin kohdistetut vaatimukset ovat kohtuuttomia. Se riippuu niin paljon paikkakunnasta, kuinka voi saada osa-aikatöitä tai päästä työvoimapalvelujen pariin. Esimerkiksi minulle TE-keskus ilmoitti, että koska sinulla on työpaikka, et saa meiltä palveluja etkä kursseja. Haet vaan itse niitä osa-aikatöitä tai menet vuokrafirmaan.

– Työllistymistä pitää tukea, eikä antaa tukkapöllyä. Pakko on perseestä, Lehmusjärvi tiivisti.

 

Ääniä työttömien puolesta

Markku Ihamäki, pääluottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu, Delta Auto Oy, Turku:
”Aktiivimalli on kuolleena syntynyt idea. Se on epätasa-arvoista kohtelua. Suomi on pitkä maa, ja kaikkialla työtä ei ole tarjolla. Kaikki ei välttämättä osaa hakea ja tiedä miten toimia, joku voi olla ujo ja arka. Tarvitaan resursseja työvoimahallintoon, jotta kaikille voisi löytyäkin jotain. Joku voi olla vaikka kuinka korkeasti koulutettu, lähettää vaikka kuinka paljon hakemuksia, mutta ei vaan työllisty. Toinen asia on, että kiky-sopimuksessa sovittiin, että työttömyysturvaan ei kajota. Ja mitäs nyt tehtiin? Hallituksen pitäisi ottaa aktiivimalli uudelleen käsittelyyn ja kumota se. SAK:lla on parempi vaihtoehtoinen malli. Miksei yhtä hyvin sitä voitaisi ottaa käyttöön?”

Aleksi Palmu, koneistaja, Sandvik Oy, Turku:
”Aktiivimalli on ihan kansan kyykyttämistä, ei se aja asiaansa. Kansan tarvitsisi vähän herätä tähän päivään. Ei voi kaikkia kyykyttää näin koko aikaa. Terveiset hallitukselle: Pää pois puskasta ja herätys!”

Anu Kuismanen, pääluottamusmies, Air Group Oy, Viiala:
”Aktiivimallissa ei ole oikein mitään hyvää. Ei näin pidä toimia, että vain määrätään mitä tehdään. Kyllä työttömillä pitää olla oma rauha hakea töitä. Kyllä ne töihin menevät, jotka vaan pystyvät. Siksi olen täällä tänään. Hallitukselle haluan lähettää terveiset, että järki käteen. Kyllä jokainen ihminen yrittää pyristellä elämässä eteenpäin parhaansa mukaan. Ei tarvitse lytätä enempää!”

Mervi Pyy, elektroniikkatyöntekijä ja pääluottamusmies, Elektroval Oy, Kajaani:
”Aktiivimalli on ihan syvältä! Eihän se vähennä työttömyyttä yhtään, että joku 18 tuntia kolmen kuukauden aikana käydään tekemässä töitä. Ei se pidemmän päälle johda mihinkään. Aktiivimalli pitää kaataa, sellaiset terveiset Sipilälle!”

Jarno Matikainen, työsuojeluvaltuutettu, Jukkatalo Oy, Pyhäntä
Harri Pernu, pääluottamusmies, Kärsämäki, Lapwall Oy, Pyhäntä
Matikainen: ”Lähdettiin kantamaan oma kortemme kekoon taistelussa Sipilän hallitusta vastaan. Liitoilla on keinot aika vähissä, ja lakko on oikeastaan ainoa kovempi keino, millä pystyy vaikuttamaan. Se vaatii joukkovoimaa taakse.”
Pernu: Sekin tässä tympäisee, että kikyssä luvattiin, että työttömyysturvaan ei enää kosketa. Kusettivat päin naama! En tykkää. Tästä mielenosoituksesta voi nyt katsoa, mitä mieltä kansa on aktiivimallista.”
Matikainen: ”Työttömien rankaisu ei ole oikea keino. Meidän pitää löytää keinoja, joilla ihmisiä kannustetaan ja palkitaan työllistymisestä. Ei se ole työttömien vika, ettei saa töitä.”
Pernu: ”Mekin ollaan molemmat pikkukyliltä, ei siellä vaan tahdo olla työpaikkoja lähelläkään. Vähintään pitäisi olla oma auto, jos saa työpaikan. Ja työttömillä ei yleensä ole varaa ostaa autoa. Itsekin olen ollut siinä noidankehässä. Ei ole hyvä, että työttömiä vaan kuritetaan entistä enemmän.”

Ann-Louice Ormiskangas, Herrmans Oy Ab, Pietarsaari:
”Nyt riittää! Meidän täytyy nyt reagoida, muuten menee metsään. Aktiivimallin toinen vaihe täytyy pysäyttää. En pidä aktiivimallista ollenkaan. Tarvittaessa voidaan aktivoida työttömiä, mutta se pitäisi tehdä porkkanan avulla piiskan sijaan. Hallituksen pitäisi keskittyä työpaikkojen luomiseen, eikä työttömien rankaisemiseen.”

Elina Knuts, Pedersöre, työpaikka Mirka Oy, Jepua
”Tulin vastustamaan aktiivimallia, kiky-sopimusta ja kaatamaan hallitusta. Halusin myös puolustaa ay-liikettä, joka on saanut aika paljon negatiivista palautetta viime aikoina. Aktiivimalli on epätasa-arvoinen ja asettaa ihmisiä eri asemaan yhteiskunnassa. Se on ihmisarvojen vastainen leikkuriautomaatti.”

Markus Hotta, Vöyri, työpaikka Mirka Oy, Oravainen
”Olemme kaikki täällä puolustamassa työttömiä ja sanomassa ei hallituksen työttömyystukileikkauksille. Aktiivimalli on huono ja epäoikeudenmukainen malli, joka vaikeuttaa jo ennestään heikkojen asemaa. Tilanne olisi toinen, jos vapaita työpaikkoja olisi, mutta niinhän se ei ole.”

Mika Lahtinen, Loviisa, työpaikka Viessmann Oy, Porvoo
”Olen tullut puolustamaan työttömien oikeuksia ja koska aktiivimalli pitäisi romuttaa. Mallihan on vastaan sitä, mistä aikoinaan sovittiin kiky-sopimuksen yhteydessä. Silloin hallitus lupasi, että työttömyysturvasta ei enää leikata. Aktiivimalli on ihan hullu eikä se aktivoi ketään. Työttömiä pitäisi kannustaa ja tukea, eikä rankaista heitä, joilla on jo vaikeaa. Malli on myös täysin pääkaupunkilähtöinen. Jos tehdas lakkautetaan pienellä paikkakunnalla, niin on aivan mahdotonta löytää paikkakunnalta tai edes lähistöltä töitä.”

 

TEKSTI PETTERI RAITO, ASKO-MATTI KOSKELAINEN JA JOHAN LUND
KUVAT PEKKA ELOMAA, KITI HAILA, PETTERI RAITO JA ASKO-MATTI KOSKELAINEN

Professori Heikki Patomäki: Harvojen vauraus luo harvojen demokratian

Eriarvoisuus on syventynyt myös kansainvälisesti, aivan kuten se on syventynyt maiden sisällä. Harvainvauraus merkitsee harvainvaltaa. Sipilöity Suomi piipertää perässä, kun trumpismi ja putinismi purkavat demokratiaa uusliberalismin hengessä.

Kahdeksan (8) maailman rikkainta ihmistä omistaa saman verran varallisuutta kuin köyhin puolikas koko ihmiskuntaa. Näin on hiljattain todennut suuri ja luotettu brittijärjestö Oxfam. Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki Helsingin yliopistosta vastaakin kyllä, kun häneltä kysyy, onko eriarvoisuus lisääntynyt maailmanlaajuisesti.

– Suuren poikkeuksen tekevät kuitenkin Kiina ja Intia. Perinteisen länsimaisen ajattelun mukaan merkittävä osa Intian ja Kiinan väestöstä on nostettu köyhyydestä. Väestö on kasvanut ja tämän takia keskiluokan vaurastuminen merkitsee suurta määrää ihmisiä.

Maailman kaikkien ihmisten laittaminen yhteen tuloriviin ja mediaanin (keskimmäisimmän tulon) laskeminen ei Patomäen mukaan ole kuitenkaan välttämättä mielekkäin tapa kuvata kehittyvien maiden todellisuutta. Eriarvoisuuden mittaamiseen käytetty GINI-indeksi huitelee Intian tapauksessa jo yli 50:n. Intia on Etelä-Afrikan ohella maailman eriarvoisin maa. (Esimerkiksi Suomen luku on noin 25, Turkin noin 40.)

– Kalkutan slummien köyhyys ja kurjuus on aivan yhtä pohjatonta kuin silloin, kun niihin joskus 1970-luvulla järjestettiin turistimatkoja eli harjoitettiin köyhyyspornoa.

Maailmanpankki on nostanut tilastojensa köyhyysrajan 1 dollarista päivässä 2 dollariin päivässä. Mutta pärjääkö kahdella dollarilla jättikaupungin slummissa jopa heikommin kuin dollarilla maaseudulla?

– Tämä on tärkeä pointti. On aivan eri asia, jos joutuu ostamaan kaiken markkinoilta. Nälästä on vähän vaikea sanoa mitään täysin varmasti. Toisaalta kuitenkin tiedämme ainakin sen, että globaali elinajanodote on noussut 50:stä yli 70:ään.

Afrikan tilanne vaikuttaa professorista synkältä, sillä maanosa näyttää vajoavan uudelleen sotimiseen ja sisäiseen kaaoksen. Latinalaisen Amerikan suurvalta Brasilia on puolestaan kääntynyt takaisin korruption ja eriarvon tielle. Maan köyhimpiä auttamiseen luodut ohjelmat vähensivät joidenkin vuosien ajan kurjuutta ja lopettivat eriarvoistumisen kasvun.

– Kiina on investoinut Latinalaiseen Amerikkaan, mutta lyhyen aikavälin hyötyjen jälkeen Kiina näyttää alistavan maanosaa raaka-aineiden tuottajaksi.

– Vauraus on myös vallan väline. Kun rahavalta keskittyy, keskittyy myös valta. Suurin huoli on se, että demokratiaa ollaan purkamassa ympäri maailmaa.

– Tutkimukset osoittavat, että suurin yksittäinen uhka demokratialle on nimenomaan eriarvoisuus.

Patomäki kuvaa, että paljon riippuu Kiinan kehityksestä.
– Maassa on paljon yliopistoja ja melko hyvä koulutusjärjestelmä. Siellä olisi siis mahdollisuus demokratisoitumiseen.

Maan kokonaiskuvaa on melko vaikea luoda, sillä riippumattomia tilastoja on työlästä saada. Kiinassakin kehitys näyttää kuitenkin huolestuttavalta.
– GINI-indeksi lähestyy jo 50:ttä. Yksi prosentti kiinalaisista omistaa yli kolmanneksen koko Kiinan varallisuudesta.

SUOMI ERIARVON EDISTÄJÄNÄ?

Talousliberalismin ja talouskurin länsi on Reaganin ja Thatcherin hengessä levittänyt eriarvoisuutta aina vain laajemmalle ja syvemmälle ympäri maailmaa. Onko Suomi toiminut eriarvoisuuden luojana vai hidastajana omassa kansainvälisessä roolissaan? Patomäki kuvaa, että Suomi on siirtynyt lännen passiivisesta myötäilijästä kovan linjan aktiiviseksi uusliberalistiksi.

Professori muistuttaa Uudesta kansainvälisestä talousjärjestelmästä, UKTJ:stä. Sillä yritettiin muuttaa YK:n suojissa 1970-80-luvuilla maailmantalouden kauppasuhteita niin, että niin sanotut kolmannen maailman maat voisivat vaurastua suhteessa rikkaisiin teollisuusmaihin.

– Vielä 1980-luvulla Suomi puolusti UKTJ:tä. Suomi antoi esimerkiksi muiden Pohjoismaiden tavoin usein tukensa Afrikan maille.

Noihin aikoihin verrattuna Suomen kansainvälinen toiminta on tyystin muuttunut. Viimeiset 10 vuotta Suomi on toimnut aktiivisena uusliberalismin airuena EU:ssa, joka on Patomäen mukaan vapaan markkinatalouden unelma.

– Vapaat markkinat ja sama raha, mutta ei minkäännäköistä yhteistä valtiollista talouspolitiikkaa. Kreikan velkakriisin suhteen Suomi ajoi kaikkein kovinta linjaa EU:ssa. Suomi ajoi jopa Saksan ohi oikealta. Velkakriisi toi kolmannen maailman köyhyyden Kreikkaan.

Suomi on Patomäen mukaan hyväksynyt sellaisenaan talousliberalismin, jota myös uusliberalismiksi kutsutaan. Liberalistiset rahoitus-, investointi- ja veroparatiisijärjestelyt merkitsevät jopa osittain täysin rikollisesti hoidettua, valtavaa vaurauden keskittymistä.

– Talousliberalismi on merkinnyt sitä, että vaurauden keskittyminen on globaalisti organisoitunutta, Patomäki tiivistää.

Professori toivoisi Suomelta aivan toisenlaisia linjauksia EU-politiikassaan. Kreikan tapauksessa Suomi olisi voinut ajaa velkojen perusteellista uudelleen järjestelyä, jotta työttömyys ei olisi merkinnyt kreikkalaisille sosiaalista katastrofia.

Kataisen ollessa pääministerinä Suomi jättäytyi pois hankkeesta, jolla olisi luotu rahoitustransaktiovero maailmanlaajuisen rahoituskriisin jälkimainingeissa.

– Melkein kaikki EMU-maat ajoivat hanketta Saksan johdolla vahvistetun yhteistyön menettelyn kautta. Katainen jättäytyi pois hankkeesta.

Suomi voisi maailmanpolitiikan professorin mukaan rakentaa sekä EU:ssa että muussakin kansainvälisessä yhteistyössä koalitioita, joiden tavoitteena olisi tulojen ja vaurauden tasaisempi jako.

– Minusta globaalit kasvihuoneverot olisivat keskeinen keino kompensoida ilmastonmuutoksen vaikutuksia niille maille, jotka muutoksesta pahiten kärsivät. Esimerkiksi Afrikan sarvessa ilmastonmuutos on merkinnyt kuivuutta ja nälähätää. Tämä on osa globaalia eriarvoisuutta.

LIBERALISMI MURENTAA KANSANVALTAA

Palaamme kysymykseen siitä, miten vaarallista vaurauden valtava keskittyminen on demokratialle.

– Kun raha kerääntyy, samalla myös valta kasautuu. Demokratiaa ollaan purkamassa eri puolilla maailmaa. En tarkoita vain Turkin Erdoǧanin kaltaisia johtajia, vaan pitkän aikavälin prosesseja, jotka johtavat trumpismiin ja putinismiin.

Suomessa Patomäkeä huolestuttaa se, miten vaihtoehdottomaksi julkinen keskustelu on käynyt.

– Esimerkiksi Björn Wahlroosin kaltaiset ihmiset pyrkivät vahvistamaan asemaansa lainsäädännössä ja yleisissä ajattelutavoissa. Tästä syntyy itseään vahvistavia piirteitä. Media alkaa oikeistolaistua. Yleisradio on osittain ajettu alas, osittain oikeistolaistettu. Yliopistot alistetaan toimimaan suuryritysten ehdoilla konsulttikielen kautta.

– Koko koulutusjärjestelmä tehdään myötämieliseksi uusliberalistiselle ideologialle. Kilpailu alkaa määritellä kaikkea. Kaikesta tehdään kilpailua, ja välillä vielä julmaa sellaista kuten esimerkiksi heikoin lenkki -ohjelmat. Ikään kuin normalisoidaan se, että yhteiskunta koostuu ja että sen pitääkin koostua kilpailusta.

Jatkuvalla kilpailulla ei ole mitään tekemistä ihmisten tasapainoisen, onnellisen elämän kanssa. Patomäki muistuttaa, että terve järki on englanninkielisessä muodossaan ”common sense”. Sana common tarkoittaa yhteistä.

– Uusliberalisaation myötä niin yrityksissä, kouluissa kuin yliopistoissakin kaikkea johdetaan ulkoisen motivaation kautta. Kaikkia tarkkaillaan ja rangaistaan. Todellisuudessa ihminen voi hyvin, kun hän saa tunnustusta muilta ihmisiltä, kun hän pääsee toimimaan yhteisöllisesti muiden ihmisten kanssa ja kun hän saa itse määritellä tekemistään eli hänellä on autonomiaa.

ÄÄRIAJATTELUN JUURILLA

Uusliberalismin julma uusjako entistä rikkaampiin ja entistä köyhempiin tuottaa Suomessakin syrjäytymistä. Uusliberalismi on poissulkevaa. Uusliberalismi johtaa äärioikeiston ja vääränlaisen kansallistunteen nousuun, kuten on nähty ympäri Eurooppaa.

– Yhteiskunnasta tulee armottomampi ja ihmisten arjesta turvattomampi. Kilpailun logiikka ja turvattomuus luovat ihmiseen eksistentiaalista turvattomuuden tuntee. Pitää nimetä syntipukkeja. ”Ne vie meidän työpaikat.”

– Tämä kaikki on yhdistynyt vielä sosiaalisen median nousuun. Yhteisvaikutus on ollut raju. Ajatukset ja ideat voivat levitä kuin bakteerit ja virukset. Karu ja julma vapaamarkkinautopia sopii hyvin yhteen UKIPin kaltaisten ilmiöiden kanssa.

Patomäki viittaa UKIPilla Britannian itsenäisyyspuolueeseen, jonka aatteita voidaan kuvata rasistisiksi. Patomäki muistuttaa vielä siitä, että länsimaisissa demokratioissa rikkaat rahoittavat niitä poliitikkoja, jotka ajavat rikkaiden etuja.

– Kaikki Yhdysvaltain miljardöörit eivät varmaan kannata kaikkia Trumpin ajatuksia, mutta muutamakin miljardööri riittää.

Tämä vinoutuma koskee puolueiden rahoitusta myös Suomessa.

– Kokoomus ja Kepu saavat paljon yksityistä rahoitusta. Jos rahoitukseen ei puututa, sama jatkuu.

Patomäki muistuttaa, että myös Suomessa myös niin sanotut ajatushautomot saavat Wahlroosin kaltaisilta raharikkailta rahoitusta. Nämä think-tankit, kuten Patomäen mukaan ”puolivirallisen” aseman saanut Libera, ajavat sitten rahoittajiensa ideologisia etuja.

KUKA AJAISI MUUTOSTA?

– Ei tahdo löytyä julkista tilaa, jossa voisi esittää monipuolista kritiikkiä vallitsevaa talousliberalismia vastaan, Patomäki murehtii.

Mutta toivoton ei professori ole. Kilpailua ihannoiva uusliberalismi toimii niin vastoin meidän ihmisten sisäsyntyistä solidaarisuutta ja yhteistyöhalua vastaan, että sen päivät ovat luetut.

– En usko, että uusliberalismilla on kovin pitkä elinkaari.

Patomäellä on se käsitys, että ainakaan tällä hetkellä ay-liike ei ole kuitenkaan se, joka pystyisi haastamaan uusliberalistisen ajattelun pakkovallan.

– Meillä on aika iso ongelma liittojen osalta. Useimmat SAK:n ekonomistit ovat saaneet uusklassisen koulutuksen. He uskovat tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin ja valtavirtataloustieteen muihin doktriineihin, joilla on negatiivisia vaikutuksia myös demokratian kannalta.

Patomäki ei pidä siitä, että ay-liike näyttää hyväksyneen hokemat siitä, että kaikkien pitäisi lähteä kansankapitalisteiksi osakemarkkinoille tai yrittäjiksi.

– Ay-liikkeeltä on ollut virhe lähteä uusliberalistien kelkkaan. Sosialistit ja demokraatit käyvät Euroopan parlamentissa hyvin kriittistä keskustelua talousliberalismista. Suomessa ei näy merkkiäkään tällaisesta keskustelusta.

– Pitäisikö palata perusarvojen äärelle? Patomäki kysyy ay-liikkeeltä.

– Ay-liikkeen on löydettävä kannattajia myös muista kuin työväenluokasta. Robotisaation ja digitalisaation myös teollisuustyövoiman tarve pienenee. Ei enää vesittyneitä vappujuhlia. On löydettävä uusia symboleita, sellaisia, jotka vetoavat laajalti erilaisten ihmisten solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden tuntoihin.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVA PATRIK LINDSTRÖM

Lue lisää samasta aiheesta:

Loukussa: Tällaista on elää pitkäaikaistyöttömänä eriarvoisessa Suomessa

Kausityöläinen Sirkka-Liisa Ojala: Köyhän huvitus on vilkas mielikuvitus

 

Kausityöläinen Sirkka-Liisa Ojala: Köyhän huvitus on vilkas mielikuvitus

Vaikka ihminen on tutkinnon suorittanut ammattilainen, toimeentulo voi olla niukka.

– Jos asuisin kaupungissa, rahani eivät riittäisi asuntoon eivätkä myöskään ruokaan, sanoo puutarhuri Sirkka-Liisa Ojala.

Hän tekee puoli vuotta kukkapuutarhalla kausityötä ja elää toiset puoli vuotta ansiosidonnaisella päivärahalla.

Puutarhurin työ on sesonkiluontoista ja niin rankkaa ja kiireistä, että Ojala ei edes kaipaa lisää työtä.

– Siinä työssä on melko piipussa. Puutarhalla on kevätkiireet, kesäkiireet ja syyskiireet. Kauden jälkeen olen aika väsynyt ja otan pari kuukautta vähän rauhallisemmin. Haluan pitää loman. En ole edes ajatellut, että lähtisin välipätkiksi töihin.

Talvikauden rauhoittamista puoltaa myös Ojalan elämäntilanne.

– Isä ja äiti ovat aika vanhoja. Joudun hoitamaan heidän asioitaan ja huolehtimaan heistä. Tiedän, että he eivät kauhean montaa vuotta elä, joten voin uhrata talvikauden siihen.

Ojala myöntää, että kausityöntekijän elämä on haasteellista.

– Puutarha-alan palkalla ei kauhean pitkälle pötkitä. Se ala on pienipalkkainen.

Vapaa-aikana Ojala toimii ammattiyhdistysliikkeessä ja viettää aktiivista elämää.

– Voin tehdä sellaista, mikä ei maksa oikeastaan mitään. Lenkkeily on ilmaista. Käyn halvoissa jumpissa. Kun toimin erilaisissa järjestöissä ja organisaatioissa, pääsen mukaan monenlaisiin paikkoihin.

Ammattiyhdistysliike tarjoaa elämään sisältöä.

– Järjestöt, joissa toimin, tarjoavat vapaaehtoisille retkiä tai muuta virkistystä. Minun ei välttämättä tarvitse käyttää omaa rahaa niihin. Olen aina menossa jonnekin tai tulossa jostain.

”Olen hieman odotellut, että verotoimistosta tulee kysely, millä minä elän. Mutta toistaiseksi he eivät ole olleet kiinnostuneita siitä”, Sirkka-Liisa Ojala sanoo.

Ojalalle lapsuuden kodissa saaduille opetuksille on elämässä ollut käyttöä.

– Olen kotoa saanut sellaiset opit, että säästä ja vielä kerran säästä pahanpäivän varalle. Ja ennakoi!

Siitä Ojala arvostaa, että kävi nuoruudessaan emäntäkoulun.

– Pystyn hyödyntämään raaka-aineita ja tekemään niistä ruoan. Osaan laittaa perusruokaa ja isommat annokset pakastan.

Mustikan poiminta on hänen mukaansa hyödyllinen harrastus.

– Syksyllä käyn marjassa ja säilön. Pyrin siihen, että syön terveellisesti. En osta valmisruokaa, sillä se on kallista.

Emäntäkoulussa Ojala oppi huoltamaan vaatteet.

– Köyhän ei tarvitse kävellä rääsyissä. Riittää kun on siistit vaatteet. Jos niissä on paikattavaa, niin ne paikataan.

Hänen mukaansa opiskelu avoimessa ammattikorkeakoulussa on edullista.

– Se maksaa kymmenen euroa opintopistettä kohti. Kun opiskelet siellä, saat halvan aterian ja samalla oma ammattitaito kohenee.

Selviytymistä tukee asuminen haja-asutusalueella.

– Asun Hattulassa taajaman ulkopuolella halvasti. Siinä pitää tehdä pihatyöt ja lumityöt itse sekä maalata. Mitään Mercedestä minulla ei pihassa ole, vaan vanha Mazda.

Jotain arvokasta kausityöstä seuraa.

– Minulla on aikaa! Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus.

Sitäkin Ojala on joutunut miettimään, että kun jo työaikana on tiukoilla, miten selviytyy eläkeläisenä.

– Varmasti elämä on aika kurjaa. Toisaalta se on itsestä kiinni, kuinka hauskaa siitä tekee. Pienilläkin tuloilla voi selvitä.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT HARRI NURMINEN

Lue lisää samasta aiheesta:

Loukussa: Tällaista on elää pitkäaikaistyöttömänä eriarvoisessa Suomessa

Professori Heikki Patomäki: Harvojen vauraus luo harvojen demokratian

Loukussa: Tomi Marjuaho kertoo, mitä on elää pitkäaikaistyöttömänä eriarvoisessa Suomessa

Pieni Tomi-poika seisoo ypöyksin Korkeakosken ala-asteen pihalla Juupajoella. On ensimmäisen luokan liikuntatunti talvella 1980. Muut ovat lähteneet hiihtämään, Tomi ei. Perheellä ei ole rahaa ostaa Tomille suksia.

Nokialta pitkäaikaistyöttömyyteen sysätyn elektroniikka-asentaja Tomi Marjuahon elämäntarina on tarina Suomen eriarvoistumisesta. Siitä, miten köyhät sysätään köyhyyteen ja miten varmistetaan, että he pysyvät siellä.

Tilastokielellä köyhyys on esimerkiksi pienituloisuutta. Yhden hengen kotitaloudessa tämä merkitsee nykyisin noin 1 200 euron tuloja kuukaudessa. Köyhyyden raja vedetään näet 60 prosenttiin keskituloisen suomalaisen tuloista.

Köyhissä perheissä eläviä lapsia on Suomessa nyt 100 000 eli 9,3 prosenttia kaikista lapsista. Lapsiperheiden talouskurjuus on syventynyt kahden köyhyyskuopan verran 1990-luvun alkuun verrattuna. Tuolloin köyhissä perheissä kasvavia lapsia oli 50 000 eli 4,3 prosenttia lapsista.

Köyhyys periytyy. Useimmat köyhät perheet eivät ole korkeasti koulutettuja eikä heillä ole varallisuutta, jotka toimivat ihmisen suojapanssareina elämän töyssyjä ja vastoinkäymisiä vastaan.

Köyhällä perheellä ei ole rahaa ostaa terveellisintä ruokaa, kirjoja, tietokoneita tai maksaa harrastusten vaatimia osallistumis- ja varustekuluja.

Viimeksi myyttiä toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta purki Pelastakaa Lapset -järjestön tutkimus. Lukion tai ammattikoulun käyminen maksaa keskimäärin yli 2 200 euroa. Monet nuoret eivät joko voi lähteä lainkaan toisen asteen koulutukseen tai sitten he jättävät opintiensä kesken.

Köyhät vanhemmat ovat alttiita stressaantumaan, ahdistumaan ja masentumaan siitä, että heidän on taisteltava arjessa selviytymisen kanssa. Vanhemmat eivät välttämättä jaksa kannustaa tai ohjata lapsiaan.

Tomi Marjuaho ei muista, montako markkaa hänen vanhempansa 1980-luvulla ansaitsivat. Omat kokemukset esimerkiksi harrastusmahdollisuuksien puutteesta ovat sitäkin elävämpiä ja kirvelevät mieltä vieläkin. Luistimet puuttuivat ala-asteikäiseltä Tomilta, vaikka jonkinlaiset käytetyt suksenpätkät oli jalkaan jostain saatukin.

– En päässyt harrastamaan oikeastaan mitään. Vaatteet olivat aina joko käytettyjä tai kaupasta halvimpia mahdollisia. Siitä tuli aina sanomista.

Marjuahon puuseppä-isältä olivat työt loppuneet, kun 1970-luvulla koteja alettiin sisustaa teollisilla lastulevyhuonekaluilla.

– Äiti puolestaan oli siivoojana. Hän on aina ollut hyvin pienituloisissa ammateissa.

Vasta yläasteella Marjuaho sai luistimet. Hän oli muuttanut Pirkkalaan äitinsä kanssa vanhempien avioeron jälkeen. Äiti kävi Partolan kenkätehtaalla töissä.

Niin, Marjuaho pääsi luistelemaan. Mutta minne?

– Tyttöjen luistelutunnille. Minähän en osannut luistella. Siihen aikaan Pirkkalassa jyräsi jääkiekko ja kaikki muut pojat olivat ihan pikkunöösistä harrastaneet jääkiekkoa ja kaikkia muita urheilulajeja.

– Jos oli kaveriryhmiä, minua ei koskaan kutsuttu mukaan. En tuntenut, että olisin ollut ikinä tervetullut ryhmään. Liikuntatunnilla olin aina niiden joukossa, jotka valittiin viimeiseksi joukkueeseen.

Marjuahon koulutie oli täynnä muuttoja ja uusia aloituksia. Kun vanhemmat olivat eronneet, Marjuaho sijoitettiin vuodeksi naapuritalon maanviljelijäperheeseen Juupajoella. Sen jälkeen seurasi kaksi vuotta Tampereella lastenkodissa. Pirkkalassa Marjuaho asui Loukonlahdessa, sitten Kyöstissä. Parasta aikaa lienee ollut Tampere ja Pispalan koulu.

– Suomalaisen pienen paikkakunnan koulu voi olla henkisesti aika suljettu yhteisö, julmakin. Mutta Pispala oli isompi koulu. Minut otettiin avosylin vastaan. Siellä oltiin avarakatseisempia ja ymmärtäväisempiä. Mutta oli Pirkkalakin minulle ihan hyvää aikaa.

Lopulta Marjuaho pääsi Pirkkalassa jopa sinne poikien urheiluporukkaan. Isokokoisimpiin kuuluvana poikana hänestä tehtiin koulun jääkiekkojoukkueen maalivahti.

ASUMISEN KALLEUS VIE LEIPÄJONOON

Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari on Juha Sipilän hallituksen asettaman, eriarvoisuuden vähentämistä tavoittelevan työryhmän puheenjohtaja. Työryhmä ei saa ehdottaa mitään, mikä lisäisi budjetin menoja.

Konkreettinen syy leipäjonoon joutumiselle on Saarelle tutkijana hyvin tuttu.

– Me olemme haastatelleet 3 500 leipää jonottavaa ihmistä. Heidän tarinansa on kohtuullisen selvä. Ensisijainen syy leipäjonoon on asumiskustannusten korkeus.

– Yksin asuva henkilö, joka elää perusturvan varassa, maksaa ensin vuokran ja sitten pakolliset laskut. Ruoka haetaan leipäjonosta, se on varaventtiili.

Yksin asuvien taloudet ovat rajusti lisääntyneet Suomessa.

– Asuntokanta ei vastaa perherakenteen muutoksia. Pieniin asuntoihin kohdistuu liian paljon kysyntää, mikä nostaa niiden hintoja.

Marjuaho on elävä esimerkki siitä, miten pienillä tuloilla sinnittelevä ihminen yrittää viimeiseen asti pitää kiinni katosta pään päällä. Marjuaho elää työmarkkinatuella, josta jää verojen jälkeen käteen noin 530 euroa kuussa. Sairauseläkkeellä olevan vaimon tulot eivät nekään kipua edes tuhanteen euroon kuussa. Marjuaho vaimoineen asuu Salossa kerrostalokolmiossa.

– Asuntolainan takaisinmaksu on aivan kiveen hakattu, ja sitten tulevat laskut. Ruoka joustaa.

”Muut pojat olivat harrastaneet jääkiekkoa ja muita urheilulajeja. Minä sain luistimet vasta yläasteella”, Tomi Marjuaho muistelee.

TYÖURA ALKOI LAMA-SUOMESSA

Kokemäenjoen ammattikouluun sähköpuolelle, suuntautumisvaihtoehdon jälkeen Ulvilasta tietotekniikkamekaanikoksi, valmistuminen 1990-luvun alussa, armeijan jälkeen työttömäksi – sillä lailla alkoi juuri ammattiin valmistuneen nuoren miehen itsenäinen elämä laman runtelemassa Suomessa.

– Sain asunnon Pirkkalasta, mutta lähinnä pyörittelin peukaloita ja luin lehtiä. Vuonna 1995 pääsin puoleksi vuodeksi tietotekniikan ylläpitotehtäviin Tampereen teknilliseen korkeakouluun. Ne olivat työllistämistöitä, nollattiin päivärahoja. Työ oli todella mukavaa, ja olisin halunnut jatkaa, Marjuaho kertoo.

Nuori mies ei ehkä taustastaan johtuen osannut rehennellä tekemisillään kuten joku muu olisi taitanut tehdä.

– En löytänyt niin sanotusti seuraavaa liaania. Pomot olivat toisessa rakennuksessa. En juuri nähnyt heitä, enkä osannut lobata itseäni.

– Taas mentiin istumaan ja ihmettelemään. Sitten pääsin aikuiskoulutuskeskukseen Tampereelle vahvavirtapuolelle, mutta kurssilta ei saanut pätevyyttä asennustöihin. Sähköpuolella on kuitenkin todella tarkat vaatimukset pätevyyksistä, joten en työllistynyt.

– Olin jo ihan epätoivoinen, mutta sitten 1999 yksi kaunis kesäpäivä kattelin netistä, että Salossa olisi matkapuhelinasentajan kurssi aikuiskoulutuskeskuksessa.

Aikaa hakemuksen jättämiseen kurssille oli enää tunti, mutta Marjuaho kerjäsi hakuaikaan pidennyksen iltaan asti, keräsi paperinsa, marssi paikalliseen pankkiin ja puhui itselleen oikeuden faksata paperit aikuiskoulutuskeskukseen pankista.

– Työsuhteeni Nokialla alkoi 1.1.2000. Uusi vuosituhat ja uusi työpaikka.

Kurssituksen ja työharjoittelun jälkeen Marjuaholla alkoi vakinainen työ Nokialla. Työtahti oli kova, ja yritys oli ihan oma maailmansa, jota hallittiin kurilla ja mafiamaisella vaikenemisella ulkopuolisiin nähden. Mutta Marjuaho sai harjoittaa luontaista sosiaalisuuttaan, kun hän oli pitkiä aikoja ”lainassa” eri osastoilla tutustuen kymmeniin ja kymmeniin, aina uusiin ihmisiin.

Marjuaho hankki asunnon vuonna 2002. Hän hankki auton. Hän meni naimisiin vuonna 2008. Marjuaho sai hetken elää kuten suuri osa suomalaisista elää.

HYVÄ KASAUTUU

– He, joilla on hyvä koulutus, heillä on myös hyvät tulot, hyvä pankkisuhde ja hyvä parisuhde, Saari tiivistää taloudellisen epätasa-arvon ilmentymiä yhteiskuntamme vauraammalla puolella.

– Tietty määrä eriarvoisuutta on järkevää. Se luo kannustinrakenteen. Yksilön tai hänen työpaikkansa tuottavuus heijastuu palkkaeroihin.

Näin Juho Saari uskoo.

Tilastokeskus ei puolestaan usko tai tulkitse mitään, vaan kertoo vain sen, mitä tilastot paljastavat, toteaa erikoistutkija Veli-Matti Törmälehto. Ensin Suomessa ryhdyttiin kaventamaan eriarvoisuutta, sitten kasvattamaan.

– Vuodesta 1966 aina tuonne 1980-luvun alkupuolelle Suomeen rakennettiin hyvinvointivaltiota. Tämän rakennustyön ja tulonsiirtojen merkittävän vaikutuksen takia tuloerot kapenivat Suomessa.

– Tuloerojen kasvun suuri hyppäys tapahtui 1990-luvulla. Suomessa tapahtui hurjan nopea ja raju tuloerojen kasvu vuosina 1995–2000.

1990-luvun alkupuolella hyvinvointiyhteiskunta toimi.

– Edes laman aikana, 1991, 1992, 1993, tuloerot eivät lähteneet kasvuun. Verotus ja tulonsiirrot pitivät kotitalouksien tuloerot vakaina ja kurissa muutaman vuoden.

Mutta vuonna 1993 pääomatulojen ja palkkatulojen verotus eriytettiin toisistaan. Pääomatuloja ryhdyttiin verottamaan huomattavasti kevyemmin kuin palkkatuloja, joiden verotusta höllennettiin sitäkin. Kun talous alkoi kasvaa 1990-luvun loppupuolella, tuloerot lähtivät vielä suurempaan kasvuun. OECD-maiden eli rikkaiden teollisuusmaidenkin vertailussa Suomen tuloerojen repeäminen oli poikkeuksellisen nopeaa.

Tuloerojen muotoutumiseen voi löytää kolme eri tekijää.

– Politiikka eli miten veroja kerätään ja miten paljon tulonsiirtoja tehdään. Sitten ovat suhdanneluontoiset tekijät. Laskusuhdanteessa tuloerot yleensä kapenevat, kun esimerkiksi myyntivoittoja ei kerry niin paljon. Kolmantena ovat väestömuutokset. Kotitalouksien koko on pienentynyt.

Sukupolvien välisiä tuloeroja tarkasteltaessa häviäjinä ovat ennen kaikkea nuoret, alle 25-vuotiaat, ja kaikkien iäkkäimmät ja etenkin yksin elävät, yli 75-vuotiaat naiset.

Törmälehdon mukaan Suomen tuloerot ovat pysyneet vuoden 2000 jälkeen suurin piirtein ennallaan tai jopa vähän kaventuneet. Kaventuminen ei näy niiden 896 000:n suomalaisen elämässä, jotka ovat EU:n määritelmän mukaan pienituloisia, jotka työllistyvät vain lyhyitä pätkiä kerrallaan ja jotka kärsivät aineellisesta puutteesta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen eli THL:n tiedottama tutkimus vuodelta 2016 lisää vielä kitkerän jälkiruoan tuohon puutteen kattamaan tilastopöytään. Esimerkiksi 30 prosenttia 20–54-vuotiaista suomalaisista kertoi tinkineensä ruoasta, lääkkeistä tai lääkärillä käynnistä rahan puutteen vuoksi.

Varallisuuserot ovat puolestaan jatkaneet kasvuaan tähän päivään asti verrattuna 1990-luvun puoliväliin. Nettovarallisuudella tarkoitetaan niin asunnon kaltaista reaaliomaisuutta kuin myös pankkitalletuksia, pörssiosakkeita ja joukkovelkakirjalainoja ja muuta finanssivarallisuuta.

Varakkaimman viiden prosentin osuus nettovarallisuudesta oli vuonna 1994 noin 25 prosenttia. Vuonna 2013 se oli jo 31,4 prosenttia. Suomalaisten varakkaimpaan yhteen prosenttiin kuuluvat kotitaloudet omistavat 13 prosenttia Suomen nettovarallisuudesta. Tuona vertailuvuonna 1994 he olivat omistaneet ”vain” kahdeksan prosenttia.

EI OLLUT TURVAPUSKUREITA

Eipä ollut sipilöityjä vakuutuskuoria, ei ollut isäpapalta perittyjä osakesalkkuja eikä pankkitalletuksia, kun Marjuaho sai lopputilin Nokialta pitkäperjantaina vuonna 2010. Stephen Elop sai matkapuhelintehtaan tappamisesta erorahoina miljoonia euroja, työnsä viimeiseen asti hyvin hoitanut duunari sai pitkäaikaistyöttömyyden. Nokian kuuluisa kuri piti Marjuahoa otteessaan aivan viimeiseen kujanjuoksuun asti.

– Nokialla pomo oli kova auktoriteetti. Meille oli sanottu, ettei irtisanomisesta saa puhua. Kun työ päättyi, piti tehtaalta lähteä välittömästi ulos. Kun kävelin siinä käytävällä viimeistä kertaa, joku työkaveri siinä jotain huikkasi, mutta en voinut vastata mitään.

Sen jälkeen Marjuaho ei ole yrityksistään huolimatta löytänyt vakinaista työtä. Hän aloitti elektroniikkainsinöörin AMK-opinnot Turussa, mutta omista opiskeluvuosista oli nelikymppisellä miehellä jo liian kauan aikaa.

– Kyllä minä ne kaikki asiat hiffasin, ei se siitä ollut kiinni. Muut olivat nuoria, suoraan lukiosta tai ammattikoulusta tulleita. Nuorilla oli vain niin kova tahti, että jäin koko ajan jälkeen.

Leikki oli heitettävä kahden vuoden jälkeen kesken.

– Sen jälkeen on ollut jotain kurssintynkää, sellaista käpistelyä.

Nyt Marjuaho on ollut yli 1 000 päivää työmarkkinatuen varassa. Terveyskin asettaa omat reunaehtonsa työnhakuun.

– Tiedätkö paljonko tämä maksaa? Yli 40 euroa.

Marjuaho on nostanut pöydälle pienen, vihreän astmapumppunsa. Jo lapsena todetun pölyallergian ohella Marjuaho on saanut jonkin aikaa sitten diagnoosin astmasta.

– Aluksi lääkärit eivät suostuneet lähettämään minua edes tutkimuksiin. Hyvin vaikeaa oli saada diagnoosi ja lääkkeet.

”Köyhyys on aitaus, josta josta ei pääse ulos. Lopulta katoaa kaikki halukin lähteä minnekään ja taju siitä, mitä vielä voisi tehdä”, Tomi Marjuaho sanoo.

ERIARVO SAIRASTUTTAA

Marjuaho käy lähes kaikessa eriarvoisen Suomen mallikansalaiseksi sen surullisimmassa merkityksessä. THL:n tutkimusprofessori Sakari Karvonen vahvistaa, että terveet rikkaat saavat vaivoihinsa helpommin ja enemmän hoitoa kuin heitä paljon sairaammat köyhät. Kun kansa jaetaan tulojensa mukaan viiteen eri luokkaan, ovat Suomessa terveyserot harvinaisen räikeät kansainvälisesti vertaillen.

THL:n tuore raportti kertoo, että tuloerot kasvattavat menetettyjen elinvuosien lukua. Erot sairastuttavat fyysisesti ja henkisesti ja ne saavat köyhät ihmiset kokemaan itsensä sairaiksi. Tuloerot kasvattavat yksinäisyyttä, mikä on tunnetusti ihmiselle kaikkein murskaavinta.

Kyse ei ole suinkaan vain siitä, että sairastelu vähentäisi mahdollisuutta ansiotyöhön ja että siksi köyhempi kansanosa olisi sairaampi. Kun tulot kasvavat, paranee terveys katkeamattomana liukumana, gradienttina. Pienet tuloerot merkitsevät pieniä terveyseroja, suuret suuria.

Ihminen on sosiaalinen olento. Hänen asemansa yhteiskunnassa määrittää hänen terveyttään, teki hän itse mitä tahansa. Tutkijoilla on näille näkymättömille terveyden horjuttajille omat nimensä: psykobiologiset tai psykososiaaliset mekanismit.

– Sosiaalisen vertailun kautta syntyy stressiä. Mitä kauemmaksi väestöryhmät etääntyvät (tuloerojen takia) toisistaan, sitä enemmän tätä vertailua syntyy ja sitä pahemmat vaikutukset tällä stressillä on pienituloisimpien väestöryhmien terveyteen.

Vauraampi kansanosa harjoittaa mielellään uusjulmuudeksikin kutsuttua köyhien nimittelyä milloin minkäkinlaisilla sosiaalipummisolvauksilla. Nimittelyyn ei olisi edes rikkailla varaa.

– Ne, jotka kuvittelevat itse luoneensa oman hyvän tilanteensa, ovat hyötyneet tavattomasti siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme. He ovat saanet ilmaisen peruskoulutuksen, heidän lapsensa on hoidettu päiväkodeissa, he ovat saaneet ilmaisen korkeakoulutuksen.

Samaten Karvonen varoittaa syyllistämästä heitä, jotka sortuvat päihteisiin lääkitäkseen arkea, jossa kaikki on taistelua.

– Alkoholin juomistavoissa ei ole paljoakaan eroa väestöryhmien välillä. Seurauksissa on. Rikas hyppää pikkujoulujuhlan jälkeen taksiin ja menee kotiin. Köyhä kävelee nakkikioskille ja voi siellä joutua kaikenlaisiin vaikeuksiin.

SILMÄLASIEN HAJOTESSA…

– Ensin silmälaseista hajosi sarana. Sen vaimo sai teipattua kasaan. Sitten hajosi kehys. Senkin vaimo sai jotenkin teipattua kuntoon. Mutta sitten silmälasit hajosivat kokonaan, kertoo Marjuaho.

Kun tulot ovat niin pienet kuin ovat, muodostui ehdottoman välttämättömien silmälasien hankinnasta Marjuaholle melkoinen riskinoton paikka. Lopulta oli päädyttävä ostamaan kahdet yhden hinnalla eli myös vaimolle, ja hankinta oli pakko tehdä liikkeen myöntämällä luotolla.

– Nyt niitä maksetaan 50 euroa kuussa, toteaa Marjuaho.

Marjuahon sanojen mukaan ”talouden koho on koko ajan pinnan alla” ja tili on melkein aina ”viimeisellä eurolla”. Mistä enää tinkiä, kun ruoastakaan ei voi enää tinkiä?

Sosiaalinen piiri kutistuu. Marjuaho kertoo, että hän ei ole päässyt katsomaan nyt 76-vuotiasta äitiään kahteen jouluun. Hän ei pystynyt lähtemään sukulaisen häihin, sillä juhlapaikkaan olisi jokaisen vieraan pitänyt varata hotellista huone.

– Köyhyys on aitaus, josta ei pääse ulos. Lopulta katoaa kaikki halukin lähteä minnekään ja taju siitä, mitä vielä voisi tehdä. Kirjastohan olisi ilmainen, mutta en minä käy enää sielläkään.

TULOEROJA PITÄISI KAVENTAA

”Budjetti kääntää tuloerot kasvuun. Tällä hallituskaudella kaikkein eniten ovat laskeneet kaikkein pienituloisimpien tulot. Syynä ovat perusturvaetuuksien leikkaukset. Yli keskituloiset hyötyvät veronkevennyksistä.” (Helsingin Sanomien artikkeli vuoden 2018 budjetista 8.9.2017)

Kansakunnan kokonaisonnellisuuden, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta suunnan pitäisi käydä kohti tuloerojen kaventamista. Mitä tästä sanovat asiantuntijat?

– Kyllä, tuloerojen kaventaminen olisi yksi järkevä keino kaventaa terveyseroja. Hallitus toisensa jälkeen on ottanut juhlapuheiden tasolla tavoitteeksi terveyserojen kaventamisen. Harvemmin on ollut puhetta tuloerojen kaventamisesta, Karvonen huomauttaa.

– Verotus kannattaisi ottaa tarkasteluun. Koheesion kannalta olisi syytä puuttua kaikkein eniten ansaitsevien rahoihin. Kansahan suhtautuu entistä myötämielisemmin veroihin, ja hyvästä syystä.

Perheiden varhaiseen tukeen pitäisi taas panostaa.

– 1990-luvulla kotipalveluja leikattiin kunnissa, mutta ne ovat erittäin kustannustehokkaita ja ennaltaehkäiseviä palveluita.

Saari puhuu mielellään kannustin- ja byrokratialoukkujen purkamisesta, ja tähän hänellä on laaja kirjo erilaisia ratkaisuehdotuksia.

Turvallisuuden kannalta pienet tuloerot olisivat kuitenkin tärkeitä.

– Mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä turvallisempi se on. Onko meillä yhteiskunta, joka tarvitsee poliiseja? Vai tarvitsemmeko yhteiskunnan, jossa ei ole poliiseja? Saari kysyy.

Törmälehto ei ota kantaa siihen, pitäisikö Suomessa verotuksen tähdätä tuloerojen kaventamiseen vai ei. Hän toteaa kuitenkin, että Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja OECD ovat nykyisin kääntyneet kannattamaan sitä, että talouskasvun pitäisi hyödyttää kansakunnan kaikkia ryhmiä, ei vain huippua tai eliittiä.

– Tuloerot heijastuvat mahdollisuuksien tasa-arvoon ja koulutukseen. Kyllä minä ajattelen taloustieteellisen koulutuksen saaneena, että jos koulutusmahdollisuuksia jätetään tuloerojen takia käyttämättä, kansakunnan potentiaalia ja resursseja heitetään hukkaan.

Miten me osaisimme olla hukkaamatta Tomi Marjuahon potentiaalin? Puheliaan, sosiaalisen, huumorintajuisen, tietokoneista niin paljon tietävän, Salon alueen Teollisuustyöntekijäin ammattiosasto 57:n vapaaehtoisena IT-tukihenkilönä toimivan ja ”pientä opea” sisällään kantavan Tomi Marjuahon potentiaalin?

– Työvoimatoimisto hokee CV sitä ja CV tätä. Miksei ihmiseen paneuduta kunnolla ja yritetä löytää juuri hänelle sopiva työpaikka? Minä toivon Salon seudulta sellaista kynnystyöpaikkaa, josta pääsisi taas takaisin työelämään, toteaa Marjuaho.

Ja susannakosket ja elinalepomäet voisivat herätä sieltä vauraan ihmisen unestaan ja vastata tähän Marjuahon kysymykseen:

– Minussa ei voi olla suuttumus heräämättä, kun kuulen niitä puheita, että kyllä kun vaan tarpeeksi yrittää, niin kyllä sitä sitten. Minä haluan kantaa niille ihmisille minun laskuni ja sanoa: Näyttäkääs nyt sitten, miten minun tuloillani nämä laskut voi maksaa? Näyttäkääs nyt sitten ihan kädet savessa -meiningillä: Miten?

”Miksei työvoimatoimisto paneudu ihmiseen kunnolla ja yritä löytää juuri hänelle sopiva työpaikka”, Tomi Marjuaho kysyy.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ

Lue lisää samasta aiheesta:

Kausityöläinen Sirkka-Liisa Ojala: Köyhän huvitus on vilkas mielikuvitus

Professori Heikki Patomäki: Harvojen vauraus luo harvojen demokratian

VIERAILIJA: Pasi Pyöriä: Työn arvostuksen tulevaisuus

Työurien ja työn tekemisen tapojen sanotaan olevan murroksessa. Kokoaikaisten ja pysyvien työsuhteiden arvellaan korvautuvan osa- ja määräaikaisilla työsuhteilla, vastentahtoisen yksinyrittäjyyden lisääntyvän ja työurien silppuuntuvan. Keikkatalouden ja epävarmuuden oletetun kasvun seurauksena ansiotyön arvostuksen ja työhön sitoutumisen uskotaan heikkenevän.

Tilastot eivät kuitenkaan tue ajatusta uudesta aiempaa sirpaleisemmasta ja epävarmemmasta työelämästä. Vakituinen kokoaikainen palkkatyö on edelleen yleisin työnteon muoto eivätkä pätkätyöt ole tällä vuosituhannella juuri yleistyneet. Itsensä työllistäminen on kasvussa, mutta vastentahtoinen pakkoyrittäjyys on melko harvinaista.

Itsensä työllistäjät myös kokevat palkansaajia enemmän positiivista työn imua – yrittäjyyden itsenäisyys palkitsee. Mielikuva yrittäjyydestä onkin muuttunut myönteisemmäksi. Nuorisobarometrien mukaan yhä useampi nuori puntaroi yrityksen perustamista vaihtoehtona palkkatyölle.

Palkkatyön arvostuksen heikkenemisestä ei silti ole merkkejä. Tilastokeskuksen vuodesta 1977 keräämien työolotutkimusten mukaan suomalaisten työpaikkauskollisuus on säilynyt muuttumattomana jopa neljä viime vuosikymmentä. Puolet palkansaajista ei haluaisi vaihtaa työpaikkaa tai alaa, vaikka saisi samaa palkkaa.

Nuoret tosin ovat varttuneempia halukkaampia vaihtamaan alaa, kuten asiaan kuuluukin. Nuoruus on aina ollut etsikkoaikaa, johon kuuluu siipien koettelu erilaisissa lyhytaikaisissa töissä sekä opiskelun, työn ja valitettavasti joskus työttömyydenkin vuorottelu. Tässä ei ole mitään uutta.

Työn arvostuksen pysyvyydestä kertoo sekin, että työsuhteiden kesto on viime vuosikymmeninä pidentynyt ja työurat vakautuneet. Nykyisin palkansaajat työskentelevät saman työnantajan palveluksessa keskimäärin hieman yli 10 vuotta, pari vuotta pidempään kuin 1980-luvulla. Työurien vakautuminen näkyy tilastoissa siten, että yhä suurempi osa palkansaajista on töissä keskeytyksettä ympäri vuoden. Yllättävää kyllä myös nuorten työurat ovat aikaisempaa vakaampia viimeaikaisesta talouden alavireestä huolimatta.

Siitäkään ei ole merkkejä, että palkkatyön syrjään kiinni päässeet nykynuoret olisivat arvoiltaan ja asenteiltaan aikaisempia sukupolvia lyhytjänteisempiä. Nuoret ovat aina arvostaneet ansiotyötä hieman varttuneempia vähemmän, mutta 2000-luvulla työelämään siirtyneen Y-sukupolven edustajat eivät tässä suhteessa poikkea 1980- tai 1990-luvuilla nuoruuttaan eläneistä. Iän karttuessa ansiotyön arvostus ja työpaikkauskollisuus vahvistuvat, kun oma paikka työelämässä on löytynyt.

Onko mikään siis muuttunut? Kyllä on – työmarkkinat elävät jatkuvassa muutoksessa. Tuottamattomia työpaikkoja katoaa ja uusia syntyy, osaamisvaatimukset ja työtehtävien sisältö muuttuvat joskus nopeastikin ja digitalisaation ja globalisaation kaltaiset megatrendit tekevät tulevaisuuden ennakoinnista vaikeaa. Emme voi tietää, mitkä alat ja ammatit ovat tulevaisuuden voittajia.

Työmarkkinoiden rakenteissa ja instituutioissa on silti paljon pysyvyyttä ja jatkuvuutta, mikä tuo turvaa ihmisille. Suomessa on esimerkiksi kattava työlainsäädäntö ja vahvat ammattiliitot. Tämä perusta luo uskoa siihen, että suurtenkaan muutosten keskellä ansiotyön arvostus ei heikkene.

PASI PYÖRIÄ
Kirjoittaja on sosiologian dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän on toimittanut Työelämän myytit ja todellisuus -teoksen (Gaudeamus 2017).

Pian siirrymme cobottien aikaan

Ihminen ei suorittavassa työssä pärjää koneelle, mutta hänestä voi tulla robotin työkaveri.

– Suomen kannattaa kunnianhimoisesti tavoitella johtavaa asemaa digitalisaation ja robotisaation avainteknologioissa, sanoo SAK:n työelämäasiantuntija Ismo Kokko.

– Näin varmistetaan, että uudet työpaikat syntyvät juuri Suomeen.

Kokon mukaan teknologisille murroksille on tyypillistä, että ne vähentävät suorittavan työn määrää ja luovat uusia ammattiryhmiä katoavien tilalle.

– Näin tapahtuu myös käsillä olevassa neljännessä teollisessa vallankumouksessa, joka perustuu teollisuuden digitalisaatioon ja robottien nopeaan laadulliseen kehittymiseen ja niiden määrän kasvuun.

Kokko uskoo, että robotisaatio avaa yrityksille uusia mahdollisuuksia lisätä tuotantoa länsimaissa, koska silloin ne pystyvät nykyistä paremmin reagoimaan asiakkaiden tarpeisiin.

– Suurten ja kalliiden teollisuusrobottien rinnalle kehitetään pieniä, havaintokykyisiä ja toimintaansa muokkaavia cobotteja, joilla on kyky työskennellä yhdessä ihmisten kanssa.

Suomessa teollisuudesta on kadonnut kymmenen vuoden aikana noin 100 000 työpaikkaa, mutta tilalle on syntynyt uutta työtä, jolle yhteisenä nimittäjänä on korkeampi tuottavuus.

– Mikäli pysymme kehityksen kärjessä, on kohtuullista olettaa, että korkeamman tuottavuuden työpaikat lisääntyvät Suomessa, arvioi Kokko.

ROBOTISTA TULEE IHMISEN KAVERI

Teknologisiin murroksiin liittyy Kokon mukaan luovan tuhon ajatus, jonka mukaan osa töistä poistuu ja osa muuttuu.

– Teorian mukaan markkinoilla menestyvät ne yritykset, jotka kykenevät muuntautumaan teknologian mukana parantaen näin tuottavuuttaan ja kilpailukykyään kansainvälisillä markkinoilla. Avaimet tähän menestykseen löytyvät investoinneista ja osaavista työntekijöistä.

– Ne yritykset, jotka eivät pysy tuottavuuskisassa mukana joko supistuvat tai joutuvat poistumaan markkinoilta kokonaan.

Kokon mukaan tulevaisuuden robotti ei välttämättä vie työtä pois, vaan siitä on tulossa ihmisen työkaveri, joka mahdollistaa työn tekemisen nopeammin ja laadukkaammin.

– Sen sijaan, että robotit ottavat tehtäväkseen kokonaisia tuotantolinjoja, voidaan tuotannon laatua ja toimintavarmuutta parantaa oleellisesti robottien avulla. Ne ovat asioita, joita teollisuusyritysten asiakkaat useimmiten hakevat.

TYÖAJASTA KANNATTAA KESKUSTELLA

Kokon mielestä ay-liikkeen pitää ilman muuta olla robotisaation kehityksessä mukana ja ohjata sitä sellaiseen suuntaan, että työntekijän näkökulmaa ei unohdeta.

– Ay-liikkeen pitää ottaa aktiivisesti osaa teknologiakehityksestä käytävään keskusteluun, eikä jäädä sivustakatsojaksi, kun tulevaisuuden työtä luodaan.

Edunvalvonnalla pitää hänen mukaansa huolehtia siitä, että osaamista kehitetään koko tuotantoketjussa, eikä pelkästään huippuyksiköissä.

– Asiaan liittyy myös esimerkiksi työaikoihin liittyvä keskustelu. Jos robotit tekevät perustyön, pitääkö työajan olla edelleen sama, vai voidaanko työtä jakaa uudella tavalla.

 

Tuoko robotiikka työn takaisin Suomeen?

Robottien ansiosta Suomeen syntyy uusia työpaikkoja. Työtä palaa takaisin myös halpatyövoiman maista.

Suomen Robotiikkayhdistyksessä toimiva Deltatron Oy:n toimitusjohtaja Juhani Lempiäinen on ollut mukana hankkeissa, joissa teollista työtä tuodaan Kiinasta takaisin Suomeen.

– Paluumuutossa robotiikka on ollut jonkinmoisessa roolissa, ehkä pääroolissakin. Mutta paluun motivaatio ei ole automaatio, vaan se, että saadaan laadun hallinta omiin käsiin. Laatutekijä on kaikkein merkittävin paluun motivoija.

Lempiäisen mukaan sellaisenkin työn saaminen ulkomailta Suomeen on mahdollista, joka alun perin tehdään robotilla.

– On työtehtäviä, joita ei voi käsin tehdä. Esimerkiksi elektroniikan kokoonpano on mennyt niin pieneen mittaluokkaan, etteivät edes siroimmat kädet Kaukoidässä kykene sitä tekemään. Siellä käytetään robotteja.

– Silloin herää kysymys, että jos samanlaisia robotteja on siellä ja meillä, niin voitaisiinko työ tehdä meillä.

TYÖ SIELLÄ, MISSÄ MARKKINAT

Työn paluumuuttoa hillitsee se, että väkirikkaassa Aasiassa tuotteiden valmistus tapahtuu keskellä isoja markkinoita.

– Jos tuotanto on jo lähtenyt pois Suomesta, sen tuominen takaisin ehdoin tahdoin saattaa olla pikkuisen liian toiveikas ajatus, elleivät tuotteen markkinat ole oikeasti jossain muualla kuin Aasian suunnalla.

Lempiäisen mukaan haastavalta näyttää myös Baltiaan ja Puolaan siirtyneen konepajateollisuuden saaminen Suomeen takaisin.

– Keski-Euroopan läheisyys vaikuttaa siellä erityisesti teräsrakenteiden valmistuksessa. Baltian maat ja Puola käyttivät EU:n tukirahoja viisaasti tuotannon kehittämiseen. Siellä yksityiset yritykset saivat puolet investoinneista anteeksi EU:n liittymisrahoilla.

– Vaikka niitä ei enää makseta, laitteet ovat siellä, eivätkä ne tietenkään sieltä tule Suomeen. Kilpailuetu on Baltiassa ja Puolassa ainakin vielä joidenkin vuosien ajan.

ILMAN ROBOTTIA EI SUOMEN SUURINTA TEHDASTA

Lempiäisen mukaan merkkejä robotiikan työpaikkoja vähentävästä vaikutuksesta ei ole teollisuudessa toistaiseksi näkynyt, päinvastaisia kyllä.

Esimerkkinä toimii Uudenkaupungin autotehdas, josta on lyhyessä ajassa kasvanut Suomen suurin yksittäinen työpaikka. Robotteja tehtaalla on 350 ja työntekijöitä noin 3 000.

– Ilman robotteja koko tehdasta ei olisi enää olemassa. Siinä mielessä robotiikan puolesta on helppo liputtaa.

Perussyy ison tuotannon tuloon Suomeen ei Lempiäisen mukaan ollut kuitenkaan robotiikka, sillä automaatio on samankaltaista kaikilla autotehtailla. Ratkaiseva tekijä oli suomalaisten kyky käynnistää tuotanto nopeammin isoihin kilpailijoihin verrattuna.

TULOSSA ROBOTTIEN VUOSIKYMMEN

Lempiäinen nimittää seuraavaa kymmentä vuotta robottien vuosikymmeneksi, jolloin kasvuennuste on 20 prosenttia vuodessa.

– Yhä useampi kohtaa teollisella työpaikalla robotin, ja me tavalliset pulliaiset kohtaamme robotin ensi kertaa palvelutehtävissä.

Suomella on Lempiäisen mukaan edellytykset luoda tuottava vientiteollisuuden haara myös robottien valmistuksesta ja niiden ohjelmoinnista.

– Ulvilassa toimiva Cincorp, joka vuonna 1975 aloitti Rosenlewin työkaluosastona, on kasvanut merkittäväksi robottien valmistajaksi, joka työllistää yli 300 henkeä. Kaikkiaan robottialalla työskentelee Suomessa 1 200 ihmistä, joten enää se ei ole aivan pieni ala.

Lempiäisen mukaan robotit halpenevat, ja markkinoille on tulossa uudenlaisten robottien sukupolvi, yhteistyörobotit.

– Häkki otetaan pois robottien ympäriltä, ja päädytään siihen, että ihminen ja kone tekevät työtä samassa tilassa. Sillä saavutetaan kustannusten ja tilan säästöä. Ihminen tekee sen, mikä on hänelle luontaisinta, ja lopun tekee robotti.

Lempiäinen pitää mahdollisena, että robottien ympärille syntyy Saksan esimerkin mukaisesti uudenlaisia pikkufirmoja, joiden ytimen muodostavat ihminen ja robotti.

– Kun yritykseen tulee isompia tilauksia, mies ja robotti tulevat paikalle ja suorittavat tehtävän. Ne poistuvat, kun tuotanto lakkaa. Tällaiseen hyvin joustavaan suuntaan ollaan matkalla.

SUOMI JÄLJESSÄ NAAPURIMAITA

Suomessa robottien määrä kasvaa Lempiäisen mukaan nykytahdilla noin 400 laitteella vuodessa. Naapurimaihin verrattuna Suomen kehitys on hidasta, sillä Ruotsissa ja Tanskassa investointitahti robotiikkaan on kymmenkertainen.

– Me olemme kehityksessä jäljessä selvästi Ruotsiin, mutta ennen kaikkea Tanskaan verrattuna. Meillä on paljon tekemistä.

Lempiäisen mukaan noin 400 robotin tahdilla Suomi pystyy säilyttämään nykyisen teollisen tuotannon määrän, mutta ei juuri kasvattamaan sitä.

– Neljäsataa robottia on sellainen kipuraja, että jos sen alle mennään, Suomen tuotantokyky laskee, niin kuin tapahtui vuodesta 2008 vuoteen 2015 saakka. Vajaa kymmenen vuotta mentiin alamäkeä, ja teollisuuden tuotannosta putosi pois neljännes.

– Jos menetettyä volyymia yritetään kiriä umpeen, se onnistuu pienimuotoisesti, mutta on vaikea kuvitella, että koko neljännestä saataisiin kiinni.

OSAAJISTA TULLAAN KILPAILEMAAN

Lempiäisen mukaan suomalaisten ikärakenne pitää huolen siitä, että työpaikoilta hupenee tasaisesti työvoimaa. Teollisuus joutuu kilpailemaan pienenevistä ikäluokista muiden alojen kanssa.

– Eräs haaste on teollisuuden imago, joka ei puhuttele nuorisoa enää entisellä tavalla, vaan peliteollisuus ja suora ohjelmointi houkuttelevat enemmän. Se pitää huolen siitä, että automaatiolle on olemassa kohtuullinen tilaus.

Entä miten käy uudessa teollisessa vallankumouksessa työntekijöiden ansioille? Lempiäisen mukaan mitään esteitä ei näy sille, etteikö robotisaation myötä tapahtuva tuottavuuden kasvu näkyisi palkkapussissa.

– Sitä mukaa kun osaaminen kasvaa, pitäisi palkkatason korreloida siihen. Ei ole tiedossa mitään ongelmaa, etteivätkö osaavat ihmiset ansaitsisi palkkaansa.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVITUS TUOMAS IKONEN

NÄKIJÄ: Petteri Pietikäinen: Sairauslomalla peitetään yhteisön ongelma

Mielenterveyden historiaa tutkineen professori Petteri Pietikäisen mielestä työelämän rakenteellisia ongelmia pyritään liian usein yksilöllistämään. Kun työntekijä ahdistuu kelvottomista työjärjestelyistä tai surkeasta esimiestoiminnasta, on näihin ongelmiin puuttumisen sijasta helpompi lykätä hänelle käteen masennusdiagnoosi ja passittaa sairauslomalle.

– Diagnoosi vaientaa yhteisöllisen ongelman. Ei tarvitse ruveta ikävästi puhumaan työtehtävistä tai työyhteisön valtasuhteista, selittää aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen Oulun yliopistosta.

– Kyse on usein työuupumuksesta. Ei jakseta enää jatkuvia muutoksia tai toistuvia yt-neuvotteluja. Masennusta rehellisempi termi asialle olisi loppuunpalaminen. Se kääntää katseen oikealla tavalla olosuhteisiin. Hollannissa tällainen työterveyteen liittyvä diagnoosi on olemassa.

– Jos rakenteille ei tehdä mitään, niin ei siellä mikään muutukaan. Tästä pitäisi esimiesten ja myös koko työyhteisön kantaa paremmin vastuuta.

Pienestä asiasta ei ole kysymys. Masennus on erityisesti työikäisten ongelma. Se on suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeen myöntämiseen. Pari vuotta sitten kyseisellä eläkkeellä oli 161 000 henkilöä, joista 40 prosenttia oli eläköitynyt mielenterveyssyistä.

– Masentuneelta ihmiseltä katoaa odotushorisontti: Se, että tavoittelee parempaa elämää ja turvaa itselleen ja perheelleen.

– Mitä paremmassa sosioekonomisessa asemassa sinä olet, sitä terveempi olet. Asemasi huonontuessa heikkenee myös terveytesi. Et jaksa pitää itsestäsi huolta, Pietikäinen kuvaa kohtalokasta yhtälöä.

Pietikäinen on tutkinut psykoanalyysin, psykiatrian ja psykologian historiaa, mutta myös evoluutioteorioiden ja utopia-ajattelun historiaa. Hänen neljä vuotta sitten ilmestynyt palkittu tietokirjansa Hulluuden historia oli menestys ja sai aikaan paljon keskustelua.

SURU EI OLE SAIRAUS

Pietikäisen mukaan ongelmien yksilöllistäminen tapahtuu yhteiskunnassamme medikalisaation kautta. Medikalisaatio tarkoittaa tavallisten elämäntapahtumien ja niihin liittyvien tunnetilojen lääketieteellistämistä sillä tavalla, että ne luokitellaan sairauksiksi.

– Elämme pidempään ja olemme terveempiä kuin koskaan, mutta meille kerrotaan yhä herkemmin, että olemme sairaita.

Kansainvälinen mielenterveyshäiriöiden DSM-tautiluokitus on ohjannut tulkitsemaan esimerkiksi läheisen kuolemasta aiheutunutta surua masennukseksi. Diagnoosiin riittää syvän surun jatkuminen univaikeuksineen ja ruokahaluttomuuksineen yli kaksi viikkoa kuolemasta.

Alakulon lisäksi on medikalisoitu inhimillisiä eroja. Jos toiseen verrattuna opit hitaammin tai lihot nopeammin, sinulle voidaan diagnosoida hoitoa vaativa medikaalinen tai psykologinen ongelma.

– Kun asiantuntijat tällä tavoin määrittelevät arkista käyttäytymistämme uudelleen, ihmiselämän monimuotoisuus typistyy ja suvaitsemattomuus lisääntyy, Pietikäinen varoittaa.

Hänen mielestään suurimman hyödyn ”masennusepidemiasta” korjaavat lääkeyritykset. Depressio oli 1970-luvulle tarkoittanut lähinnä hyvin vakavaa masennusta. Siihen sairastuneita olikin vähän. Masennuslääkkeiden kulutus on diagnoosin yleistyessä moninkertaistunut.

Aiemmin mainitussa tautiluokituksessa ujouskin nimettiin ”sosiaaliseksi ahdistushäiriöksi”. Niinpä ujouteen kehitettiin Yhdysvalloissa lääke, joka tosin osoitettiin tehottomaksi tai jopa vahingolliseksi lapsille ja nuorille. Lääkeyhtiö tuomittiin maksamaan korvauksia. Sellaista lääkettä olisi voinut kuvitella ujoutensa takia ahdistuneiden suomalaisten popsivan kuin salmiakkia konsanaan.

Mutta tarvitseeko masennusta aina ”parantaa”? Melankolinen ihminenhän saattaa ottaa itselleen vain aikalisää arjen oravanpyörästä ja koota itseään henkisesti.

– Jos ihminen asettaa itselleen kohtuuttomia tavoitteita ja vaatimuksia, lievä tai keskivaikea masennus voi auttaa häntä laskemaan rimaa realististen mahdollisuuksien tasolle.

Pietikäinen muistuttaa saksalaisen filosofin ja kirjailijan Johann Wolfgang von Goethen 1700-luvun lopulla esittämästä ajatuksesta. Goethe totesi luottavansa maailman inhimillistymiseen mutta pelkäävänsä samalla, että maailmasta tulee valtava sairaala, jossa jokainen meistä on toinen toisensa sairaanhoitaja.

”Hyödyn masennusepidemiasta korjaavat lääkeyritykset”, Petteri Pietikäinen sanoo.

KYLÄHULLU OLI TARPEEN

Suomalaisessa kulttuurissa ”hulluutta” ei ole koettu kovin vastenmieliseksi termiksi. Sillä on viitattu tyypillisesti kummalliseen ja ehkä huvittavaan, mutta ei varsinaisesti mielenvikaiseen käyttäytymiseen. Kun psykiatria kehittyi 1800-luvun alkupuolen Länsi-Euroopassa, alkoi hulluus muuttua mielisairaudeksi ja ihmisen vieraantumiseksi sekä itsestään että ympäristöstään.

Psykiatria on määritelty osuvasti ”epätoivon hallinnaksi”. Tuo hallinta on aina ollut vaikeaa, koska henkisen kärsimyksen kirjo on hyvin laaja. ”Seinähulluuden” ja terveen mielen välille jää suuri ja epämääräinen harmaa vyöhyke. Siellä ovat aina mielellään liikkuneet taiteilijat.

Pietikäinen on tutkinut kansalliskirjailijamme Juhani Ahon tuotantoa. Hän löysi sieltä puolensataa viittausta hulluuteen, mutta vain pari mielisairauteen. Hullu saattoi olla ihminen, joka teki jotain odottamatonta tai uhkarohkeata. ”Älä ole hullu!” huudettiin heikolle jäälle menevälle.

– Aho kirjoittaa maisterista, joka yltyy nauramaan kaikelle ihmisten hulluudelle. Häntä pidetäänkin hulluna, eikä hullua ruveta ahdistelemaan, ennen kuin se on aivan välttämätöntä, Pietikäinen kertoo.

Viime vuosisadan alkupuolella paikkakunnalta toiselle kulkevissa työporukoissa tai ”topparoikissa” ei papereiden tai terveyden perään kyselty.

– Topparoikassa oli aina niitä kummia tyyppejä, jotka puhuivat sekavia, mutta osasivat työnsä.

”Kylähullulle” on ollut aina paikkansa joka kylässä tai kaupunginosassa. Teollisuustyöhön hyväksyttiin vähälahjaisia, jotka suorittivat yksinkertaisia työtehtäviä ja joiden kustannuksella voitiin pilaillakin. Heitä saatettiin jopa suojella heidän yhteisön kannalta tärkeän roolinsa takia.

– Lohjan tiilitehtaallakin oli töissä lievästi kehitysvammaisia. Työ ei vaatinut ammattitietoa eikä sosiaalisia taitoja. Aikaisemmin mielisairaaloiden potilaat saattoivat osallistua lähistöllä sijaitsevien maatilojen töihin.

Tänä päivänä tehtaiden työtehtävät ovat monimutkaistuneet ja työrytmi muuttunut sillä tavalla, ettei kylähullulle ole enää paikkaa työyhteisössä. Tiimityössä jokaisen on tehtävä osuutensa tehokkaasti ja nopeasti.

HULLU PALJON TÖITÄ TEKEE

Suomalaisissa sananlaskuissa ja muissa kansanviisauksissa työtä kunnioitetaan, mutta on sille myös kyetty osoittamaan paikkansa: ”Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä.”

Sananlaskun voi halutessaan nähdä laiskuuden ylistyksenä, kykynä delegoida työtehtäviä tai teettää itselleen kuuluvia töitä ovelasti muilla. Pietikäisen mielestä sen voi tulkita myös elämänohjeeksi.

– On hyvä jättää turha rehkiminen ja kilvoittelu pois, ottaa työ työnä eikä elämäntehtävänä. Ja onkin ihan hullua samastua liikaa omaan työminäänsä ja laiminlyödä läheisiään.

Vielä 1900-luvun alussa tai sodanjälkeisessä Suomessa suuri osa ihmisistä sai arvostusta tekemällä jotain näkyvää käsillään. Nyt ihminen saa arvostusta puhumalla seminaareissa tai pitämällä kalvosulkeisia.

– Työmarkkinoille hakeutuvien nuorten on yhä enemmän pystyttävä myymään osaamistaan ja saamaan huomiota rakentamalleen ”elämänprojektille”. Ujot ja muut sosiaalisesti kömpelöt voivat tällaisessa tilanteessa ajautua heikompaan asemaan työmarkkinoilla.

Pietikäinen kertoo olleensa taannoin kuuntelemassa mielenkiintoista brittipsykiatrin esitelmää nykypäivän nuorista Englannissa. Hänen mielestään siinä oli yhtymäkohtia myös suomalaiseen todellisuuteen. Samaan aikaan kun nuorilla aikuisilla ovat itsemurhat, alkoholinkäyttö ja tupakointi vähentyneet, heillä on lisääntynyt itsensä vahingoittaminen.

– Nuorten naisten itsensä viiltely on hurjassa nousussa Englannissa. Psykiatri epäili sen liittyvän kilpailuun ja omaan itsekuvaan liittyvään pettymykseen. Yksilöllisyyttä korostava aikamme saa heidät asettamaan itselleen kohtuuttomia vaatimuksia ulkonäöstä ja lahjakkuudesta.

Pietikäinen on monien muiden lailla väsynyt työelämässä nykyisin vallalla olevaan jatkuvan muutoksen tilaan. Jokainen vähänkin isompi yksityinen tai julkinen organisaatio on ollut myllerrysten kourissa jo parinkymmenen vuoden ajan. Teollisuusyrityksen vaihtaessa omistajaa tuotantotilojen rakenne muutetaan riippumatta sen toimivuudesta. Vastenmielisintä näissä projekteissa on niiden konsulttivetoisuus.

– Kun konsultti on kutsuttu organisaatioon, aivan varmasti hän keksii jonkin välttämättömän muutoksen. Ja työntekijät joustavat loputtomiin, Pietikäinen puhisee.

”Ujot voivat ajautua heikompaan asemaan työmarkkinoilla”, Petteri Pietikäinen pohtii.

TEKSTI MARKKU TASALA
KUVAT ARI MÄKELÄ

VÄITTÄJÄT: Aktiivimallissa askarruttaa resurssien riittävyys

Työttömiä halutaan saada tehokkaammin työmarkkinoille hallituksen uudella aktiivimallilla. Toimiiko malli ja riittävätkö resurssit räätälöityyn palveluun?

VÄITTÄJÄT

JAANA LAITINEN-PESOLA
Kansanedustaja, Kokoomus
Tehyn entinen puheenjohtaja

JUKKA HAAPAKOSKI
toiminnanjohtaja
Työttömien Keskusjärjestö

Mitä työttömien aktiivimallilla saavutetaan?

JAANA LAITINEN-PESOLA On mahdotonta sanoa mitä saavutetaan, mutta tavoite on parantaa työllisyyttä ja saada työttömyysjaksot lyhemmiksi. Tällä tavoitellaan aktiivisuutta ja kannustavuutta alusta alkaen, että työttömälle ei tule sellaista ”ei tästä tule mitään” -oloa.

JUKKA HAAPAKOSKI Tavoite on hyvä. Meidän lähtökohta kuitenkin on, että tätä tulisi tehdä palvelut edellä, ei ”et ole riittävän aktiivinen” -epäily edellä. Meillä on vaikeasti työllistyviä ihmisiä, kuten mielenterveys- tai päihdeongelmaisia ja niitä, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta. Heiltä leikkaaminen ei ole reilua.

LAITINEN-PESOLA Malli ei ole ongelmaton, sen myöntävät kaikki. Mutta jo nyt kolmen kuukauden välein tehtävät määräaikaishaastattelut, jotka saivat myös vastustusta, ovat nimenomaan paljastaneet, että on näitä, jotka eivät olekaan tässä mielessä oikeassa joukossa. Tilastollisesti on näkyvissä, että työttömyysjaksojen pitkittyminen aiheuttaa enemmän työttömyyttä kuin uusien jaksojen alkaminen, ja siksi nämä erilaiset toimet yhdessä voivat toimia positiivisesti.

HAAPAKOSKI Tämä tavoite tavata työtön kolmen kuukauden välein on hyvä. Sillä on etenkin korjattu tilastoja, eli työttömyys ei Suomessa päässytkään niin pahaksi kuin on kuviteltu.

Parantaako työllisyyttä se, että työtöntä uhataan tukien leikkauksella?

LAITINEN-PESOLA Ei sanktioilla uhkaaminen motivoi, mutta korostan, että tässä on myös kannustavaa elementtiä, pitää löytää tasapaino näiden välillä. Se miten säilytetään usko ja toivo, että etsimällä löytää ja saa palvelua, se on tärkeintä.

HAAPAKOSKI Jos työtön on ikään kuin tulosvastuullinen ja epäilyksen alainen, se on eettisesti ikävä piirre. Tämän olisi voinut toteuttaa toisinkin päin: eli jos olet aktiivinen, saat lisäbonuksena tuon 4,65 prosentin lisän… siinä olisi ihan erilainen viesti. Tuo 4,65 merkitsee paljon köyhälle ihmiselle, osalle hyvinkin lamaannuttavasti. Työttömän päivään voi kuulua rämpimistä byrokratian soissa ja elämä on arkista selviytymistä ihan päivittäisen ruuan saamisen suhteen. Keskusjärjestömme on isoimpia ruoka-avun jakajia, ja olemme huolissamme, miten työttömät pystyvät tämän asian kanssa pallottelemaan.

LAITINEN-PESOLA Varmasti se 4,65 prosenttia on joillekin iso raha, mutta tämä ei ole pelkästään leikkaava ratkaisu. Tarkastelujakson alussahan omavastuupäivät vähenevät, eli siinä kohtaa työttömyysturvan taso paranee. Jos mallin työllisyysvaikutus tulee olemaan 8 000 työpaikkaa, se on aika iso vaikutus. Työttömyys on suurin köyhyyden aiheuttaja, siksi toivon, että kaikki keinot kokeillaan.

Erään arvion mukaan työvoimaviranomaisilla pitäisi olla nelinkertaiset resurssit, jotta tämä malli toimisi. Miten resurssit riittävät?

HAAPAKOSKI Ruotsissa on Suomeen verrattuna kuusinkertaiset resurssit, vaikka työttömien määrä on samaa luokkaa. Resursseja tarvittaisiin aitoon vuorovaikutukselliseen kohtaamiseen, ja selvää on, että nyt resursseja on liian vähän. TE-palveluihin pitäisi investoida lisää.

LAITINEN-PESOLA Ihan varmasti tarvittaisiin lisää resursseja. Kun tehdään ja päivitetään työllistymissuunnitelmia, se on käsityötä. Toivon, että kun malli käynnistyy, seurataan paitsi vaikutuksia työllistymiseen, myös vaikutuksia TE-toimistoissa työskenteleviin ihmisiin. Toisaalta on tärkeää, että ei luoda liian byrokraattista mallia.

Asettaako aktiivimalli työttömät eriarvoiseen asemaan eri puolella maata?

LAITINEN-PESOLA Meillä on sosiaali- ja terveyspalveluissa samanlainen ongelma, ja koskaan tätä maata ei saada täsmälleen yhdenvertaiseksi. Uudellamaalla on mahdollisuuksia eri lailla, mutta sille ei mahda mitään, jos ihmiset pakkautuvat tänne ja työpaikat syntyvät tänne. Mutta minulla on tunne, että pienemmillä paikkakunnilla ihmiset ovat toisaalta vähän helpommin henkilökohtaisessa kontaktissa keskenään kuin suurilla paikkakunnilla.

HAAPAKOSKI Erilaisten kurssien mielekkyys riippuu henkilöstäkin, mutta myös siitä, missä ihminen asuu. Mitä pienempi paikkakunta, sitä haastavammat TE-palveluiden järjestäjien olosuhteet ovat – sillä lailla tämä kohtelee työttömiä eriarvoisesti. On hyvä, että painetta palvelujen tarjoajien suuntaan lisätään, jotta saadaan koottua tietoa, mitä on tarjolla ja mitä kukakin tekee. Olisi myös hyvä, jos palveluista voisi antaa palautetta, jotta tiedetään, missä työtöntä kohdataan oikealla tavalla.

LAITINEN-PESOLA Tähän ei ole oikeaa vastausta, koska eri paikkakunnilla on erilaisia palveluntuottajia. Jos työttömät kokevat, että heidät vain sysätään pakosta johonkin mistä ei ole mitään hyötyä, on kaikkien resurssien hukkaamista. Mutta jos on ollut pitkään työttömänä, kontaktit ja tietty päivärytmi voivat olla kadonneet. Jos jonkun kurssin kautta löytyy apua elämänhallintaan, vaikka itse kurssista ei ammatillisesti välttämättä hyötyisikään, sekin voi motivoida eteenpäin.

Oletteko saaneet mallista kommentteja suoraan työttömiltä?

LAITINEN-PESOLA Ei vielä kovin paljoa, ehkä siksi että vielä ei ole konkretisoitunut, mitä se tarkoittaa. Ylipäätään kun puhutaan kannustavuudesta ja sanktioista, suurella osalla suomalaisista on mielipide, miten tämä kuuluisi ratkaista. Jos työttömyydestä ei ole henkilökohtaista kokemusta, sitä helpompi on sanoa, miten se kuuluisi ratkaista.

Hallituksella on vireillä myös esitys, että työttömien pitää osoittaa aktiivisuuttaan tekemällä 12 työhakemusta kolmessa kuukaudessa. Mitä se edistää?

LAITINEN-PESOLA Henkilökohtaisesti en usko, että hakemusten tekeminen hakemusten vuoksi tuottaa hyötyjä. Se jos mikä päinvastoin lisää byrokratiaa, työnhakijoiden sekä myös työnantajien työtä, joille lävähtää koko ajan hakemuksia. Toivon, että tämä unohdetaan ja keksitään järkevämpi tapa.

HAAPAKOSKI Riippuu kunkin työnantajan saturaatiopisteestä, kuinka paljon kestää sitä aktiivisuutta. Työnantaja varmasti haluaa työnhakijoita, jotka ovat parhaita tehtävään, ei niitä, jotka eivät täytä edellytyksiä. Valitettavasti jo nyt TE-toimistoista lähetetään ihmisiä ehdolle tehtäviin, joihin heillä ei ole tosiasiallisesti toivoa sijoittua oikeasti. Se ei motivoi, se on kiusaamista. Se on tärkeää, että ihminen osaa korostaa oikeaa osaamistaan, niitä taitoja tarvitaan ja niitä on hyvä päivittää.

LAITINEN-PESOLA Olisikin tärkeämpää tarjota sellaisia palveluita, joissa opetetaan hakemaan työtä ja tekemään työhakemuksia.

Miten aktiivimallista saataisiin parempi malli?

HAAPAKOSKI Ensin pitää saada palvelujen henkilömitoitus oikeaksi, jotta tiedetään, mikä palveluiden tarve on. Ja parempi olisi, että kannustetaan antamalla plussaa siitä, jos tekee jotain hyvin, eikä rankaisemalla siitä, että ei pysty tekemään jotain.

LAITINEN-PESOLA Pitäisi ottaa asenne, että malli on mahdollisuus lisätä työllisyyttä. Mutta olen myös sitä mieltä, että pitää katsoa, että on resurssit palvella.

 

Työttömän aktiivimalli
– tästä on kyse

Hallitus haluaa työttömyysturvalain muutoksella kannustaa työttömiä työnhakijoita aktiivisuuteen.

Aktiivisuutta tarkasteltaisiin 65 päivän jaksoissa. Työttömyysturva pysyisi normaalina, jos työnhakija on työllistynyt kolme työpäivää jakson aikana tai osallistunut työllistymistä edistäviin palveluihin, kuten työvoimakoulutukseen tai työkokeiluun. Jos aktiivisuutta ei olisi riittävästi, työttömyysetuus heikkenisi 4,65 prosenttia 65 maksupäivän ajaksi.

Esityksessä työttömyyden alun omavastuupäivien määrä vähennetään seitsemästä viiteen.

Kritiikkiä on herättänyt se, että työpaikkoja, mielekästä koulutusta ja TE-toimistojen palvelua ei ole tarjolla riittävästi ja tasapuolisesti.

 

TEKSTI SAMI TURUNEN
KUVAT JA VIDEO LAURI ROTKO